tiistai 13. joulukuuta 2011

Kiertokoulun opettaja ja kellonsoittaja




Aika oli pysähtynyt kellonsoittajan talossa. Ei niinkään siihen aikaan jolloin viimeinen sen asukkaista oli täältä lähtenyt, vaan johonkin vielä varhaisempaan aikaan.

Tässä toisena kesänä asuessani kävi naapurikylältä vanhempi rouva kyselemässä, että kerkiäisinkö kiireiltäni vähän hänellekin timprailemaan. Siinä hän istui tuvan oven pielessä halkolaatikon päällä ja muisteli, kuinka oli istunut saman halkolaatikon päällä vuosikymmeniä aikaisemmin joskus viisikymmentäluvulla. Silloin nuorena ihmisenä hän oli ihmetellyt, kuinka vanhanaikaista elämää täällä vietettiin. Olen sitä itse miettinyt, että kuinka vanhanaikaista elämä on voinut olla, jos se on ollut vanhanaikaista jo viisikymmentäluvulla.

No silloin kun tämä rouva oli täällä kylässä käynyt, oli hän luultavasti ollut toimittamassa jotain tärkeämpääkin asiaa. Kylän posti oli joskus niinä vuosikymmeninä tuotu tämän opettajan talon ikkunattomalle umpiverannalle, josta lähitalojen asukkaat omansa nouti. Sisälle ei sellaisesta syystä vielä kuitenkaan asiaa tehty. Jos kylän miehillä tai naisilla oli jotain tärkeämpää asiaa, hoidettiin asia porstuan puolella tai enintään tuvan oviaukossa ja yleensä seisten. Pidemmälle ei pyydetty. Mutta kuitenkin tämä nuori rouva oli saanut kehoituksen istua ovenpielen halkolaatikon päälle...?

Kellonsoittajan isä oli kiertokoulun opettaja, ja arvatenkin ankara kurin ja järjestyksen mies. Myös aktiivinen kirkollisissa asioissa ja erään kansalliskirjailijamme sukunimikaima, ja näiden kumpaisenkin sukunimi sitten suomalaistettiin. Ehkä myös oppivelvollisuuden tinkimätön esitaistelija, jollaista juuri tämä kansalliskirjailijakin kuvaa. Kuitenkin kyläläisten keskuudessa maineeltaan ylpeä ja itsellinen, joka ominaisuus vahvimmin on myös pojastaan kellonsoittajasta mainittu.

Lukuharrastus on ollut arvokkainta ajanhukkaa tämän talon kammareissa eri vuosikymmeninä. Ensin varmaankin öljytuikun valossa ja sodan jälkeen tännekin on saatu sähkö. Mutta lukuharrastuksen kautta saavutettu salaviisaus on ollut kellonsoittajankin maineen mitta. Kaikesta olen päätellyt, ettei asukkaat tässä talossa ole käsityöläisiä olleet.

Maanviljelys on ollut ensisijainen tulonlähde tuonne kuusikymmentäluvulle asti talossa, joka on Pappilan vanha torppa. Viljeltäviä peltohehtaareita on ollut muutama ja ne on hoidettu hevospelillä. Kuusikymmentäluvun lopulle tultaessa kellonsoittaja ei vielä varmaan ollut kellonsoittaja, vaan pääasiallisesti ainakin pienviljelijä. Kuitenkin ankara lukuharrastus oli tuottanut tulosta, ja jossain vaiheessa oli tälle pienviljelijälle ja kirkkovaltuuston jäsenelle annettu hoidettavaksi kunnankirjaston kirjastonhoitajan tehtävät. Ja varmaan siitä syystä joskus näinä vuosina lienee hänellä tullut mieleen lopettaa koko viljelytoiminta, kun jo muutakin tulonlähdettä oli. Ehkä myös hevonen on ollut elämänsä ehtoopuolella? Tuleva kellonsoittaja riisui ja pudotti maamiehen haalarinsa heinäladon lattialle...! Samaan kekoon alkoi kerääntyä sanomalehteä, maitopussia, muovikassia, sun muuta kotitalousroskaa. Ensimmäinen sanomalehti kasan alimmaisena oli vuodelta -67 ja päällimmäisten roskien seassa lehti vuodelta -87.

Kellonsoittaja asutti talossa perimmäistä kamaria ja äitinsä kuoltua siskot viereistä kamaria. Tupa pidettiin juuri sen verran lämpimänä, että pysyi talvella plussan puolella. Puhdistaessani ja korjatessani ikkunoita, löysin siskojen kamarin ikkunan välistä sanomalehden vuodelta -56. Silloin se on edellisen kerran avattu ja sitten -08 seuraavan kerran? Sanomalehti on ollut kosteutta tasaamassa. Myös katossa ollut sähkölamppu oli ehjä ja ollut käytössä viimeksi joskus vuonna -70? Kellonsoittajan talossa ei yhden ihmisen asumiseen tarvittu kuin enintään yksi huone. Ja kun kellonsoittajasta aikanaan aika ajoi ohi, sammui yksi sukuhaara suomalaista talonpoikaishistoriaa. Vuosikymmenien aikana hankittu salaviisaus pysyi salaisuutena lopultakin.

Kun koitti kevät jolloin puusuutari kääri hihansa, tervehtivät omenapuut kävijöitä ja viipyjiä runsailla kukinnoillaan. Myös tuomi kukki runsaasti. Vanhoja omenapuita tontilla on neljä ja ne ovat ainakin saman ikäisiä tämän ”uuden” päärakennuksen kanssa. Voivat olla jo vanhan Pappilan torpan pihapiirin puutarhaa. Niillä ainakin on juuret syvällä tämän maaperän savessa.
Naapurin vanhaisäntä kertoi, että kansakuntaa koetelleena kovana pakkastalvena -39 oli heilläkin omenapuut paleltuneet kuoliaaksi, niinkuin monessa muussakin paikassa. Kuitenkin nämä silloin kiertokoulun opettajan tilan omenapuut siitä talvesta selvisivät. Näitä omenoita sitten naapureillekin myytiin, kun oli omenoilla kysyntää. Omenat eivät tietenkään ole jalostettuja, mehukkaita lajikkeita, vaan enemmänkin happamia. Ne ovat sitkeäkasvuisia ja happamia, kuin metsän puut, joihin ei jäniksetkään koske, sanoi eräskin vanhempi sitkeä isäntä, joka itse on evakkona rajan takaa näille kulmille aikanaan tullut. Ihmiset ja omenapuut samanlaisia. Toiset vain juuriltaan revittyjä.

Sille pienimmälle ja vinoon kasvaneelle omenapuulle tein rungolle tuen, että kestäisi vielä hetken taittumatta, ja omenapuu antoi vastauksena lupauksen tulevasta. Se kasvatti useamman lupaavan juuriverson, eli sen elämä alkaa alusta? Mukava vaalia tällaista vanhaa elämää, ja koittaa niitä jalostettuja lajikkeita kasvattaa vähän muualle tällä tontilla. Ja näistä vanhojen puiden omenista voi kuitenkin tehdä piirakkaa.

On jotenkin mukavaa ja antoisaa yrittää vaalia sitä lyhyttä historiallista ajanjaksoa, jonka vielä pystyy näkemään, kokemaan ja kuulemaan kertomuksina vanhemmilta ihmisiltä. Rakennukset ja pihapiirit kertovat omaa tarinaansa, mutta tarinan juonne on sama. Ihminen on historiallinen olento ja tässä historiattomassa nykyajassa enää harva asia antaa samaa tunnetta meitä aikaisemmin eläneistä ihmisistä, kuin vaikka istuminen siihen halkolaatikon päälle siinä paikassa, missä joku oppivelvollisuuttaan suorittanut kiertokoulun kävijäkin on useita vuosikymmeniä sitten istunut.


LISÄYS 24.9.2013

Sain hiljattain eräältä sukututkimusta harrastavalta herralta mielenkiintoista sähköpostia, jossa hän kysyi tarkempia tietoja kellonsoittajan talon edesmenneistä asukkaista. En ole näissä kirjoituksissa käyttänyt heistä nimiä, koska haluan tässä kertoa enemmänkin vanhasta talosta ja vanhanaikaisesta ja maanläheisestä elämäntavasta. Kyseinen herra oli kuitenkin yhdistänyt näiden kirjoitusten perusteella yhden sukuhaaransa tähän taloon ja kellonsoittajan perheeseen. 
Sain myös korjattua tietoa, eli kellonsoittajan isä oli torppari, mutta hänen isän isänsä kiertokoulun opettaja, tai toiselta titteliltään lasten opettaja. Pientä epätarkkuutta voi olla perimätiedossa ja halusin tämän tänne korjata. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti