sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Vuodenkierron taittuessa

Toivotan rauhallista joulunaikaa ja vuodenkierron juhlaa kaikille lukijoilleni näillä talvisilla kuvilla Kellonsoittajan talon pihapiiristä!
 





  

tv. Puusuutari 
 
 

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Korjauskelvoton vanha hirsirakennus

Tänään osui silmiini Turun Sanomissa artikkeli, joka käsitteli vanhan hirsitalon peruskorjausta Paraisilla. Artikkelissa yksi lause oli varsinainen lausekukkanen ja varmaan pelkästään toimittajan kynästä lähtöisin.

Lainaus: "Muun muassa rakennuksen mädäntynyt hirsirunko on uusittu,..."

Hirsirunko ei varmaankaan ole ollut mädäntynyt. Lahoa on varmaan ollut siellä täällä, mutta vanha hirsitalo ei mädänny. Lahoaminen tapahtuu hapellisessa tilassa, kun taas mädäntyminen hapettomassa.

Jos hirsirunko olisi uusittu, niin sehän tarkoittaisi, että vanha talo on purettu ja uusi rakennettu tilalle. Silloin ei olisi kysymyksessä korjausrakentaminen, josta kuitenkin artikkelissa puhuttiin. Hirsiä runkoon on varmasti uusittu lahonneiden tilalle. Paraisten hirsitalo on kuitenkin ollut korjauskelpoinen.

Pahimmin kauttaaltaan lahonneita hirsirunkoja olen nähnyt vanhoissa navetoissa ja karjasuojissa. Pienessä matalassa hirsirunkoisessa navetassa, jossa on ollut pari - kolme lehmää, on jo niistäkin lähtenyt kosteuden määrä ollut melkoinen. Ilmanvaihtotorvi on varmasti suljettu pahimmilla pakkasilla ehkä heinäsäkillä lämmönhukan estämiseksi. Kahdenkymmenen vuoden käyttö on riittänyt lahottamaan hirsirungon korjauskelvottomaan kuntoon, ja välipohjakin, eli navetan katto on romahtanut kannatinhirsien lahottua.

Kerran olen nähnyt myös talon, joka oli vanhana hirsitalona ostettu. Kaikki näkyvät pinnat oli uusittu sisällä ja ulkona edellisen asukkaan toimesta. Kuitenkin uudet asukkaat olivat jotain ruvenneet epäilemään ja irroittaneet levyjä seinistä, katoista ja lattioista. Hirsirunko oli täydellisen tohjo ja pehku. Mitään ei ollut tehtävissä. Siinä oli todennäköisesti saneerattu vanha karjasuoja asuinkäyttöön ja kysymyksessä oli myyjän puolelta petokselta vaikuttava liiketoimi. Vanhaa hirsitaloa itselleen etsineitä ostajia oli petetty pahemman kerran. Alkamassa oli silloin kaupan purku ja oikeuskäsittely.

Nämäkään vanhat karjasuojat ei ole olleet mädäntyneitä vaan lahonneita. Myös kellonsoittajan pihanperän erillinen pieni eläinsuoja oli perusteellisesti lahonnut ja korjauskelvoton. Siihen oli johtanut vesikaton vuotaminen. Vanha pärekatto oli varmasti ollut tarkoitus peittää pellillä, niinkuin muidenkin piharakennusten, mutta lähtö kunnalliskotiin oli tullut sitä ennen vastaan.



  

Mukana rakennusperinteen hengessä

Ajellessani työmatkoja täällä Varsinais-Suomalaisella maaseudulla, tykkään kulkea vanhoja tielinjauksia ajalta ennen valtateitä ja kantateitä. Suorat tielinjaukset on tylsiä ajeltavia, vaikka niitäkin kulkiessani yritän katsella maisemaa siitä näkövinkkelistä, kuin sitä tietä ei siinä vielä olisikaan. Paljon on taloja ja tiloja purettu tielinjauksien alta pois, mutta on myös siihen valtatien reunamille jääneitä sodan jälkeen rakennettuja asutustiloja. Joillakin pihoilla saattaa vaikka ajosilta navetan ylisille alkaa nyt siitä valtatien penkalta. Kun sodanjälkeinen evakko- tai asutustila siihen kyläpahasen perimmäiseen metsänreunaan ja kivisen pellonrajaan kinttupolun päähän rakennettiin, niin ei ehtinyt kulumaan kuin ehkä kymmenestä kahteenkymmeneen vuotta, niin jo valtava tielinjaus halkaisi pihapiirin.

Vanhempia tielinjauksia kulkiessa maaseutumaisema on jollaintavalla paljon ehyempi ja kertoo enemmän vuosisatojen takaisesta asutushistoriasta. Tie voi mutkitella talojen pihojen poikki ja kyläkeskukset on rakentuneet tien kahtapuolen. Satavuotta sitten täällä rannikkoasutuksen takamailla tuulisilla peltoaukeilla olleilla pikkutiloilla hatarissa asuinrakennuksissa oli varmasti suurimmassa osassa pärekatto päällään, kuin myös paremmissa aitoissa ja ulkorakennuksissa. Toisarvoisiin vajoihin ja usein navetoihinkin oli rakennettu olkikatot. Aikaisemmin kirjoitinkin, kuinka naapurin vanhan isännän tilalla oli huonon satokauden jälkeen otettu navetan katon oljet alas ja syötetty nekin seuraavana talvena karjalle muun heinän ja rehun lisäksi. Navetan katolle oli silloin laitettu päreet.

Vanhan rakennustavan ymmärtäminen ei vaadi salaviisautta, vaan rakennustapa on ollut järkeenkäypä ja hyvin sekä huolellisesti tehtynä ehdottoman hyvä ja terveellinen asua. Terveyttä on rasittanut monet muut kuluttavat asiat elämänpiirissä.

Joskus olen timpratessani pohtinut, että osattiinko ennen vanhaan hyvään aikaan rakentaa hyviä rakennuksia juuri siksi, että haluttiin rakentaa hyviä rakennuksia? Onko hyvä rakentaminen ollut tärkeämpää kuin helppo rakentaminen?
Vai onko niin, että rakentamisen helppous on ollut ensin tavoitteena, mutta luonnollisena valintana luonnonmateriaalien käyttö on ollut takeena rakentamisen hyvälle laadulle. Siihen laatuun on tietenkin vaikuttanut rakentajien taito ja osaaminen, eikä hatarammin pykätyistä asumuksista ole jäänyt jälkipolville paljonkaan nähtävää. Kartanoita ja pitsihuviloita haluavat kaikki suojella ja entisöidä, mutta entä maaseudun autiot vanhat mummonmökit ja muonamiestuvat? Niitä joita työmies vaimoineen rakenteli kartanoille tekemiensä päivätyövelvoitteiden jälkeen lähinnä iltayöstä. Lomia ja viikonloppuja ei tunnettu ja päivätyövelvoitteissa rakennettiin usein niitä vallasväen pytinkejä.

Hirren käyttö rakentamisessa on ollut mielestäni luonnollinen valinta siksi, koska se on ollut helppo tapa rakentaa.
Aikana ennen sahatavarateollisuutta kaikki rakennusmateriaali haettiin siitä rakennuspaikan läheltä luonnosta. Puut kaadettiin ja karsittiin tukeiksi, joista sitten vain vähän kylkiä tasaamalla ja liitospintoja varaamalla saatiin valmista elementtiä seinän rakenteeksi.
Ei kuullosta helpolta nyt, mutta kun talopakettitehtaita ja rakennustarvikekauppoja ei ollut, niin muut vaihtoehdot olisivat varmasti olleet vielä työteliäämpiä.

Rakennusperinteen asiasta kiinnostuneita ihmisiä on ilahduttavan paljon. On mukava tehdä maakuntamatkailua ja tutustua aina uusiin ihmisiin ja vanhoihin taloihin, jotka on saaneet uudet asiasta innostuneet omistajat. On myös mukava käydä tuputtamassa omaa maanläheistä ajatteluaan, ja usein todeta, että eihän täällä ole mitään pakottavaa kiireellistä remontintarvetta. Riittää kun lakaisee vain lattiat ja muuttaa taloon asumaan. Kantaa kiikkutuolin siihen hellan viereen ja alkaa kuuntelemaan, mitä oleellista elämisestä ja asumisesta vanhassa talossa ne nurkat natisemisellaan kertovat.

Remontintarvetta on joskus pientä ja joskus vähän suurempaa. Kuitenkaan ne työt ei siitä karkaa ja sen remontin voi aloittaa vasta vuoden tai kahden päästä.
Tulee mieleeni aittapari, joka oli saanut purkutuomion vuonna 1939, mutta purkutyö oli jäänyt toistaiseksi tekemättä. Taisi olla kesällä 2009, kun puuhakas isäntäväki suunnitteli saman aittaparin korjaamista. Hirretkin oli jo valmiiksi sahautettu, ja aittapari oli komea ja korjauskelpoinen vielä 70 vuotta purkutuomionsa jälkeen. Hyvä on rauhassa fundeerata, ettei tule hosuttua.



Myös rakennusperinteen asialla liikkuu valeammattilaisia, jotka rikkovat ja purkavat paljon ja nopeasti. Heitä kannattaa varoa. Tänä päivänä rakennusalan yleisammattilainen uudisrakentamisessa on harvoin asiantuntija vanhan talon korjaamisessa tai rakennustapaneuvonnassa. Kysymys on paljolti asenteesta ja elämänarvoista.  
Rakennusperinteen hengessä säästävä korjausrakentaminen tarkoittaa mielestäni sitä, että korjausrakentaja säästää vanhaa rakennusta sen vanhoilta, toimivilta ja tarkoituksenmukaisilta osilta, sekä säästää työnantajan kustannuksia.  

 






  


keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kesäsauna tilauksessa

Seuraava saunatyö on tilaustyö ja tekemistä vaille valmis. Siihen on varattuna vanhan puretun omakotitalon hirret, jotka on varastossa odottamassa puusuutarin tontilla ja suojattuna talvea vasten. Kun kevätaurinko alkaa lämittämään ja kuivattamaan maata, on aika tarttua seuraavan saunan rakennustyöhön.
Kehikon veistän ja varaan ensin omalla tontillani, josta valmis kehikko siirretään osina lopulliselle paikalleen. Tästäkin saunasta tulee sähkötön kesäsauna, jota voi lämmittää talvellakin.

Kevättä odotellessa rakentelen tätäkin saunaa usein ajatuksissani.

Vihtoen viha viilenee, saunoen sappi sammuu

Aamupäivän nuohoustyön päätteeksi oli mukava viettää iltapäivää leppoisasti saunoen. Juhannussaunaan päästiin sitten vasta lokakuun viimeisillä päivillä.
Tekemistä jäi vielä seuraavallekin keväälle, kun saunakamari puuttuu oikeastaan kokonaan, mutta saunomista se ei estä.
Ensilöylyt tuli heitettyä, kun lauteista oli vasta ylätaso tehtynä. Senkin jälkeen on saunottu, ja on siinä jotain palkitsevaa istua siellä selkä noenmustaa hirsiseinää vasten löylyn laskeutuessa, muistellen mennyttä kesää ja saunaremontin eri vaiheita.
Tuskailin tuossa syksyn alussa yhden naapurimme vanhemmalle isännälle, että "kylläpä kuluu aikaa tämän saunan korjaamiseen". Hän siihen vastasi, että "kuluu kait, kun teet kaiken niin perusteellisesti".

Korjausrakentaminen ei ole hätäisen miehen tai naisen hommaa. Reilu viisi vuotta sitten tämän paikan ostin ja pian neljä vuotta olen täällä jo asunutkin. Vasta nyt sain saunan kylpemiskuntoon.
Uusia rakennuksia saisi paljon nopeammin käyttökuntoon, mutta itse haluan korjata vanhaa ja palauttaa jotain siitä vanhasta ajasta vielä tähän päivään.

Muuripata osoittautui oikein hyväksi veden lämmittämiseen. Veto on hyvä ja aika pienellä puumäärällä saa jo lämmintä vettä. Vanha muuripata oli suuluukuton, mutta tähän tein roikkuvamallisen suuluukun kipinäsuojaksi. Samalla se hillitsee turhan suurta vetoa.
Kiuas on jatkuvalämmitteinen, Turun telakalla kurssityönä aikanaan jonkun tulevan laivanrakentajan tekemä. Tulipesässä on ainepaksuutta varmaan vieläkin kymmenisen milliä, vaikka se on ollut jo vuosikausia käytössä edellisessä saunassa. Telakalla raudan kanssa ei ole tarvinnut pihistellä, ja näitä kiukaita siellä on valmistettu kurssityönä varmaan vähintäänkin satoja vuosien ja eri vuosikymmenien aikana. Siinä oli yhdellekin riskille miehelle totinen paikka nostaa se yksin Transitin kyytiin.
Kiuas oli jo aikansa palvellut, mutta pienellä hitsaamisella halusin antaa sillekin vielä vähän lisäaikaa. Kiviä ladoin siihen kahdeksankymmentä kiloa, joten löylyt on aika pehmeät ja riittää näinkin isoon saunaan, jossa kokoa lähes kolmekymmentä kuutiota.

Ison saunan lämmittäminen ja siellä saunominenkaan ei ole hätäisen miehen tai naisen hommaa sekään. Sauna on vanha savusauna ja siellä oli liki puolen saunan suuruinen kuivatuslava pellaville ja viljalle. Sitä ei kuitenkaan nyt tarvittu, joten poistin niistä kannatinhirsistä toisen. Seinän vieruisen kannatinhirren jätin, koska sen päälle voi laittaa vaikka rivin vesiastioita nurinpäin.
Sauna ei lämpene nytkään hetken mielihalusta, vaan siihenkin on varattava iltapäivän verran kiireetöntä aikaa. Saunominen täällä on harras tilaisuus, niinkuin se on ollut vuosisatoja ennen meitäkin menneillä sukupolvilla. Tunnelma siellä ilman sähkövaloa on aika kaukana pienen sähkösaunan tunnelmasta.

En kehdannut tehdä isoon saunaan pieniä lauteita, joten tilaa omalle liikkumiselle on riittävästi. Täällä on tilaa sopivasti yhdelle ja kahdelle saunojalle, ja myös saunavieraille.
Lauteet on neljä senttiä paksua tuppeensahattua haapaa. Reunat sahasin itse ja höyläsin käsikutterilla istuinpinnan. Laudepuiden reunat viistin pienellä käsihöylällä ja lautojen päädyt puukolla.
Perinteisen käsityön leimaa saa sillä, että ei käytä konehöylättyä mittatarkkaa puutavaraa, vaan työstää puun itse sopivan rouheasti. 








Noen mustaamaan hirsiseinään piti tehdä uudesta puusta pintapaikkaa vanhojen lauteiden kohdalle, jossa oli hirsiseinän sisäpinta lahonnut. Mustasin uuden puun nokivedellä, ja paikkaa ei nyt helposti edes huomaa.

Vanhan tulisijan nuohous

Olemme naapureiden kanssa odotelleet nuohoojan ilmestymistä näille nurkille, mutta ei ole vielä näkynyt tai kuulunut. Meidän nuohoojamme on puhelias nuorimies ja olen saanut häneltä paljon hyviä neuvoja vanhojen hormien, pönttöuunien ja hella-leivinuunin nuohoamiseen ja korjaamiseen. Nuohooja tietää parhaiten miten vanhoja tulisijoja käytetään, eli häntä kannattaa aina jututtaa kun hän nuohoamaan saapuu.

Ajattelin ottaa kuitenkin tämän päivän sille työlle, että nuohoan itse oman taloni hormit ja uunit. Kun ja jos nuohooja sitten vielä tänävuonna tulee, niin saa hän vielä katsoa paikat läpi. Vakuutusyhtiölle kelpaa ainoastaan valtuutetun nuohoojan suorittama työ.

Lämmitin eilisiltana kaikki tulisijat sopivasti, joten tänään aamupäivällä hormeissa oli hyvä veto, eli lämminilmavirtaus ylöspäin. Kun hormissa on veto ja pellit auki, on paljon mukavampi poistaa tuhkatkin pesistä. Silloin se osa tuhkasta mikä pölähtää, poistuu enimmälti hormin imuilman mukana.

Hormeja lähdetään nuohoamaan ylhäältä alaspäin ja tulisijojen pellit vielä kiinni. Itselläni on tuuhea luonnonharjassuti, jolla työnnän piipun suoran osan ylhäältä alaspäin välipohjan tasolle asti. Vintille olen puhkaissut piippuun nuohousluukut jokaiseen hormiin, joten pääsen siitä työntämään pienempää nuohoussutia alaspäin ohi hormien mutkakohtien. Tässä kohdassa pellit on jo auki, mutta pesäluukut ja ilmaräppänät kiinni. Pienempi nuohoussutini on nailonharjaksinen nailonputkivarrella. Nämä sutimateriaalit on mielestäni riittävän hellävaraisia, kun nuohotaan vanhoja hormeja ja poskikanavia. Puupolttohormin ei kuuluisi minun mielestäni pikeentyä, vaan hyvällä vedolla poltettaessa vain nokeentua. Noki on kevyttä ja kuivaa ja irtoaa helposti. Kaikesta huolimatta on se likaista puuhaa ja jättäisin sen mielelläni ammattimiehelle, jolla on siihen kokemusta.

Puhdas tuhka sopii puille ja pensaille, mutta noki on niille myrkkyä. Tuhkaa saa pesästä ja nokea pidemmältä hormeista. Isoisäni kuulemma käytti lehtipuutuhkaa kasvimaalla nauriiden ja muiden juuresten kasvattamisessa. Sillä hän esti niiden rupeentumista.

Itse tekemäni hormien massaus, josta ensimmäisessä bloggauksessani kerroin, on pysynyt hyvin kiinni. Hellan ja leivinuunin hormit on vielä massaamatta, joten niiden kunnostamisen voisin ottaa ensi kesän työksi. Ei niissä kuitenkaan ole isompaa rapautumista tapahtunut.

Tuolla yhdessä aikaisemmassa bloggauksessani kirjoitin eri puulajien polttamisesta ja niiden eroista. Haapapuusta olen kuullut sanottavan, että se tekee palaessaan nuohoojan työtä. Olen itsekin varannut jonkun verran haapaa polttopuuksi ja halunnut tutkia tätä väittämää. En osaa nyt siihen muuta sanoa, kuin sen, että nokea oli aika vähän ja se irtosi helposti. Nuohottuani piipun hormit, pönttöuunien poskikanavat, leivinuunin hormit ja hellan pitkät alakiertohormit, sain reilu puoli ämpärillistä nättiä tasalaatuista nokimustaa, eli puhdasta maalipigmenttiä. Pistän sen nyt talteen, jos vaikka tekisin siitä maalia johonkin tarkoitukseen.

torstai 18. lokakuuta 2012

Vanha valokuva

Olen viettänyt aikaani viimepäivinä katsellen vanhoja valokuvia, joita olen saanut lainaksi naapurin vanhalta isännältä. Kuvat ovat Pöytyän Pappilan kylätienoilta ja heinänteosta. Olen saanut myös lainaksi kuvia joissa on oman sukuni torpparitarinaa, mutta se tarina onkin oma lukunsa.

Tulee tässä istuessani myös mieleeni viimeiseltä työmaaltani kommentti vanhemmalta emännältä, kun vaihdoimme kuulumisia remonttityön edistymisestä. Hän tuumaili, että "kai sitä viimeisen sadan vuoden aikana jotain hyvääkin on keksitty". Tämä ajatus on hänelle varmasti tullut mieleen niistä keskusteluista tyttären kanssa, joissa on ollut puhetta vanhan rakennusperinteen kunnioittamisesta ja rakennusperinteen henkeä on vaalittu.
Tuon hänen tuumailunsa kanssa voi olla vain samaa mieltä. Meillä kaiketi on tänä päivänä käytössämme kulttuurihistoriamme ja kokemusperinteemme parhaimmat ainesosat eri aloilla. Itselläni tulee kuitenkin usein kiusaus saarnata kehitys- ja edistysuskoa vastaan.
Rakentamisessa on tapahtunut paljon parannusta verrattuna vanhaan aikaan, mutta myös paljon tämän ajan länsimaiseen markkinatalousajatteluun liittyvää elinkaari- ja kvartaalitalousajattelua. Markkinat sanelevat paljolti ehdot myös rakentamismääräyksiin.

Parasta mitä vanhalle valokuvalle meidän aikanamme on tapahtunut, on se, että sen tallentaminen, monistaminen, korjaaminen ja suurentaminen on nykytekniikka helppoa kenelle tahansa. Vanhoissa valokuvissa joita lasilevylle on otettu, on tarkkuus niin hyvä, että se kestää hyvin myös suurentamista.

Sain lainaksi kuvan, jossa kiertokoulun opettaja poikansa, tulevan kellonsoittajan kanssa on joko yllätettynä työn touhusta, tai sitten tilanne on lavastettu. Vanhan miehen uurteisista ahavoituneista kasvoista voi päätellä, että työtä on kyllä tehty ja hikeä valutettu vuosikymmenien aikana. Ehkä kuitenkin talon miehet on haluttu tähän kuvaan, ja samaan kuvaan heidän kanssaan on haettu maamiehen kallein omaisuus, eli hevonen. Ehkä hevonen on pilttuustaan valjastettu vain tätä tilannetta varten.

Kiertokoulun opettajalla katse ja ilme ei vaikuta tähän kuvaustilanteeseen kovin valmistautuneelta, eikä hän varmasti siinä itseään ole kuvauttaa halunnutkaan. Tässä kuvaushetkessä eletään ehkä jotain aikainolon taitekohtaa Pappilan torpan mailla ja pihapiirissä? Takana on raskaita vuosikymmeniä ja epävarmuuden aikaa. Kansalaissodasta aikaa lienee kulunut sen kymmenisen vuotta, jossa myös torpparikysymys oli vahvasti esillä.
Kansalaissotaan ja sen asiakysymyksiin näillä kyläkulmilla ei haluttu kovin ottaa osaa. Varovaisuuteen varmasti syytä olikin, sillä aikakirjoihin on jäänyt merkintä jo siitäkin, että kellonsoittajan siskot kävivät työväentalolla.

Torppari oli vuokramailla viljelijä, joka oman tilanhoitonsa lisäksi teki päivätöitä päätalolle, eli vuokranantajalle. Päivätöillä torppari maksoi vuokransa tilansa omistajalle. Sanottiin, että "kuu on torpparin aurinko", joka sanonta itsessään, ehkä vain hieman liioitellusti kertoo sen, että päivätyöt meni vuokranmaksussa päätalolle ja yöllä tehtiin torpan omia töitä ja tilan hoitoa.

Itsensä ja perheensä kuvauttaminen on ollut arvokas ja harras tilaisuus, ja sillä on juhlistettu jotain tärkeämpää tapahtumaa. Kiertokoulun opettajalla on ollut vahva ja valoisa tulevaisuudenusko, ja tämän kuvan ottamisajankohtana on varmasti heillekin tullut tieto torpparivapautuksen asiasta. Torppari on voinut lunastaa itsensä ja tilansa vapaaksi päätalosta, ja voinut jatkossa tehdä työtään oman vaurautensa kartuttamiseksi. Se merkitsi astumista omistavaan luokkaan. Näillä kulmilla on eletty tätä tietoa vuoden 1928 tienoilla.
Kiertokoulun opettajalla on ollut suvulle ja perinteelle jatkaja, jolle hän on halunnut tulevaisuutta rakentaa ja tulevaisuudenuskonsa perustaa.

Tuleva kellonsoittaja on vielä nuori ja kuvassa hieman poissaolevan ja haaveilevan näköinen. Hänellä selvästi katse ja ajatus harhailee jossain edessäpäin, missä häntä vielä odottaa loistava tulevaisuus.
Hevonen kuitenkin vaikuttaa läsnäolevan tilanteessa, kuin kuvaajalle katseellaan kertoen, että "paikalla ollaan". Hevonen on viisas ja lämminhenkinen eläin.

Kuvan ottamisen ajankohtaan sukupolvi teki vaihtumistaan, entinen pappilan torppa itsenäistyi ja uusi päärakennus, kellonsoittajan talo valmistui vuosikymmenten vaihteessa. Talo sai joitain vaikutteita Pappilan rakennuksista ja oli aikanaan komea talo kirkonkylällä. Suomalainen maaseutu eli omaa rakennemuutoksen aikaansa silloin, niinkuin se on elänyt kaikkina vuosikymmeninä sen jälkeenkin.

Tuli maailmansodan vyöry. Monet tulevaisuudensuunnitelmat kariutuivat ja tulevaisuudenusko oli koetuksella. Salaviisaan lukuharrastuksensa lisäksi kellonsoittaja oli taiteellisesti suuntautunut ja musikantti. Hän palveli rintamalla viihdytysjoukoissa, ja kenttäkirjeiden vaihdettiin siskon kanssa kotipuoleen.
Sisarukset jäivät kaikki naimattomiksi, ja kun kellonsoittajasta aika jätti, sammui yksi sukuhaara suomalaista talonpoikaishistoriaa.

Samojen vuosikymmenien vaihteessa eli myös työväenliike voimaintuntonsa aikaa. Uusi uljas työväentalokin valmistui kellonsoittajan talon lähimmäksi naapuriksi kolmekymmentäluvun alkuvaiheessa. Kuvassa työväenyhdistys on lähdössä Vappumarssille vuonna 1936. Kommunistien ja sosialistien jatkuva riitely kuitenkin repi työväenyhdistystä ja se lakkautettiin kuusikymmentäluvulle tultaessa. Idealismin aika työväenyhdistyksessä oli ohi, ja talokin rapautui purkukuntoon. Työväentalo purettiin ja se siirrettiin kymmenisen kilometriä toiseen pihapiiriin, jossa se seuraavat vuosikymmenet palveli kanalana. Niillä sijoillaan rakennus on vieläkin.






Kellonsoittajan talo häämöttää työväentalosta oikealla. Heinätöistä taukoa pidetään joskus kaksikymmenluvun alkuvuosina. Niittyheinää leikattiin viljan lisäksi Pappilan viljelysten reunamailta ja jokitöyräiltä.

LISÄYS 24.9.2013

Sain hiljattain eräältä sukututkimusta harrastavalta herralta mielenkiintoista sähköpostia, jossa hän kysyi tarkempia tietoja kellonsoittajan talon edesmenneistä asukkaista. En ole näissä kirjoituksissa käyttänyt heistä nimiä, koska haluan tässä kertoa enemmänkin vanhasta talosta ja vanhanaikaisesta ja maanläheisestä elämäntavasta. Kyseinen herra oli kuitenkin yhdistänyt näiden kirjoitusten perusteella yhden sukuhaaransa tähän taloon ja kellonsoittajan perheeseen. 
Sain myös korjattua tietoa, eli kellonsoittajan isä oli torppari, mutta hänen isän isänsä kiertokoulun opettaja, tai toiselta titteliltään lasten opettaja. Pientä epätarkkuutta voi olla perimätiedossa ja halusin tämän tänne korjata.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Saunan puinen lattia

Vanha saunamme on niinsanottu kesäsauna, jota voi kuitenkin yhtä hyvin lämmittää talvella. Saunalla ei pidetä peruslämpöä, joten talvella vesisaavit ja pata on hyvä tyhjentää saunapäivän päätteeksi, että jäätyvä vesi ei halkasisi astioita. Sähköäkään ei saunalle laiteta, vaan tunnelmoidaan kynttilänvalossa sitten talven pimeässä.

Lattian rakensin puusta menneenä viikonloppuna samaan tapaan kuin vanhakin oli rakennettu. Anturalaattoina lattianiskojen alla käytin tavallisia pihalaattoja, joita laitoin kaksi päällekkäin. Savipohja oli nyt kova, mutta jätin sillä tavalla enemmän painumavaraa, joten puu ei ole savimaahan kosketuksissa lähivuosina. Maa oli noussut vanhaan lattiaan kiinni, mutta lahoaminen oli ollut hyvin pientä siitä huolimatta. Vanhan lautalattian luulisin olleen kuutisenkymmentä vuotta vanha.
Vesikouru vanhassa lattiassa oli puinen, mutta nyt laitoin siihen uuden sinkityn räystäskourun. Kourusta veden voi johtaa lain vaatimaan saunavesien suodattimeen.

Puisessa lattiassa parasta on, että se on talvellakin lämmin paljaalle jalalle ja miellyttää silmää. Tietenkin betonilattiallekin voi laittaa saunapäiväksi puiset ritilät. Lattian tein tavallisesta sahapintaisesta laudasta, koska sitä nyt sattuu itsellä olemaan. Laudoituksen tein kaksinkertaisena vanhalla mallilla ja siten, että lautojen saumat päällimmäisessä ja alimmaisessa kerroksessa ei ole samalla kohdalla, joka antaa tuulensuojatiiveyttä. Lattian alla on tärkeää olla hyvä tuuletus, jolloin lattia pääsee kuivumaan ylä- ja alapuolelta.

Kokemusta samanlaisesta lattiasta on itsellä nyt kymmenen vuoden ajalta, jonka tein metsämökkimme kesäsaunaan. Sen tein höylätystä lattiaponttilaudasta, ja mitään merkkiä lahoamisesta ei vielä ole.
Tämän puusuutarin mökin saunan lattialautojen reunakulmat höyläsin viistäen pienellä käsihöylällä, ja aikomus on vielä hivaista pintaa nauhahiomakoneella, ettei kukaan saisi tikkuja jalkapohjiinsa. Myös lattialautojen päät lattiakourun reunassa pyöristän.

Silloin kun metsämökkimme saunan lattian tein, niin kävi mielessä, että pitäisikö sitä käsitellä jollakin aineella tummumiselta ja muulta. Rakennustarvikekauppias suositteli kyllästämään lattian pinnan niinsanotulla saunasuojalla, jolla on olemassa oma kaupallinen nimi. Mitään haittaa siitä ei hänen mukaansa olisi, vain pelkkää hyötyä. Sitä käytetään yleisimmin lauteiden ja seinien suojaamiseen. Soitin kuitenkin valmistajalle ja kysyin vielä varmistuakseni asiasta. Valmistajan vastaus oli, että ei missään tapauksessa saunasuojaa saunan puiseen lattiaan. Saunasuoja tekee niinikään muovisen vesihöyryä läpäisemättömän kalvon puun pintaan. Saunan puolelta lattian saa kuivaksi, kun laittaa jatkuvalämmitteiseen kiukaaseen pari puuta vielä viimeisten löylyjen jälkeen. Alapuolella hyvä tuuletus kuivattaa lattiaa, mutta sieltä kuitenkin maakosteutta nousee vesihöyrynä, joka puskuroituu lattiaan ja pysähtyy sitten lattiapinnan saunasuojan muovikalvoon. Tässä kohtaa tapahtuisi lahoamista. Kun puulattia on läpihengittävä, on sen lahoaminen oikein käytettynä lähes olematonta. Eli ne pari puuta saunan pesään viimeisten löylyjen jälkeen.

Kauppiaat ja muut kaupalliset toimijat ovat vähän huonoja rakennustapaneuvojia vanhan korjaajalle juuri siksi, että heidän ensisijainen tarkoituksensa on myydä materiaalia ja palvelua. Myös lainsäädäntö on valjastettu liiaksi kaupallisten toimijoiden palvelukseen. Uutta rakennustapaa ja vanhan korjaamista ei osata erottaa toisistaan.

Itsekin tässä puusuutarin saunan vesipadan pohjamuuria korjatessani olin jo aikeissa käyttää niinsanottua lattiaprimeriä, eli valutyön pohjustetta. Ajattelin, että saisin ehkä uuden valun tarttumaan vanhaan vähän paremmin, mutta tuoteselostetta lukiessani huomasin taas hyvin pian, että pohjustehan on muovia. Vanha pohjalaatta on valettu aikanaan suoraan savimaan ja irtokivien päälle. Silloinhan sieltäkin nousee maakosteutta betonia pitkin, joka sitten haihtuu saunan huoneilmaan. Primerillä olisin katkaissut maakosteuden nousun sinne betonin sisälle, joten rapautumiselle olisi ollut paremmat olosuhteet. Tähän muoviasiaan törmää jatkuvasti, ja saa olla tarkkana, jos haluaa pysyä muoveista erossa omassa korjausrakentamisessaan. Monet betonikivijalat ja ulkoportaat on viime vuosikymmeninä maalattu muovisokkelimaaleilla, ja niissä näkee paljon betonipinnan rapautumista.





Joskus vanhaan taloon lisätyllä muovisella kokolattiamatolla on saatu aikaan sama tilanne. Alapohjan kostea ilma on puskuroitunut hengittävämateriaalisiin lattiarakenteisiin, joka ei ole päässyt nousemaan ja haihtumaan muovimaton läpi huoneilmaan, vaan tiivistynyt sinne muovimaton alapintaan ja pitänyt lattiarakenteiden suhteellisen kosteuden koholla. Kuiva maapohja ja alapohjan hyvä tuuletus on tietenkin tässä tärkeintä, mutta huonommallakin tuuletuksella ja kosteahkolla maapohjalla rakenne voi vielä toimia, kun se säilytetään hengittävänä. Huoneilmasta kosteus on perinteisessä elämäntavassa poistunut alipaineella tulisijojen savu- ja ilmahormien kautta.
Kallioperustallekin rakennettu vanha talo voi olla alapohjan ilmanalaltaan hyvin kostea, jos sadevedet ohjautuvat sinne. Muovikokolattiamatolla katkaistu kosteuden läpikulkeutuminen on useissa vanhoissa taloissa salakavalasti lahottanut lattiarakenteita.

Nykyrakentamisessa maakosteuden nousu katkaistaan perustusten maa-ainesten vaihdolla, eli sepelitäytöllä.

torstai 20. syyskuuta 2012

Muurattu vesipata

Oman saunan remonttityö liikahti viime viikonvaihteessa taas vähän eteenpäin, kun sain muuratuksi vesipadan vanhan muurin tilalle. Valurautainen varsinainen pata oli ehjä, joten ei ollut ajatustakaan vaihtaa vesipataa mihinkään kevyempään. Muuratussa vesikin pysyy varmasti pidempään lämpimänä.

Vanha muuraustyö oli tehty kalkkilaastilla joka on hieman joustavampaa rakenteeltaan kuin nykyaikainen sementtipohjainen muurauslaasti. Toinen vaihtoehto tulisijan ulkokuoren muuraamiseen olisi ollut saviuunilaasti, joka olisi myös joustavampaa. Muurauslaasti on kuitenkin saviuunilaastia halvempaa, joten se oli riittävä syy päätyä muurauslaastiin.  

Vanhan vesipadan muuri oli murtunut routimisen seurauksena, samoin kuin pohjalaatta jonka päälle savupiippu ja tulisijat on tehty. Koputtelin irti ja nostelin pois kaikki irtoavat palat vanhasta pohjalaatasta. Sitten raudoitin huolella ristiin ja valoin pohjalaatan jonka päälle muurasin tämän uuden vesipatamuurin. Vesipata on periaatteeltaan suuluukuton, mutta taivutin ja muurasin tulipesän suuaukon yläreunaan harjateräksestä poikkiraudan, johon askartelen rautalevystä roikkuvamallisen suuluukun. Luukun voi sitten nostaa kokonaan pois.
Savukanava lähtee tulipesästä kuten vanhassakin mallissa tulipesän takaa oikealta ylös. Kiertää sitten koko kierroksen valurautapataa ja liittyy savupiippuun. Padan korkeutta suhteessa tiilijakoon oli vähän hankala miettiä etukäteen, kun ajattelin tehdä muuraustyön niinsanotusti puhdasmuurauksena. Viimeiseksi päätinkin sitten laittaa ohuet tulitiililaatat jotka piilotin muurin pintaan muurauslaastilla.
Koepoltossa paperin kanssa veto oli tosi hyvä.

Käytin vanhoja tiiliä palomuurien muuraamiseen hirsiseinän suojaksi, joita olin purkanut vanhasta vesipadasta ja joita olen löytänyt pihamaan kaivuutöidenkin yhteydessä. Vanhat poltetut savitiilet ovat säilyneet vuosia ja vuosikymmeniä kosteassa maassa murentumatta. Niissä laatu, väri ja muoto vaihtelee mukavasti ja antaa elävyyttä ja patianaa muuratulle pinnalle. Sitä saman patinan halpahenkistä jäljitelmää monet hakevat kaupasta sisustamiseensa.

Tiilissä on jälkiä niiden valmistamistavasta ja ajasta eri vuosikymmeniltä menneisyydestä. Joissakin tiilissä on merkkejä sarjatuotannon menetelmästä, puumuoteista ja pinnan leikkausjäljistä. Vanhimmissa tiilissä koko- ja laatuerot ovat suurempia, eli ne on ehkä vielä enemmän yksilöllisenä käsityönä tehtyjä. Niissä on myös jälkiä heinillä kuivattamisesta ja muutama pienen käpälän jälki. Olisiko kissa juossut tiililetkan yli niiden kuivumisvaiheessa. Olen myös nähnyt lapsen pienet varpaanjäljet vanhassa tiilenkulmassa, jonka tiilen uunimuurari muurasi tuvassa uunin kulmalle näkyviin emännän toivomuksesta. Minkälainen elämäntaival lapsella sitten lienee ollutkin, niin varpaanjäljet on ja pysyy ajassa vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Vanhempi sukulaismies muisteli tässä kerran, kuinka hän pikkupoikana oli tiilien valmistustyömaalla mukana ohjastamassa hevosta, jonka tehtävänä oli pyörittää savipruukia. Hevonen oli valjastettuna kiinni aisaan, joka taas oli akseloitu keskitolppaan, eli hevonen kulki ympyrää. Savipruuki lienee ollut kaivettu kuoppa siinä keskitolpan ympärillä, johon vettä, savea ja ehkä hienoa hiekkaa lapioitiin. Hevonen sitten siellä aisan toisessa päässä ja aisan välissä jonkinlaiset pruukia sekoittavat aurat.






Savupiippu saunassa on muurattu varmasti -80 -luvulla ja ollut vain muutamia kertoja käytössä, ennenkuin kellonsoittajan oli muutettava kunnan vanhuspalvelujen hoidettavaksi.
Vesipata oli selvästi vanhempi ja piippu olikin muurattu vesipadan kylkeen, eli päinvastoin kuin yleensä. Kuvia saunasta ennen remontin alkua löytyy edellisistä teksteistä.
    

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Syyskesän päiviä

Kesä kulkee syksyä kohden ja saunankorjaustyökin etenee pienin askelin. Paljon on sellaista näkymätöntä askaretta kotonurkissa ja saunatyömaalla jonka tekeminen on välttämätöntä, että korjaustyö ja eläminen jatkuisi jouhevasti. Polttopuuta on tullut pinottua yksi jos toinenkin klapi, halko ja pölli. Se työ meinasi saada pakkotahtisia piirteitä. Lautataapelit ja puupinot on taivasalla suojattu talvenvaralle, ja kaikki katon aluiset tilat on täytetty klapilla. Yksitoikkoisen työn voi nujertaa vain sen vaatimien liikkeiden pakkotoistolla. Siihen voi kulua päiviä tai viikkoja, mutta jokainen klapi liiterissä on yksi vähemmän taivasalla. Työnteosta puhuminen ei silloin auta. Työ tarvitsee tekijänsä.

Kun suurempi osa kesän päivistä kului Turussa Kakolanrinteessä, on loppukesän päivinä täytynyt ottaa aikaa ja kiristää tahtia omissa kotinurkissa. Joitain mukavia työmaita olen varannut loppuvuodelle ja teen niitä limittäin ja lomittain oman saunatyöni kanssa. Mukavalta tuntuu ja hivelee itsetuntoa, kun vanhat työnantajat soittelevet ja pyytävät töihin uudestaan ja uudestaan.

Vanhojen talojen parissa työskentely on ehdottomasti ja ainoastaan mielenkiintoista. Se henkevöittää ja ylevöittää. Ihmiset ja asukkaat niissä ovat lähes pelkästään henkeviä, yleviä, sivistyneitä ja sofistikoituneita. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, niinkuin kuplettimestari Veikko Lavi riimitteli. Mutta vanhoissa taloissa asuvat ja viihtyvät ihmiset poikkeavat valtavirrasta yksilöllisemmällä ja persoonallisemmalla ajattelutavallaan. Heissä asuu sovinnollisuuden henki. Kaiken ei tarvitse olla valmista juuri tässä ja tänään, eikä edes ensi jouluun mennessä.

Itse olen elämässäni pedantti ja läheisteni mielestä varmasti rasittaavuuteen asti säntillinen. Ammattini vaatii tätä ominaisuutta. Ammattini on valinnut minut, enkä minä niinkään ammattiani. Niinkuin olen kertonutkin, vanhat talot, pihapiirit ja esineet puhuttelevat minua. Kutsuvat luokseen ja kertovat tarinoitaan. Jos saisin mahdollisuuden hiljentyä uudisrakennuksen kolossaalisessa miljöössä, kuulisin lopulta vain tinnitukseni. Se tila olisi minulle hengetön.

Viimeisin työmaani oli kuluneena elokuuna kuin suoraan satukirjan maailmasta. Pala Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin tarinoista. Huvikumpu, jonka kylkeen oli rakennettu Muumitorni, tarvitsi hankalien paikkojensa viimeistelyä ja nikkarointia. Myös vesikattorakenteissa oli jotain, joka suunnittelijan työpöydällä oli varmaan näyttänyt hyvältä, mutta tarvitsi kuitenkin käytännönläheistä tulokulmaa ja tekijää.






Satukirjojen talossa asuu kulttuurityöläisiä. Puusuutarikin on kulttuurityöläinen, joka haluaa tuottaa ja ylläpitää vanhaa suomalaista rakennuskulttuuria.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Saunalla tapahtuu

Jotain sentään tapahtuu täällä saunankorjaustyömaalla, vaikka kesä tuntuu jälleen kerran kuluvan huomaamatta syksyyn. Mutta vielä on kesää jäljellä ja kyllä sitä jotain tekemään täälläkin ehtii.

Polttopuiden teko on työllistänyt ja työllistää vielä, vaikka sitä työtä ei tälle kesälle ollut tarkoitus jättää. Vuodenvaihteen myrsky ja mylväys kuitenkin muutti monella suunnitelmia. Näillä lakeuksilla on ollut mielenkiintoista katsella pihapiirejä matkanteon varrella, joihin useisiin ilmestyi kevättalven aikana vähän isompia ja pienempiä tukki- ja polttorankakuormia. Kevään ja kesän kuluessa nämä puupinot on muuttuneet ja vaihtuneet polttoklapi ja halkokasoiksi, sekä sahatavarataapeleiksi.

Vanha savusauna puusuutarin pihanperällä on nököttänyt paikallansa nurkkakivien varassa varmasti sen reilu kahdeksankymmentä vuotta, mikä aika on päärakennuksenkin rakentamisesta kulunut. Savupiipun ja peltikaton kellonsoittaja rakennutti siihen vielä uudet viimeisinä elinvuosinaan kahdeksankymmentäluvulla, mutta ulkovuorilauta oli varmasti perua viisikymmentäluvulta. Saunaeteisessä runkotolpissa ja ovenpielissä on jälkiä aikaisemmista laudoituksista ja saranapaikoista, eli nyt purettu laudoitus oli tässäkin saunassa jo toinen. Hirsirungossa kuitenkin ensimmäinen, eli hirsirunko on ollut paljaana reilusti parikymmentä vuotta. Sen saman minkä tilan päärakennuskin.

Saunan ulko-ovi on yksinkertainen lautaovi, mutta hyväkuntoinen sellainen ja sen kuusikymmentä vuotta vanha. Päätin sitten jättää sen vielä käyttöön. Myös vanhoja sepäntakomia saranoita ja heloja halusin säilyttää toimivina yksityiskohtina vanhasta rakenteesta. Saunan päädyn puuliiterin kulmassa on kulunut lenkki, joka on varmasti ollut hevosen liekalenkki.
Nyt saa saunan ulkovuoraus aloittaa taas kerran hiljaisen harmaantumisensa.









Saunan sisällä ei ole muuta uutta vielä tapahtunut kuin, että saunaeteinen sai lattian ja eteisen perälle tuleva saunakamari purueristetyn lattian ja yläpojan. Sisätyöt jatkuvat parin, tai muutaman viikon sisällä, kun saunan päätyliiteri on saatu täytettyä saunapuilla.