sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Mukana rakennusperinteen hengessä

Ajellessani työmatkoja täällä Varsinais-Suomalaisella maaseudulla, tykkään kulkea vanhoja tielinjauksia ajalta ennen valtateitä ja kantateitä. Suorat tielinjaukset on tylsiä ajeltavia, vaikka niitäkin kulkiessani yritän katsella maisemaa siitä näkövinkkelistä, kuin sitä tietä ei siinä vielä olisikaan. Paljon on taloja ja tiloja purettu tielinjauksien alta pois, mutta on myös siihen valtatien reunamille jääneitä sodan jälkeen rakennettuja asutustiloja. Joillakin pihoilla saattaa vaikka ajosilta navetan ylisille alkaa nyt siitä valtatien penkalta. Kun sodanjälkeinen evakko- tai asutustila siihen kyläpahasen perimmäiseen metsänreunaan ja kivisen pellonrajaan kinttupolun päähän rakennettiin, niin ei ehtinyt kulumaan kuin ehkä kymmenestä kahteenkymmeneen vuotta, niin jo valtava tielinjaus halkaisi pihapiirin.

Vanhempia tielinjauksia kulkiessa maaseutumaisema on jollaintavalla paljon ehyempi ja kertoo enemmän vuosisatojen takaisesta asutushistoriasta. Tie voi mutkitella talojen pihojen poikki ja kyläkeskukset on rakentuneet tien kahtapuolen. Satavuotta sitten täällä rannikkoasutuksen takamailla tuulisilla peltoaukeilla olleilla pikkutiloilla hatarissa asuinrakennuksissa oli varmasti suurimmassa osassa pärekatto päällään, kuin myös paremmissa aitoissa ja ulkorakennuksissa. Toisarvoisiin vajoihin ja usein navetoihinkin oli rakennettu olkikatot. Aikaisemmin kirjoitinkin, kuinka naapurin vanhan isännän tilalla oli huonon satokauden jälkeen otettu navetan katon oljet alas ja syötetty nekin seuraavana talvena karjalle muun heinän ja rehun lisäksi. Navetan katolle oli silloin laitettu päreet.

Vanhan rakennustavan ymmärtäminen ei vaadi salaviisautta, vaan rakennustapa on ollut järkeenkäypä ja hyvin sekä huolellisesti tehtynä ehdottoman hyvä ja terveellinen asua. Terveyttä on rasittanut monet muut kuluttavat asiat elämänpiirissä.

Joskus olen timpratessani pohtinut, että osattiinko ennen vanhaan hyvään aikaan rakentaa hyviä rakennuksia juuri siksi, että haluttiin rakentaa hyviä rakennuksia? Onko hyvä rakentaminen ollut tärkeämpää kuin helppo rakentaminen?
Vai onko niin, että rakentamisen helppous on ollut ensin tavoitteena, mutta luonnollisena valintana luonnonmateriaalien käyttö on ollut takeena rakentamisen hyvälle laadulle. Siihen laatuun on tietenkin vaikuttanut rakentajien taito ja osaaminen, eikä hatarammin pykätyistä asumuksista ole jäänyt jälkipolville paljonkaan nähtävää. Kartanoita ja pitsihuviloita haluavat kaikki suojella ja entisöidä, mutta entä maaseudun autiot vanhat mummonmökit ja muonamiestuvat? Niitä joita työmies vaimoineen rakenteli kartanoille tekemiensä päivätyövelvoitteiden jälkeen lähinnä iltayöstä. Lomia ja viikonloppuja ei tunnettu ja päivätyövelvoitteissa rakennettiin usein niitä vallasväen pytinkejä.

Hirren käyttö rakentamisessa on ollut mielestäni luonnollinen valinta siksi, koska se on ollut helppo tapa rakentaa.
Aikana ennen sahatavarateollisuutta kaikki rakennusmateriaali haettiin siitä rakennuspaikan läheltä luonnosta. Puut kaadettiin ja karsittiin tukeiksi, joista sitten vain vähän kylkiä tasaamalla ja liitospintoja varaamalla saatiin valmista elementtiä seinän rakenteeksi.
Ei kuullosta helpolta nyt, mutta kun talopakettitehtaita ja rakennustarvikekauppoja ei ollut, niin muut vaihtoehdot olisivat varmasti olleet vielä työteliäämpiä.

Rakennusperinteen asiasta kiinnostuneita ihmisiä on ilahduttavan paljon. On mukava tehdä maakuntamatkailua ja tutustua aina uusiin ihmisiin ja vanhoihin taloihin, jotka on saaneet uudet asiasta innostuneet omistajat. On myös mukava käydä tuputtamassa omaa maanläheistä ajatteluaan, ja usein todeta, että eihän täällä ole mitään pakottavaa kiireellistä remontintarvetta. Riittää kun lakaisee vain lattiat ja muuttaa taloon asumaan. Kantaa kiikkutuolin siihen hellan viereen ja alkaa kuuntelemaan, mitä oleellista elämisestä ja asumisesta vanhassa talossa ne nurkat natisemisellaan kertovat.

Remontintarvetta on joskus pientä ja joskus vähän suurempaa. Kuitenkaan ne työt ei siitä karkaa ja sen remontin voi aloittaa vasta vuoden tai kahden päästä.
Tulee mieleeni aittapari, joka oli saanut purkutuomion vuonna 1939, mutta purkutyö oli jäänyt toistaiseksi tekemättä. Taisi olla kesällä 2009, kun puuhakas isäntäväki suunnitteli saman aittaparin korjaamista. Hirretkin oli jo valmiiksi sahautettu, ja aittapari oli komea ja korjauskelpoinen vielä 70 vuotta purkutuomionsa jälkeen. Hyvä on rauhassa fundeerata, ettei tule hosuttua.



Myös rakennusperinteen asialla liikkuu valeammattilaisia, jotka rikkovat ja purkavat paljon ja nopeasti. Heitä kannattaa varoa. Tänä päivänä rakennusalan yleisammattilainen uudisrakentamisessa on harvoin asiantuntija vanhan talon korjaamisessa tai rakennustapaneuvonnassa. Kysymys on paljolti asenteesta ja elämänarvoista.  
Rakennusperinteen hengessä säästävä korjausrakentaminen tarkoittaa mielestäni sitä, että korjausrakentaja säästää vanhaa rakennusta sen vanhoilta, toimivilta ja tarkoituksenmukaisilta osilta, sekä säästää työnantajan kustannuksia.  

 






  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti