keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kesäsauna tilauksessa

Seuraava saunatyö on tilaustyö ja tekemistä vaille valmis. Siihen on varattuna vanhan puretun omakotitalon hirret, jotka on varastossa odottamassa puusuutarin tontilla ja suojattuna talvea vasten. Kun kevätaurinko alkaa lämittämään ja kuivattamaan maata, on aika tarttua seuraavan saunan rakennustyöhön.
Kehikon veistän ja varaan ensin omalla tontillani, josta valmis kehikko siirretään osina lopulliselle paikalleen. Tästäkin saunasta tulee sähkötön kesäsauna, jota voi lämmittää talvellakin.

Kevättä odotellessa rakentelen tätäkin saunaa usein ajatuksissani.

Vihtoen viha viilenee, saunoen sappi sammuu

Aamupäivän nuohoustyön päätteeksi oli mukava viettää iltapäivää leppoisasti saunoen. Juhannussaunaan päästiin sitten vasta lokakuun viimeisillä päivillä.
Tekemistä jäi vielä seuraavallekin keväälle, kun saunakamari puuttuu oikeastaan kokonaan, mutta saunomista se ei estä.
Ensilöylyt tuli heitettyä, kun lauteista oli vasta ylätaso tehtynä. Senkin jälkeen on saunottu, ja on siinä jotain palkitsevaa istua siellä selkä noenmustaa hirsiseinää vasten löylyn laskeutuessa, muistellen mennyttä kesää ja saunaremontin eri vaiheita.
Tuskailin tuossa syksyn alussa yhden naapurimme vanhemmalle isännälle, että "kylläpä kuluu aikaa tämän saunan korjaamiseen". Hän siihen vastasi, että "kuluu kait, kun teet kaiken niin perusteellisesti".

Korjausrakentaminen ei ole hätäisen miehen tai naisen hommaa. Reilu viisi vuotta sitten tämän paikan ostin ja pian neljä vuotta olen täällä jo asunutkin. Vasta nyt sain saunan kylpemiskuntoon.
Uusia rakennuksia saisi paljon nopeammin käyttökuntoon, mutta itse haluan korjata vanhaa ja palauttaa jotain siitä vanhasta ajasta vielä tähän päivään.

Muuripata osoittautui oikein hyväksi veden lämmittämiseen. Veto on hyvä ja aika pienellä puumäärällä saa jo lämmintä vettä. Vanha muuripata oli suuluukuton, mutta tähän tein roikkuvamallisen suuluukun kipinäsuojaksi. Samalla se hillitsee turhan suurta vetoa.
Kiuas on jatkuvalämmitteinen, Turun telakalla kurssityönä aikanaan jonkun tulevan laivanrakentajan tekemä. Tulipesässä on ainepaksuutta varmaan vieläkin kymmenisen milliä, vaikka se on ollut jo vuosikausia käytössä edellisessä saunassa. Telakalla raudan kanssa ei ole tarvinnut pihistellä, ja näitä kiukaita siellä on valmistettu kurssityönä varmaan vähintäänkin satoja vuosien ja eri vuosikymmenien aikana. Siinä oli yhdellekin riskille miehelle totinen paikka nostaa se yksin Transitin kyytiin.
Kiuas oli jo aikansa palvellut, mutta pienellä hitsaamisella halusin antaa sillekin vielä vähän lisäaikaa. Kiviä ladoin siihen kahdeksankymmentä kiloa, joten löylyt on aika pehmeät ja riittää näinkin isoon saunaan, jossa kokoa lähes kolmekymmentä kuutiota.

Ison saunan lämmittäminen ja siellä saunominenkaan ei ole hätäisen miehen tai naisen hommaa sekään. Sauna on vanha savusauna ja siellä oli liki puolen saunan suuruinen kuivatuslava pellaville ja viljalle. Sitä ei kuitenkaan nyt tarvittu, joten poistin niistä kannatinhirsistä toisen. Seinän vieruisen kannatinhirren jätin, koska sen päälle voi laittaa vaikka rivin vesiastioita nurinpäin.
Sauna ei lämpene nytkään hetken mielihalusta, vaan siihenkin on varattava iltapäivän verran kiireetöntä aikaa. Saunominen täällä on harras tilaisuus, niinkuin se on ollut vuosisatoja ennen meitäkin menneillä sukupolvilla. Tunnelma siellä ilman sähkövaloa on aika kaukana pienen sähkösaunan tunnelmasta.

En kehdannut tehdä isoon saunaan pieniä lauteita, joten tilaa omalle liikkumiselle on riittävästi. Täällä on tilaa sopivasti yhdelle ja kahdelle saunojalle, ja myös saunavieraille.
Lauteet on neljä senttiä paksua tuppeensahattua haapaa. Reunat sahasin itse ja höyläsin käsikutterilla istuinpinnan. Laudepuiden reunat viistin pienellä käsihöylällä ja lautojen päädyt puukolla.
Perinteisen käsityön leimaa saa sillä, että ei käytä konehöylättyä mittatarkkaa puutavaraa, vaan työstää puun itse sopivan rouheasti. 








Noen mustaamaan hirsiseinään piti tehdä uudesta puusta pintapaikkaa vanhojen lauteiden kohdalle, jossa oli hirsiseinän sisäpinta lahonnut. Mustasin uuden puun nokivedellä, ja paikkaa ei nyt helposti edes huomaa.

Vanhan tulisijan nuohous

Olemme naapureiden kanssa odotelleet nuohoojan ilmestymistä näille nurkille, mutta ei ole vielä näkynyt tai kuulunut. Meidän nuohoojamme on puhelias nuorimies ja olen saanut häneltä paljon hyviä neuvoja vanhojen hormien, pönttöuunien ja hella-leivinuunin nuohoamiseen ja korjaamiseen. Nuohooja tietää parhaiten miten vanhoja tulisijoja käytetään, eli häntä kannattaa aina jututtaa kun hän nuohoamaan saapuu.

Ajattelin ottaa kuitenkin tämän päivän sille työlle, että nuohoan itse oman taloni hormit ja uunit. Kun ja jos nuohooja sitten vielä tänävuonna tulee, niin saa hän vielä katsoa paikat läpi. Vakuutusyhtiölle kelpaa ainoastaan valtuutetun nuohoojan suorittama työ.

Lämmitin eilisiltana kaikki tulisijat sopivasti, joten tänään aamupäivällä hormeissa oli hyvä veto, eli lämminilmavirtaus ylöspäin. Kun hormissa on veto ja pellit auki, on paljon mukavampi poistaa tuhkatkin pesistä. Silloin se osa tuhkasta mikä pölähtää, poistuu enimmälti hormin imuilman mukana.

Hormeja lähdetään nuohoamaan ylhäältä alaspäin ja tulisijojen pellit vielä kiinni. Itselläni on tuuhea luonnonharjassuti, jolla työnnän piipun suoran osan ylhäältä alaspäin välipohjan tasolle asti. Vintille olen puhkaissut piippuun nuohousluukut jokaiseen hormiin, joten pääsen siitä työntämään pienempää nuohoussutia alaspäin ohi hormien mutkakohtien. Tässä kohdassa pellit on jo auki, mutta pesäluukut ja ilmaräppänät kiinni. Pienempi nuohoussutini on nailonharjaksinen nailonputkivarrella. Nämä sutimateriaalit on mielestäni riittävän hellävaraisia, kun nuohotaan vanhoja hormeja ja poskikanavia. Puupolttohormin ei kuuluisi minun mielestäni pikeentyä, vaan hyvällä vedolla poltettaessa vain nokeentua. Noki on kevyttä ja kuivaa ja irtoaa helposti. Kaikesta huolimatta on se likaista puuhaa ja jättäisin sen mielelläni ammattimiehelle, jolla on siihen kokemusta.

Puhdas tuhka sopii puille ja pensaille, mutta noki on niille myrkkyä. Tuhkaa saa pesästä ja nokea pidemmältä hormeista. Isoisäni kuulemma käytti lehtipuutuhkaa kasvimaalla nauriiden ja muiden juuresten kasvattamisessa. Sillä hän esti niiden rupeentumista.

Itse tekemäni hormien massaus, josta ensimmäisessä bloggauksessani kerroin, on pysynyt hyvin kiinni. Hellan ja leivinuunin hormit on vielä massaamatta, joten niiden kunnostamisen voisin ottaa ensi kesän työksi. Ei niissä kuitenkaan ole isompaa rapautumista tapahtunut.

Tuolla yhdessä aikaisemmassa bloggauksessani kirjoitin eri puulajien polttamisesta ja niiden eroista. Haapapuusta olen kuullut sanottavan, että se tekee palaessaan nuohoojan työtä. Olen itsekin varannut jonkun verran haapaa polttopuuksi ja halunnut tutkia tätä väittämää. En osaa nyt siihen muuta sanoa, kuin sen, että nokea oli aika vähän ja se irtosi helposti. Nuohottuani piipun hormit, pönttöuunien poskikanavat, leivinuunin hormit ja hellan pitkät alakiertohormit, sain reilu puoli ämpärillistä nättiä tasalaatuista nokimustaa, eli puhdasta maalipigmenttiä. Pistän sen nyt talteen, jos vaikka tekisin siitä maalia johonkin tarkoitukseen.

torstai 18. lokakuuta 2012

Vanha valokuva

Olen viettänyt aikaani viimepäivinä katsellen vanhoja valokuvia, joita olen saanut lainaksi naapurin vanhalta isännältä. Kuvat ovat Pöytyän Pappilan kylätienoilta ja heinänteosta. Olen saanut myös lainaksi kuvia joissa on oman sukuni torpparitarinaa, mutta se tarina onkin oma lukunsa.

Tulee tässä istuessani myös mieleeni viimeiseltä työmaaltani kommentti vanhemmalta emännältä, kun vaihdoimme kuulumisia remonttityön edistymisestä. Hän tuumaili, että "kai sitä viimeisen sadan vuoden aikana jotain hyvääkin on keksitty". Tämä ajatus on hänelle varmasti tullut mieleen niistä keskusteluista tyttären kanssa, joissa on ollut puhetta vanhan rakennusperinteen kunnioittamisesta ja rakennusperinteen henkeä on vaalittu.
Tuon hänen tuumailunsa kanssa voi olla vain samaa mieltä. Meillä kaiketi on tänä päivänä käytössämme kulttuurihistoriamme ja kokemusperinteemme parhaimmat ainesosat eri aloilla. Itselläni tulee kuitenkin usein kiusaus saarnata kehitys- ja edistysuskoa vastaan.
Rakentamisessa on tapahtunut paljon parannusta verrattuna vanhaan aikaan, mutta myös paljon tämän ajan länsimaiseen markkinatalousajatteluun liittyvää elinkaari- ja kvartaalitalousajattelua. Markkinat sanelevat paljolti ehdot myös rakentamismääräyksiin.

Parasta mitä vanhalle valokuvalle meidän aikanamme on tapahtunut, on se, että sen tallentaminen, monistaminen, korjaaminen ja suurentaminen on nykytekniikka helppoa kenelle tahansa. Vanhoissa valokuvissa joita lasilevylle on otettu, on tarkkuus niin hyvä, että se kestää hyvin myös suurentamista.

Sain lainaksi kuvan, jossa kiertokoulun opettaja poikansa, tulevan kellonsoittajan kanssa on joko yllätettynä työn touhusta, tai sitten tilanne on lavastettu. Vanhan miehen uurteisista ahavoituneista kasvoista voi päätellä, että työtä on kyllä tehty ja hikeä valutettu vuosikymmenien aikana. Ehkä kuitenkin talon miehet on haluttu tähän kuvaan, ja samaan kuvaan heidän kanssaan on haettu maamiehen kallein omaisuus, eli hevonen. Ehkä hevonen on pilttuustaan valjastettu vain tätä tilannetta varten.

Kiertokoulun opettajalla katse ja ilme ei vaikuta tähän kuvaustilanteeseen kovin valmistautuneelta, eikä hän varmasti siinä itseään ole kuvauttaa halunnutkaan. Tässä kuvaushetkessä eletään ehkä jotain aikainolon taitekohtaa Pappilan torpan mailla ja pihapiirissä? Takana on raskaita vuosikymmeniä ja epävarmuuden aikaa. Kansalaissodasta aikaa lienee kulunut sen kymmenisen vuotta, jossa myös torpparikysymys oli vahvasti esillä.
Kansalaissotaan ja sen asiakysymyksiin näillä kyläkulmilla ei haluttu kovin ottaa osaa. Varovaisuuteen varmasti syytä olikin, sillä aikakirjoihin on jäänyt merkintä jo siitäkin, että kellonsoittajan siskot kävivät työväentalolla.

Torppari oli vuokramailla viljelijä, joka oman tilanhoitonsa lisäksi teki päivätöitä päätalolle, eli vuokranantajalle. Päivätöillä torppari maksoi vuokransa tilansa omistajalle. Sanottiin, että "kuu on torpparin aurinko", joka sanonta itsessään, ehkä vain hieman liioitellusti kertoo sen, että päivätyöt meni vuokranmaksussa päätalolle ja yöllä tehtiin torpan omia töitä ja tilan hoitoa.

Itsensä ja perheensä kuvauttaminen on ollut arvokas ja harras tilaisuus, ja sillä on juhlistettu jotain tärkeämpää tapahtumaa. Kiertokoulun opettajalla on ollut vahva ja valoisa tulevaisuudenusko, ja tämän kuvan ottamisajankohtana on varmasti heillekin tullut tieto torpparivapautuksen asiasta. Torppari on voinut lunastaa itsensä ja tilansa vapaaksi päätalosta, ja voinut jatkossa tehdä työtään oman vaurautensa kartuttamiseksi. Se merkitsi astumista omistavaan luokkaan. Näillä kulmilla on eletty tätä tietoa vuoden 1928 tienoilla.
Kiertokoulun opettajalla on ollut suvulle ja perinteelle jatkaja, jolle hän on halunnut tulevaisuutta rakentaa ja tulevaisuudenuskonsa perustaa.

Tuleva kellonsoittaja on vielä nuori ja kuvassa hieman poissaolevan ja haaveilevan näköinen. Hänellä selvästi katse ja ajatus harhailee jossain edessäpäin, missä häntä vielä odottaa loistava tulevaisuus.
Hevonen kuitenkin vaikuttaa läsnäolevan tilanteessa, kuin kuvaajalle katseellaan kertoen, että "paikalla ollaan". Hevonen on viisas ja lämminhenkinen eläin.

Kuvan ottamisen ajankohtaan sukupolvi teki vaihtumistaan, entinen pappilan torppa itsenäistyi ja uusi päärakennus, kellonsoittajan talo valmistui vuosikymmenten vaihteessa. Talo sai joitain vaikutteita Pappilan rakennuksista ja oli aikanaan komea talo kirkonkylällä. Suomalainen maaseutu eli omaa rakennemuutoksen aikaansa silloin, niinkuin se on elänyt kaikkina vuosikymmeninä sen jälkeenkin.

Tuli maailmansodan vyöry. Monet tulevaisuudensuunnitelmat kariutuivat ja tulevaisuudenusko oli koetuksella. Salaviisaan lukuharrastuksensa lisäksi kellonsoittaja oli taiteellisesti suuntautunut ja musikantti. Hän palveli rintamalla viihdytysjoukoissa, ja kenttäkirjeiden vaihdettiin siskon kanssa kotipuoleen.
Sisarukset jäivät kaikki naimattomiksi, ja kun kellonsoittajasta aika jätti, sammui yksi sukuhaara suomalaista talonpoikaishistoriaa.

Samojen vuosikymmenien vaihteessa eli myös työväenliike voimaintuntonsa aikaa. Uusi uljas työväentalokin valmistui kellonsoittajan talon lähimmäksi naapuriksi kolmekymmentäluvun alkuvaiheessa. Kuvassa työväenyhdistys on lähdössä Vappumarssille vuonna 1936. Kommunistien ja sosialistien jatkuva riitely kuitenkin repi työväenyhdistystä ja se lakkautettiin kuusikymmentäluvulle tultaessa. Idealismin aika työväenyhdistyksessä oli ohi, ja talokin rapautui purkukuntoon. Työväentalo purettiin ja se siirrettiin kymmenisen kilometriä toiseen pihapiiriin, jossa se seuraavat vuosikymmenet palveli kanalana. Niillä sijoillaan rakennus on vieläkin.






Kellonsoittajan talo häämöttää työväentalosta oikealla. Heinätöistä taukoa pidetään joskus kaksikymmenluvun alkuvuosina. Niittyheinää leikattiin viljan lisäksi Pappilan viljelysten reunamailta ja jokitöyräiltä.

LISÄYS 24.9.2013

Sain hiljattain eräältä sukututkimusta harrastavalta herralta mielenkiintoista sähköpostia, jossa hän kysyi tarkempia tietoja kellonsoittajan talon edesmenneistä asukkaista. En ole näissä kirjoituksissa käyttänyt heistä nimiä, koska haluan tässä kertoa enemmänkin vanhasta talosta ja vanhanaikaisesta ja maanläheisestä elämäntavasta. Kyseinen herra oli kuitenkin yhdistänyt näiden kirjoitusten perusteella yhden sukuhaaransa tähän taloon ja kellonsoittajan perheeseen. 
Sain myös korjattua tietoa, eli kellonsoittajan isä oli torppari, mutta hänen isän isänsä kiertokoulun opettaja, tai toiselta titteliltään lasten opettaja. Pientä epätarkkuutta voi olla perimätiedossa ja halusin tämän tänne korjata.