perjantai 20. tammikuuta 2012

Ammattimies vai asiantuntija

Kuulin radiosta mielenkiintoisen kolumnin tänään päivällä, jossa kolumnisti kertoi havainneensa, kuinka asiantuntijuus on tänäpäivänä muodikasta. Hänen mukaansa nykyään puhelintyötä tekevä asiakaspalvelijakin saattaa olla tituleerattu asiantuntijaksi. Ehkä asiantuntijuus lisää luotettavuutta?

Kolumnistin mukaan rakennusalalla esimerkiksi rauhallisesti ja varmatoimisesti työskentelevä kirvesmies on ollut ja on ammattimies, eikä nimetty asiantuntijaksi. Hänen mukaansa asiantuntijuus on tällaisen ammattimiehen työn tekemisessä ja osaamisessa varmasti läsnä ja sisäänkirjoitettu, mutta sitä ei ole tarvinnut erityisesti korostaa. Asiantuntijuus liittyy ammattimiehen ja -naisen työn osaamiseen ja sen perusteiden hallintaan.

Varmasti jokainen omasta työstään, harrastuksestaan ja tekemisestään kiinnostunut on oman alansa asiantuntija. Eikä saman alan asiantuntijoiden tarvitse olla asioista samaa mieltä?
Itse olen pohtinut joskus tuota ammattimiehen nimikkeen problematiikkaa, kun vallalle on noussut käsitys siitä, että suomalainen työ ja ennenkaikkea rakentaminen on nykyään heikkolaatuista ja hutiloitua. Toista oli ennen, kun vielä sotakorvauksia maksettiin. Työn tekemisen etiikka oli kohdallaan ja tekijällä ammatistaan ylpeyttä.

Nykyään ammattinimikkeet on enemmän tutkintoperusteisia ja liittyy koulutusjärjestelmään ja elinikäisen oppimisen ajatukseen. Siinä on nimikettä nimikkeen päällä. Työmailla on kuitenkin vielä vanhan liiton miehiä ja naisia joilta löytyy ammattiosaamista ja ylpeyttä ilman ensimmäistäkään ammatillista tutkintoa. Ammattimiehillä ja -naisilla kuitenkin on osaamisessa eroja, mutta ammattimiehiä ja -naisia he kuitenkin ovat ja saavat palkkansa omasta ammatistaan.
Työmailla on paljon hiljaista ammattiosaamista ja todellista asiantuntijuutta. Esiintyöntyvät asiantuntijat eivät välttämättä aina edusta ammatillista osaamista ja sen etiikkaa parhaimmillaan.



Puusuutari on minun mielestäni sillätavalla hauska ammattinimike, että se antaa vähän liikkumatilaa tekijälle. Puusuutarihan voi tehdä puusta lähes mitä tahansa. Tai lähinnä sitä mitä osaa ja niin hyvin kuin osaa? Polttopuita, huonelaluja, taloja, tarve-esineitä...  Nimitys ei ylennä eikä alenna tekijäänsä. Nimityksinä perinnemestarit, hirsimestarit ja muut mestarit antaa odottaa tekijältään aika paljon. Periaatteessa mestari on tutkintonimike. Ollut ennen ja on nyt

Naapurin vanhaisäntä kertoili tässä taannoin vanhasta rajasuutarista, joka näillä kulmilla on aikanaan ennen sota-aikoja elellyt ja taloissa kiertänyt. Rajasuutari oli vanha mies ja kun hän tuli taloon, annettiin hänelle vanhat kenkärajat korjattavaksi. Rajasuutari eleli talon elämän tahdissa päivän tai useamman ja istui uunin vierustalla ehkä siinä halkolaatikon päällä. Kun talossa oli ruoka-aika sai rajasuutari oman ateriansa. Sitten kun työ talossa oli tehty, annettiin rajasuutarille palkkaa ruokatavarana, kuten leipää tai joskus rahaakin. Kuitenkin jo ylläpito talossa oli osa palkkaa. Näin rajasuutari kulki talosta taloon kun työtä riitti ja vanhaa vielä korjattiin. Hän oli oman alansa asiantuntija ja ammattimies. Rajasuutarilta kysyttiin, "voiko tällaista kenkärajaa vielä korjata?"

Aleksis Kivi kirjoitti kertomuksen nummisuutareista. Elokuvaohjaaja Jari Halosen mukaan jo pelkästään tuo nimitys nummisuutarit on osoitus kansalliskirjailijan rajattoman lennokkaasta ja hersyvän absurdista huumorintajusta. Suomessa kun ei ole nummia, niin ja mitä nämä suutarit tekivät työkseen?

No puusuutari värkkää ja timpraa sen mitä puusta aikaiseksi saa. Mutta kun on halunnut erikoistua kirvesmiehenä vanhan korjaamiseen, antaa se tekemiselle tiettyä helppoutta. Vanhaa korjattaessa työ opettaa tekijäänsä monella tavalla. Vanhasta rakenteesta mallia ottamalla voi usein korjata aiheutuneet vauriot alkuperäisellä tavalla. Vanhasta rakenteesta löytyy totuus ja tarkoituksenmukaisuus, jos nyt ei absoluuttisesti sentään, niin hyvää suuntaa se antaa. Siinä täytyy käydä tekijän vuoropuhelua mielessään työnsä kanssa. Joskus voi myös olla, että vanha rakenne on ollut huono alusta alkaen. Sekin täytyy tunnistaa ja tiedostaa, ja pyrkiä korjaamaan se hyväksi.

Vanhaa taloa korjattaessa olisi mielestäni hyvä muistaa vanhan rakennusperinteen säännöt sen parhaimmilta osin. Vanhassa tavassa rakentaa ihmisasumuksia on toiminut luonnon valinta. Toisin sanoen luonnollinen valinta. Materiaalit ovat samasta ekologisesta elonkehästä ihmisen kanssa. Vuosituhansia ja -miljoonia rinnan eläneet ja kehittyneet, ja keskenään sopeutuneet.
Nykymuotoisessa elämänpiirissä on liian paljon kemianteollisuuden raaka-aineita höyrystymässä eri muodoissaan ympäristössämme. Talotekniikka prosessiteollisuuden sovelluksilla toteutettu ja talo kemianteollisuuden raaka-aineilla rakennettu.
Mielestäni kuitenkin nykyrakentamisessa betonitekniikka ja perustusten rakentaminen on selvä parannus vanhaan rakentamiseen verrattuna.



Vanhan talon perusteellisemmassa korjaamisessa lähdetään usein liikkeelle sieltä perustuksista alkaen, alahirren vaihdosta eli hirsikengityksestä. Ajattelen itse, että vanhan talon ulkovuorilaudoituksen ja niihin liittyvien tippapuiden uusiminen, sekä osittain myös hirsikorjaustyöt on talon määräaikaishuoltoon kuuluvia töitä. Kun näiden huoltotöiden väli on kuitenkin useita kymmeniä vuosia, jää siinä aikaa elämän leppoistamisellekin.

Kun talon kivijalkaperustus on ehjä, eikä maakosteus pääse kosketuksiin seinä tai lattiakannatinhirsien kanssa, on lähtökohta hyvä. Alahirren tai alapuun ja betonikivijalan välissä tulee olla bitumihuopakaista kosteuskatkona. Myös alapohjan tuulettuvan ryömintätilan olisi oltava niinsanotusti riittävä. Mikä sitten on riittävä, niin ainakin siellä pitäisi mahtua etenemään ryömimällä. Jos maapohja on kuiva ja tuuletus hyvä, niin matalakin tila riittää. Tässä yhden lattian alla tutkin menneenä syksynä, että ryömintätilaa oli noin metri, eli paljon. Maapohja oli kostea ja lattian trossipohjan laudoissa lahoaminen pitkällä. Mietin, että olisiko lahoamista edistänyt siellä yläpuolella, eli lattiassa oleva muovimatto, joka siellä oli ollut jonkun vuosikymmenen. Ei kuitenkaan alkuperäinen. Olisiko kosteus pyrkinyt nousemaan ylöspäin ja vanha lattiarakenne luonnonmateriaaleilla puskuroinut ja luovuttanut sitä sitten ylöspäin ja huoneilmaan? Kakluunitulisija olisi sen sitten korvausilmana vienyt savuhormin kautta ulos. Nyt kosteus olisi ehkä tiivistynyt ja pysähtynyt muovimattoon ja jäänyt lattiarakenteeseen. Ja näin on olosuhteet lahottajasienelle olleet otolliset.

Toinen merkittävä kohta talossa on vesikatto ja sen pitävyys. Kun perustukset ja vesikatto on pidetty aina kunnossa, on vauriomahdollisuuksia jo paljon vähemmän.
Kun kuitenkin vanhojen talojen huoltamista on laiminlyöty enemmän ja vähemmän viime vuosikymmeninä, riittää vanhan korjaajalla töitä. Paljon mukavampaa on korjata taloa, joka on hiljalleen lahoamassa huoltotöiden puutteessa, kuin vanha talo, joka on tärvelty saneeraamisella ja modernisaatiolla. Mutta se mikä on palautettavissa ja pelastettavissa, siihen työhön tarttuu aina mielellään.

Vanha hirsitalo voi olla aikanaan käsinveistetystä hirrestä tehty, ja siinä parinkymmenen vuoden iässä ulkovuorilaudoitettu. Tämä ulkovuoraus on ehdottoman hyvä suoja vanhalle hirrelle sääolosuhteita vastaan, mutta myös hirsirungon ulkopuolisen tuulensuojatiiveyden aikaansaamiseksi. Bitumivuoraus- tai tuttavallisemmin sanottuna tervapaperi on hyvä tuulensuoja hirren ja laudan väliin. Itse en suosi tuuletusrakoa hengittävärakenteisessa hirsiseinässä. En myöskään suosittele vanhan hirsiseinän jättämistä tai palauttamista näkyville talon ulkoseinässä. Lahoaminen on varmaa ja kiihtyvällä nopeudella.

Hirsirunko voi olla myös sahatavarasta eli piirusta aikanaan tehty, vaikka rakennuksella olisikin ikää sen sata vuotta. Tällaisen hirsi / piirurungon korjaaminen sahatavaralla on helpommin perusteltu. Vaikka talon hirret olisi aikanaan käsin veistetty, mutta ne on sisä- ja ulkopuolisen verhoilun peitossa, niin sahatavarapiiru on hyvä ja edullisempi ratkaisu. Pääasia olisi, että puu on riittävän kuivaa ja ylivuotista, että painumista ei paikallaan enää tapahdu.

Hirrenvaihto ei ole vaikeaa, mutta vähän pitää miettiä mitä on tekemässä. Raskasta se voi olla, mutta toisille sopii raskas fyysillinen työ. Henkinen työ voi olla monin verroin raskaampaa.
Hirrenvaihto olisi parasta tehdä työpareittain, mutta itse työskentelen lähes ja pelkästään yksin.
Korjaushirret teen pelkkana ja jysäyttelen isolla lekalla paikalleen. Joskus joutuu tunkin kanssa keventämään, eli nostamaan hieman hirsirunkoa, mutta isommat nostot on todella harvoin tarpeellisia.








Vanhan talon hirsikorjaustyö on pyritty verhoamaan salaperäisyyden hunnulla, mutta perusteiltaan se on yksinkertaista ja helppoa. Vaatii kuitenkin käsityötaitoa ja jonkinverran kolmiulotteista ajattelua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti