maanantai 28. marraskuuta 2011

Elämän leppoistaminen on pientä puuhastelua

Olin varannut itselleni viimekesälle enemmän ja vähemmän vähän pienempää ja isompaa puhdetta, eli omien nurkkien rapsuttelua. Pakollisissa palkkatöissäkin täytyi ehtiä käymään, kun kaikki remonttiin tarvittavat rahat on kerättävä pieninä murusina maailmalta. Remonttiin lainan ottaminen ei ole tuntunut kovin hyvältä ratkaisulta, vaikka on sekin yhtenä vaihtoehtona ollut. Sen verran vanhan liiton miestä on puusuutarissa.

Lähes jokainen meistä työelämässä olevista on oman alansa ammattilainen. Ja ammattilaisia kannattaa ammattitöissä suosia. Mutta ei kuitenkaan suinpäin ja kustannuksia säästämättä...! Ja niinkuin maamme eturivin rakennusperinteen arkkitehti on sanonut, ammattimies on, tai voi olla vaaraksi rakennushistoriallisissa kohteissa. Itse olen enemmänkin sitä mieltä, että uudisrakennustuotannon ammattityöntekijä rakennushistoriallisen kohteen työmaalla omine asenteineen ei voi olla ammattitaitoaan vastaavassa työssä. Eli ei ole silloin ammattilainen siinä työssä. Eihän ammattitutkinnon suorittanut maalarikaan ole ammattilainen muurarina? Tai päinvastoin?

Kattotyö on yksi niistä, johon ryhtyminen vaatii vankkaa kokemusta ja näkemystä. Kokemusta tarvitaan siihen katolla liikkumiseen ja käytännön remonttityöhön, mutta vanhan rakennuskannan osalta sitäkin enemmän näkemystä siitä, mitä siellä katolla olisi välttämätöntä ja tarpeellista tehdä. Tärkeänä minä pidän tässä taloudellisia, rakennushistoriallisia ja esteettisiä arvoja.

Ja tämä yksi korjausrakentajan käskyistä, ulkomuististani otettuna, on mielestäni erittäin painava kehoitus:
Älä uusi korjattavissa olevaa, äläkä korjaa kunnossa olevaa!

Olen nytkin menneenä kesänä, ja menneinä kesinä kauhulla seurannut vanhojen, vain huoltotyön tarpeessa olevien kattojen uusimisvimmaa. Kun talo ensin ostetaan, yleensä isolla pankkilainalla, niin siihen otetaan vielä varmuuden vuoksi vähän remonttilainaa päälle. Ja kun lainalle ei sitten muuta käyttöä keksitä, niin uusitaan katto?
Tähän työhön valitaan sitten kattotyönäytöksiä mainostava remonttiryhmä, joka ei montaa päivää hommaa tee. Kun vielä tämän saman firman edustaja antaa kuntoarvion vanhan katon uusimistarpeesta, niin paletti on selvä. Katolle tulee sitten muovipinnoitettu tiilijäljitelmäkuvioitu pelti, joka on uutuuttaan hohtava, ehkä vuoden tai pari, kunnes haalistuminen alkaa. Muovipinnoitteen hituloituminen alkaa siellä kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden välillä, ja pellin paksuus on jotain puolet siitä mitä vielä pari vuosikymmentä sitten.

Yleensä vanhat katemateriaalit, jos ne on olleet tiiltä, heitetään surutta katolta suoraan jätelavalle, vaikka ehjille tiilille olisi ottajia ja ostajia. Vanhat savikattotiilet ovat kysyttyjä ja betonikattotiilillekin löytyy tarvitsijoita. Huoltokunnostettuna näillä tiilillä voisi olla elinkaarta vielä moninverroin uuteen muovipinnoitepeltiin verrattuna.
Vanha tiilikatto on tässä uusimisvaiheessa ollut varmasti sammaloitunut, mustunut piipusta vuosien aikana tuprunneesta noesta ja siellä on kasvanut myös pieniä määriä jäkälää. Kuitenkin tämä vanha tiilikatto ei olisi ollut uusimisen tarpeessa, kuin vain muutamien tiilien osalta, johon käyttöön kyllä löytyy vielä korvaustiiliä. Kiitos siitä meillä Suomessa lisääntyneen vanhojen rakennusvaraosien myyjien ja välittäjien.

Itse päädyin siihen ratkaisuun kellonsoittajan talossa, että pesen katon painepesurilla ja maalaan sen. Joidenkin mielestä tämä on taas väärä tapa, koska painepesuri irroittaa hiekkaa betonitiilen pinnasta, eli rikkoo sitä. Ajattelin kuitenkin, että kun tiili on katolla ollut tuollaiset kuusikymmentä vuotta, eikä sille ole mitään sinä aikana tehty, on sen pinta muutenkin kulunut. Ja tarvitaan painepesurinkin käytössä hienovaraisuutta, eli kuinka läheltä ja millaisella paineella vettä tiilelle piiskataan. Halusin saada katosta sammaleet ja epäpuhtaudet irti, ja tiilikattomaalilla pensselin kanssa levitettynä sitten hieron sen pinnan kylläiseksi ja vettä hylkiväksi. Käytin tässä pienen tutun maalitehtaan tiilikattomaalia, joka on muovimaali. Se on kuitenkin mielestäni perusteltua käyttää tässä kohden, koska tiilikatteenkin ensimmäinen funktio on olla vesitiivis, ja hylkiä ja juoksuttaa vesi alaspäin. Tiilikatteen alla on aluskatteena vanha pärekatto ja siellä tiiliruoteiden verran ilmarakoa, jossa ilma vaihtuu.
Itsesekoitettuna betonimaali olisi materiaaliltaan ollut tietysti oikeampi vanhan tiilen pintaan. Mutta varmasti myös työläämpi tehdä ja sivellä, ja mielestäni työtä oli näinkin riittävästi.

Katon pesussa en käyttänyt mitään myrkkyjä ja pesuaineita siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä on pihalla oma ruokavesikaivo aika lähellä taloa. En oikein jaksa uskoa sellaisiin myrkkyihin, jotka tehokkaasti tappaa vaikka nyt sammaleen juuriston, mutta ei ole mitenkään haitaksi vaikka nyt ihmisille, tai luumupuille, jotka lähellä talon seinustaa kasvavat. Ympäristömyrkkyjä ja kemianteollisuuden huuruja on elinympäristössämme ihan riittävästi ilman minuakin.





Jos ja kun sieltä maalatusta betonitiilestä alkaa taas sammal kasvamaan, niin voinhan sen pestä uudestaankin ja maalata. Luulisin kuitenkin, että ei siihen tarvitse kymmeneen vuoteen ryhtyä, kun isompia puitakaan ei lähellä talon seinustaa ole.

Aloitin tuon kattotyön pesulla huhtikuussa kuluvaa vuotta suurena jytkyn päivänä. Ilma oli vielä viileä ja poutainen, ja olin katolla ehkä kuusi tuntia, ja painepesurin vesisumu viilensi oloa vielä ennestäänkin.
Seuraavana päivänä menin palkkatyömaalle ja kattotöihin...! Palkkatöissä rakensin kolmiorimahuopakattoa ja vapaa-ajalla tein pitkälle venähtänyttä määräaikaishuoltoa kellonsoittajan talon katolle.

Joskus elokuussa, kun homma oli sitten tehty, olin aika tyytyväinen. Kustannuksia omalle kattotyölle tuli noin tuhannen euroa, mukaanlukien painepesurin osto, joka on reilu kolmensadan euron Kärcher. Remonttiryhmän tekemänä kokonaisurakkana katolleni olisi tullut muovipinnoitetulla tiilijäljitelmäpellillä hintaa jotain viisitoistatuhatta euroa!!

Oma tarinansa on vielä se, että kun yksi kulmakuntamme naapuruston vanhempi isäntä katseli kattotyötäni alkukesästä, tuli hän tarjoamaan minulle muotteja, joilla näitä kattotiiliä on aikanaan tehty. Siinäkin mielessä täällä kyläyhteisössä ollaan oltu omavaraisia, ja lähes jokaisen vanhemman talon katolla, missä on betonitiilet, on ne tätä mallia. Ja kuinkahan monet näillä muoteilla tehty? Hän sanoi, että "tee samalla vaivalla uudet". No minulla oli jo työ käynnissä ja tarvikkeet hankittuna, mutta koska hän ne halusi muotit lahjoittaa, otin ne mieluusti vastaan. Sain myös ohjeita kattotiilien valmistuksesta, ja hän tuntui myös muistavan, miltä hiekkakuopalta oli haettu hiekka, kun kellonsoittajan taloon kattotiiliä silloin kuusikymmentä vuotta sitten tehtiin. Voihan olla, että teen vielä uudet kattotiilet tähän taloon, ennen vanhuudenpäiviäni? Joka tapauksessa johonkin piharakennukseen niitä teen.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Tarinoita kellonsoittajan talosta

Vaikka talosta sanottaisiinkin sen olevan autiotalo, niin harvoin kai se on asumaton. Vaikka ei autiotalo ihmisasunnoksi kelpaisikaan, kelpaa se asumukseksi monelle pikku ötökälle ja jyrsijälle, lepakolle ja hiirulaiselle. Niin oli myös kellonsoittajan autiotaloa asutettu, vaikka kellonsoittaja itse oli täältä lähtenyt parikymmentä vuotta aikaisemmin siunattuun maahan.

Talo seisoi tasamaalla ylpeän ja ryhdikkään näköisenä vanhan varkaantien varressa, vaikka ränsistyminen siitäkin olisi kovasti halunnut otetta saada. Ilkivaltaa se ei ollut ihmisten osalta kokenut, niinkuin sen monet kaupunkilaisserkut ovat saaneet kokea samassa tilanteessa. Ja se pieni nakertaminen, mikä liittyy näiden pikkuötököiden asutustoimintaan, ei voida pitää ilkivaltana.
Vähälle huomiolle ja vähäosaisuudelle jäädessäänkään talo ei ollut menettänyt sitä omanarvontuntoa, joka sille oli ihmisasumuksen alkuvuosikymmeninä kertynyt. Siinä eli ja elää vahvasti sen tekijän ja näkijän, asukkaiden ja rakentajien hengenperintö ja kättenjälki.
Silloin tällöin ohi ajaessani jouduin hidastamaan ja ihmettelemään, että miksi tuokin talo on tyhjänä? Jotenkin sen ylväs ja konstailematon ryhti ja ylpeä yksinäisyys puhutteli minua. Ei siinä ole mitään kartano- tai huvilaromantiikkaa, mutta kuitenkin jotain hivenen hienostuneempaa, kuin torpassa tai rintamamiestalossa pelkistetyimmillään. Se edustaa elävän maaseudun torpparivapautuksen jälkeistä asutushistoriaa kaksi-kolmekymmenlukujen vaihteesta. Suomen historiankirjoituksen suurten kuohujen vaiheilta.

Joskus meni vuosi tai pari, etten ajanut siitä ohi. Mutta taas, jostain syystä kun ajoin, niin talo puhutteli minua, kutsui käymään, katsoi perääni...?

Kun sitten astuin pihamaalle, oli heinäkuun viides ja heinikko kasvanut kainaloon asti. Pihapolut oli kasvaneet umpeen aikapäiviä sitten, eikä rappukivestä tai kivijalastakaan paljoa näkynyt. Talo on rakennettu betonikivijalalle, ja tämä sokkeli perustettu lohkotuista kivistä tehdyn anturan varaan, joka on maan alla. Tontti on tasainen ja kova savipatja on ehkä alle metrin paksuinen. Märkää savea on sitten ilmeisesti aina yhdeksään metriin saakka, josta alkaa "kari", niinkuin toisen naapurin vanhaisäntä kertoi. He olivat pojan kanssa kaivaneet rengaskaivon lapiolla siihen syvyyteen noin viisikymmentä vuotta sitten. Talo on kuitenkin seisonut vakaasti tämän kovan savipatjan varassa, ja jos onkin painunut, niin ei kovin montaa senttiä ja senkin tasaisesti.

Astuin taloon sisälle, ja katselin varovaisesti ympärilleni. Pinkopahvit oli joskus revitty alas, koska hirsirungon kuntoa oli tarkasteltu. Aikomus oli ollut siirtää hirret muualle, mutta onneksi se oli jäänyt vain suunnitteluvaiheeseen. Lattioista huomasin jotain suurempaa vauriota olleen tapahtuneen. Ne notkuivat kuin riippusilta tai sentapainen. Seinähirsissä huomasin pieniä reikiä, joista päättelin heti, että jumeja täällä ainakin asuu. Samoja jumin lentoaukkoja oli lattialaudoissa. Kissanmentäviä rotankoloja oli myös lattialaudoissa jossainkohdin jalkalistojen kulmissa. Ne olivat kuitenkin muistona jostain siltä ajalta, kun täällä on pidetty kolmea lehmää ja muutamaa kanaa. Ei ihmisistä autiossa talossa olisi rotille syötävää.
Lattioiden notkumiseen syynä oli ollut lattiakannatinhirsien lahoaminen ja pettäminen. Trossilattian ryömintätilan tuuletus oli aikanaan tehty liian vähäiseksi, ja kun maa oli vielä noussut ja heinämaa kasvoi talon ympärillä, ei ilma ollut vaihtunut alapohjassa. Joskus myöhemmin lattioita purkaessani löytyi lattiaeristetilasta jo vuosia vanha supikoiran pesä. Supi oli sinne alakautta tullut, kun trossipermanto oli vajonnut.

Lattiat pitäisi uusia kokonaan joka huoneeseen, koska ne on talon kahdeksankymmenen neliön lattiapinta-alan osalta tukeutuneet kaikki samoihin alimpiin lattiakannatinhirsiin, joista nyt osa lahonnut poikki.
Ja hirsiä tulisi varmaan vaihdettavaksi, ja ikkunat pitää entisöidä. Katto varmaan kestää tuollaisenaan vielä muutamia vuosia? No mutta sehän on vaan työtä, ja siitä selviää, kun ottaa siihen itselleen aikaa ja sitten kädet pois taskuista ja hommiin. Määrätietoisesti ja johdonmukaisesti kohti omaa tavoitetta...!
Talossa elää kuitenkin se sama henki mikä itsessäni. Vähään tyytyväinen ja askeettisuuteen taipuvainen. Ympäröivässä maisemassa on samaa tilaa ja näköalaa, kuin tunnen olevan omassa mielenmaisemassani...! Ja juuri näiltä rannikkoasutuksen takamailta lähinnä sukujuureni polveutuvat.

No talon omistaja oli luonteva ja hyväntahtoinen mies. Hänen kanssaan pääsimme hyvään keskusteluyhteyteen ja lopulta rauhallisten neuvottelujen kautta edulliseen kaupantekoon. Olimme varmasti molemmat tyytyväisiä silloin, ja varmasti vieläkin.
Muita asukkaita en talosta löytänyt, kuin ne tupajumit, joita vielä remonttivaiheessa näytti olleen aktiivisena. Ajattelin kuitenkin, että kun ne ei ötökät ole parinkymmenen vuoden tyhjilläoloaikana taloa enempää syöneet, niin ei ne seuraavaan neljäänkymmeneen vuoteen taloa saa asumiskelvottomaksi syötyä? Ja se neljäkymmentävuotta riittää kyllä minulle. Jälkeenjäävien tekemisistä minä en sitten enää tiedä.

Sanotaan, että kylmä ja kostea hirsirakennus on jumeillekin otollinen asuinympäristö, mutta asuttuna kuiva ja lämmin ei enää niin otollinen. Eli pitäisihän silloin jumien tilanne hankaloitua?
Myös hevosmuurahaisesta monasti sanotaan virheellisesti, että ne syövät talon. Kuitenkin hevosmuurahainen vain muuttaa taloon asumaan, jos sieltä löytyy kosteaa ja lahoa puuta riittävästi, kuten nyt alahirttä. Olen itse vienyt lahohirttä ja hevosmuurahaiset kottikärryllä metsänreunaan, ja käskenyt hakea pesäpuunsa muualta. Ja kun korvasin lahonneet alahirret kovalla uudella hirrellä, ei hevosmuurahaiset tulleet takaisin, vaikka olivat siinäkin nurkassa olleet ja asustaneet pari-kolmekymmentä vuotta. Kellonsoittajan talossa ei kuitenkaan ole muurahaiset asuneet.

Joskus pari vuotta myöhemmin olin jo tehnyt uudet lattiat uudesta sahatavarasta ja täyttänyt eristetilan uudella kuivalla kutterinpurulla, koska se mielestäni parhaiten vastaa taloudellista ja luonnonmukaista rakentamista ja rakennusperinteen henkeä. Olin myös lisännyt "kissanluukkuja" alapohjan tuuletuksen parantamiseksi ja laittanut niihin siistit ritilät, mutta vain pitkille seinille. Tästäkin on olemassa eri koulukuntia, että onko kivijalassa kissanluukkujen oltava vastakkaisilla seinillä vai jokaisella seinällä?
Tein kesän aikana tutkimusmatkan ryömimällä kierroksen lattioiden alla, ja silloin huomasin jotain sienimäistä kukintoa talon maapohjan kosteahkossa savessa. Kukinto oli moninpaikoin valkoista seittimäistä, mutta yksi kohta, jossa kukinto oli muita suurempi, oli se keskikohdaltaan keltainen. Tuli ensimmäisenä mieleen lattiasieni, ja siitä siinä varmasti oli kysymys. Sienihän on elämänmuotona jotain kasvikunnan ja eläinkunnan väliltä, mutta kuitenkin se oli jo paljon ennen minua täällä asunut ja kellonsoittajan talon kannatinrakenteita syönyt. Soitin yliopistolle sienitutkijalle, ja sain tietää ihan hyviä perusteita sienistä. Kaikki puun lahoaminen on aina sienien tekosia. Ja lahopuuta sitten asuttavat ja syövät muut pikku ötökät.
Jos lattiasienellä on elämiselle, esiintymiselle ja kukinnolle otolliset olosuhteet, on se nopea etenemään ja syömään uutta puuta, jossa on vielä entsyymejä ja sokereja tallella. Ne otolliset olosuhteet olisi lämmin, kostea ja seisova ilma, eli tässä tapauksessa alapohjan tuuletus ei ollut vielä riittävä.  Sain kyllä ohjeeksi ryömiä alapohjaan sinkkiämpäri hampaissa ja katkaistu lapio housunkauluksessa, eli pitäisi poistaa lapionpistonverran maata ja tehdä sinne soratäyttöä estämään kapillaarista kosteudennousua. Ryömintätila on vain puolisenmetriä ja työ olisi järjetön ja tiesinhän tuon soratäytön tarpeellisuuden ennestäänkin. Silloin vain kun vanhat lattiat purin ja uudet tein, oli tammikuu ja pakkasta parikymmentä astetta. Eli lapio ei saveen uponnut.



Päädyin siihen helpompaan ratkaisuun, eli piikkasin lisää kissanluukkuja ja nyt joka seinustalle. Lattiasieni on arka ja herkkä vedolle, joten lisäsin sitä sinne sitten. Olen ymmärtänyt niin, että ei lattiasieni mihinkään kuole, mutta se vetäytyy johonkin syvempiin maakerroksiin odottamaan niitä otollisia olosuhteita jossain uudessa ajassa. Ja niinhän ne kukinnot siellä maapohjassa kuivahtivat. Nyt on minun vuoroni asustaa täällä ja odottakoot muut vuoroaan...!

maanantai 21. marraskuuta 2011

Hirsiaitan korjausta

Tuli menneenä kesänä tehtäväksi kaksikin vanhan hirsiaitan pelastavaa korjaustyötä, joissa tavoitteena oli tehdä työ rakennusperinteen henkeä noudattaen. Kysymys oikeanlaisesta rakennusperinteen hengen noudattamisesta on tietenkin aika periaatteellinen ja henkilökohtainen. Monikin vanha rakennus on saneeraamalla ja modernisoimalla niinsanotusti peruspilattu, ja siihenhän kaikki rakentamis- ja energiansäästömääräykset nykyään tähtäävätkin. Toisella puolen on taas rakennuskonservointi, jonka tavoitteena olisi vanhan rakennuksen entistäminen ja kuntoon saattaminen mahdollisimman tarkasti alkuperäiseen asuun. Se satavuotias hirsitalo joka konservoidaan alkuperäiseen asuunsa, kelpaa tänäpäivänä aika harvalle varsinaiseksi asunnoksi. Senhän kuuluisi olla oikeastaan sähkötön, ja huussi ja sauna pesutiloineen pihanperällä. Museomäellä sellaisia on mukava käydä kesällä katsomassa, tai tulevan joulunaikaan Turussa Kuralan Kylämäessä viisikymmentäluvun jouluvalmisteluita seuraamassa.

Ensimmäinen aittatyömaa oli täällä auranmaalla vanhan maatilan pihapiirissä muistona vanhalle rouvalle tämän pihapiirin uudisasutuksesta. Kaikki muut tilan rakennukset oli jo kertaalleen hävitetty ja pilkottu polttopuiksi hellanpesään, mutta pieni vilja- ja ruoka-aitta oli sillä paikalla seissyt lähes sata vuotta. Siinä se oli hiljaisena seurannut maaseudun elinkeinorakenteen muuttumista.
Aitan oli paikalle vanhasta pihapiiristä tuonut rouvan isoisä aikanaan, ja rouva muisteli, kuinka isäkin siitä pienestä oviaukosta viljasäkkejä selässään kantoi aitan vintille. Aitta on hänelle merkityksellinen ja hän halusi sen vielä kunnostuttaa.

Maalaamalla on viimeisten vuosikymmenien aikana saatu pilattua ja lahotettua monta hyväkuntoista rakennusta, joista yhtenä esimerkkinä tämäkin aitta. Sen olivat ammattimiehet käyneet parikymmentävuotta sitten tehdasmaalilla maalaamassa. Punamultavärisellä muovi sellaisella. Minä en syyllistäisi ammattimiehiä, vaan maalausaineteollisuutta. Ja oli tietenkin lahoamista auringonvalon haristamista tapahtunut muutenkin.

Hirret olivat olleet aikanaan kuusikulmaisiksi veistetyt ja sulkanurkkaiset, joissa paksuudet vaihtelivat viidentuuman vaiheilla. Kuitenkin nyt oli puoletkin paksuudesta pehmennyttä ja lahonnutta.
Arvioin mielessäni, että jos purkaisin aitan hirsi hirreltä ja korvaisin huonokuntoiset uusilla ja kasaisin uudestaan käyttäen vain hyvät vanhat hirret uudestaan, niin niitä hyväkuntoisia uudelleen käytettäviä hirsiä ei olisi välttämättä yhtään takaisin laitettavaksi...? Uusi kehikko ei kuitenkaan olisi enää sama vanha aitta, joka pihapiirin muuttumista ja pihapolkujen tallaajia on alusta asti vaiteliaana seurannut.

Saman aitan korjauksesta oli käynyt myös urakkatarjouksensa jättämässä toinenkin perinnekorjausyrittäjä, joka oli ajatellut tehdä korjaustyön vanhoilla hirsillä. Kuitenkin tämä yrittäjä lienee tullut siihen tulokseen, että hirsi kerrallaan vaihdettuna se olisi liian työläs, eikä urakka kestä sitä. Rakennuskonservointi tällaisessa kohteessa olisi mielenkiintoista, haasteellista ja vaativaa, mutta kun tällaisten aittojen korjauttajat eivät kaikki ole Björn Wahlrooseja. Ja tekijäkin haluaa siitä ansiotuloja. Itse annoin oman työaika-arvioni ja tekisin sen uusista 6x8 tuumaisista piiruista, eli sahatavarasta, jotka veistän hirren malliin. Moottorisaha on tällaisessa työssä ensimmäinen ja usein ainoa työkalu, mutta se on mielestäni ehdottomasti käsityökalu. Senkin jäljestä näkee tekijän kädenjäljen.

Työ tuli tehtyä ja työnantaja kiitteli lopputulosta. Ainakin hän tuntui olevan tyytyväinen, vaikka monelle se voi olla väärin korjattu. Ja nyt uutta hirsiseinää voisi vielä vaikka piiluta. Aitan sisällä on vielä vanhat lattialankut, vintti, tai parvi ja niiden rappuset.







Toinen aittatyö olikin pärekaton teko vanhan pärekaton tilalle. Aitta sijaitsee Turussa ja on kaupungin omistama.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Puun poltosta sanottua

Muistui tänään mieleeni jotain puulla lämmittämisestä sanottua, kun aamusella oman mökkimme halkolaatikoita täyttelin. Ulkona oli alkutalven ensimmäinen raikas pakkasilma ja kaunis auringonpaiste.

Kun tämän korjaustyömaan suurimmat purkutyöt sain tehdyksi aikanaan, olin ajatellut polttaa kaiken puoliksi lahonneen puujätteen omalla tontilla vaikka juhannuksen aikaan. Kaatopaikalle vieminen ei olisi tullut kysymykseenkään, näin kun maaseudulla eletään. Sain kasatuksi lahohirsistä ja laudoista melkoisen taapelin tontin reunalle tuulen kuivattavaksi. Mutta kerran sitten naapurin vanhaisäntä sanoi rauhalliseen tyyliinsä, että "kyllähän ne siellä mökin uunissakin palaisi". Se kommentti jäi mieleeni, ja ymmärsin taas vähän paremmin tarkan taloudenpidon ja säästäväisyyden merkityksen, jolla periaatteella näillä kulmakunnilla on vaikeidenkin aikojen läpi eletty. Joskus vuosikymmeniä sitten, kun viljelykauden sato oli jäänyt vähäiseksi, oli tämä naapurinisäntä joutunut syöttämään lehmillensä karjarakennuksen olkikatteen. Syksyllä se oli jo alas otettu ja lyöty päreet tilalle. Mutta joskus selviäminen vaikean talven yli voi olla näinkin pienestä kiinni.
Minulle se oli riittävä muistutus tuo pieni kommentti, ja päätin pienentää puolilahot kannatinhirret ja trossilaudat ja paljon muuta purkupuuta leivinuuniin sopivaksi. Tänään arvioin jäljellä olevaa kasaa, että kyllä sillä vielä tämänkin talven leivinuunia lämmittää. Siis kolme talvea lämmitän leivinuuniani sillä puulla, jonka olin aikonut pihalla polttaa ja lisätä kertaheitolla ilmaston lämpenemistä. Nyt saman lämpenemisen sain jaettua kolmelle vuodelle. Vaikka taloudenhoito ei olisikaan enää näin pienestä kiinni, niin eihän silti ole pakko tuhlata?

Olen kuullut sanottavan, että vanhojen naulaisten puiden polttaminen rapauttaa tulisijojen ja piipun hormeja? Varmaan pitää vähän paikkansakin, jos ajatellaan jotain galvanoituja nauloja, josta irtoaa sinkkiä ja muuta raskasmetallia? Ei varmaan olekaan järkevää hankkia isompia määriä tällaista purkupuuta polttopuukseen, kuten betonilautaa ym, mutta ehkä kuitenkin on perusteltua polttaa se määrä omissa uuneissa, mitä omista remonttitöistä tulee? Erään nuohoojan mukaan hormisto ei tykkää hyvää raudasta ja nauloista irtoavista palokaasuista, ja taas erään muurarin mukaan arinallisen tulisijan arinan käyttöikä lyhenee, jos siellä kuumennetaan metalleja polttopuun joukossa. Totta lienee kumpikin?

Vanhemman sukulaismiehen ohjeiden mukaan, kun kaadetaan koivua polttopuuksi, olisi se hyvä tehdä täyden lehden aikaan. Silloin kaadettu koivu kuivuu nopeasti, kun lehti käyttää rungossa jäljellä olevan kosteuden ja haihduttaa sen pois. Eli koivu, ja varmaan muutkin lehtipuut pitäisi kaataa ja jättää vielä karsimatta ja pilkkomatta. Koivussa on kuuleman mukaan tuohi se mikä nokee ja pikee tulisijat ja hormit, eli hyvän lopputuloksen saisi, kun kuorii koivun. Silloin lopullinen kuivuminenkin pinossa paranee.
Koivu yksinään poltettuna antaa parhaan lämpöarvon, koska siinä on kuumimmat palokaasut. Tämä ei ole kuitenkaan taas hyväksi vanhoille tulisijoille ja hormeille, jos ei nyt niin uusillekaan. Parempaan ja kestävämpään lämmitysratkaisuun pääsee, kun käyttää eri puulajeja sekaisin.

Havupuissa on lämpöarvo vähäisempi kuin koivussa ja kuusi varsinkin on hyvin räiskyväinen ja kipinöivä puulaji. Haapa ja leppä ovat lämpöarvoltaan lähes yhtä hyviä kuin havupuut, mutta ne palaa puhtaimmin. Olen kuullut sanottavan, että kun haapaa polttaa, ei tarvitse koskaan nuohoojaa. Tätä täytyy vielä kokeilla ainakin pönttöuuneissa, eli voisi lisätä haapaa vaikka viimeiseen pesälliseen enemmän. Pönttöuuneissa on poskikanavissa kohtia joihin ei nuohoojan suti tunnu ylettyvän. Joskus tulee pientä jälkikäryä, vaikka tuli on jo sammunut ja hiillos tummunut. Käry tulee poskikanavista, joissa karsta palaa vielä...? Savupellit on syytä jättää sen sentin auki.

Tulisijojen lämmittäminen on ihan oma prosessinsa, ja seuraan sen aina alusta loppuun, ennenkuin lähden muihin hommiin. Lämmityskauden aikana, kun niitä käytetään päivittäin, on syttyminen aina helppoa. Kun puu on kuivaa ja huoneenlämpöistä, onnistuu myös tämä päältäsytyttäminen. Vaikka ei se kuivan ja lämpimän puun altasytyttäminenkään juuri savuta, kun sytytysvaiheessa puiden koko ja määrä on pieni ja ladonta harva. Ei se ilmasto siitä enää sanottavasti lämpene, sytyttää ne sitten alta tai päältä. Kun sitten kylmiä puita yrittää sytyttää kylmenneessä tulisijassa syksyn kostealla, niin savuttamiselta ei voi välttyä. Siinäkin tietenkin hormien kierto ratkaisee paljon.
Lämpimässä leivinuunissa on hyvä kuivattaa ja lämmittää vaikka hellaan meneviä puita valmiiksi.

Puulla lämmittäessä lämpöarvo on siinäkin mielessä moninkertainen, että lämmin on ja hikeä pukkaa monta kertaa, ennenkuin klapi saatu pesään...?

tiistai 15. marraskuuta 2011

Lämmityskausi alkaa


Kaksi perinteistä lumista pakkastalvea olemme asustelleet Pöytyän kirkonkylällä vanhassa kellonsoittajan talossa, joka ehti olla asumattomana parikymmentä vuotta. Perusteiltaan tämäkin talo on ollut vankka ja hyvin aikanaan tehty, ja kestänyt tyhjilläänkin ajan hampaan nakertamista. Paljon on korjattukin, mutta siitä tuonnempana. Tulisijat olivat käyttökelpoisia, eikä isompaa rapautumista ole vielä tapahtunut, vaikka niillä ikää jo reilu kahdeksankymmentä vuotta. Kirkontornin naakat oli tietenkin tehneet piippuun pesiänsä vuosien aikana, joiden poistamisessa oli oma työnsä. Vanhoissa hormeissa on yleensä mutkia, jonka takia naakanpesiä ei voinut alaspäinkään pudottaa. Oli puhkaistava vintille lattiatason yläpuolelle nuohousluukut joka hormiin, joista puhdistaminen lopulta onnistui.

Naapurin vanhaisäntä on ollut korvaamaton tietopankki tämän kulmakunnan vanhan rakennustavan tietämisessä. Häneltä olen kuullut, että myös meidän talomme piippu ja tulisijatiilet on aikanaan tehty oman pellonpientareen savesta. Tiilet on ensin tehty muotissa ja kuivatettu auringossa. Sitten niiden polttamista varten on tehty tiilimiilu, joka on puilla lämmitetty ja pidetty useampisataa-asteisena muutaman päivän ajan. En ole perehtynyt tähän polttamiseen enempää, eli en tunne tekotapaa. Mutta maata tiilien päälle on ainakin kasattu. Ja muurauslaasti on ollut savilaastia, joka on maakuopassa eli savipruukissa sekoitettu, savea, hiekkaa ja vettä sopivassa suhteessa.

Itse ihailen tätä menneen maailmanajan omavaraistaloutta. Kaikki rakennustarvikkeet on joko omalta tontilta tehty, tai lähitaloista tai omalta kylältä peräisin. Kaivonrenkaat, kattotiilet, räystäskourut, nuohoojan tikkaat...
Siksi haluan säilyttää myös muuratut tulisija- ja hormirakenteet mahdollisimman pitkään kunnossa. Hormeissa on pientä rapautumista tapahtunut, kun viime talven lämmityskausikin oli aika pitkä ja kylmä. Putkittaminen hormissa olisi aika lopullinen korjaustoimi, eikä sen jälkeen olisi mitään tehtävissä, muuta kuin purkaminen. Hormien sisäpuolinen massaaminen on säästävää korjausrakentamista, ja massan joskus taas rapautuessa voi sen tehdä uudestaankin. Massaus on vain aika kallis työ alan liikkeen tekemänä, joten päätin tehdä sen omaan talooni itse. Nyt veto on hyvä ja tulisijat toimii.