torstai 20. helmikuuta 2014

Puusuutarin kelloverstas

Kaikessa tekemisessäni ja harrastamisessani on se yhteinen piirre, että pidän vanhan korjaamisesta. Monasti esineet ja asiat on toisille jo romua ja hylkytavaraa, kuten vaikka kellonsoittajan vanha talo. Vanhan korjaamisessa on yksi parhaista puolista juuri se, että siinä saa vähän fundeerata.

Kunnostusta vaativien ja romukellojen keräily on ollut yksi pienistä harrastuksistani jo toistakymmentä vuotta. Täällä kellonsoittajan entisessä talossa se tuntuu nyt vielä sopivammalta ja olen vanhan Junghans- seinäkellon huoltamisesta aikaisemminkin kirjoittanut.

Olen vuosia kypsytellyt ajatusta, että joskus vielä opiskelen herätyskelloa suurempien kellojen perusteellisen huoltamisen. Nyt ajatukseni sai uutta vauhtia, kun löysin nettimaailmasta Kellofoorumi.com sivuston.




Löysin vuosia sitten vanhan Neuvostoliittolaisen seinäkellon rikki lyötynä kerrostalolähiön roskalavalta. Pikaisesti tarkastelin kelloa ja päättelin, että siinä olisi ehjä ja kokonainen koneisto, joten otin koneiston osat talteen. Kellotaulukin oli rikki. Ajattelin, että siinä olisi hyvä harjoittelukappale johon voisi itse nikkaroida uuden kellokaapin.

Tähän kellokoneistoon aloitin nyt ensiksi tekemään kaappia, mutta huomasin kuitenkin, ettei kello suostu käymään kuin pari minuuttia. Kellofoorumin ohjeiden mukaan aloitin koneiston purkamisen ja kuvasin digikameralla eri vaiheita purkaessani. Helpompi näin kasata, kun näkee kuvasta suoraan mihin mikin ratas kuuluu.

Liotin rattaita lasipurkissa lakkabensiinissä ja käytin myös pientä ultraäänipesuria koneiston runko-osissa. Luulen, että lakkabensiini on riittävä pesuaine. Runkolevyjen akselireiät pyöräytin vielä terävällä puutikulla ja pyyhin osia kuivaksi flanellikankaan palalla. Kasatessa öljysin ratasakselin laakeripäät aseöljyllä, jota saa marketeista. Öljy saisi varmaan olla hieman pitkävaikutteisempaa ja ompelukoneöljy on tässä taas yhtenä vaihtoehtona harkinnassa. Tärkeintä on annostella öljyä oikea määrä ja oikeisiin paikkoihin.

Tämä koneisto jäi huoltamisen jälkeen käymään ja on käynyt tähän mennessä kolme viikkoa. Koneiston osat olivat ehjiä eikä isompia kulumajälkiä näkynyt. Lyöntijousi löi aluksi vedettäessä tyhjää, mutta otin jousen pois sylinteristään ja taivutin sitä paremmin vetoakselin kynteen sopivaksi.
Heilurin ripustinjousi katsesi koneistoa purkaessani, mutta tein siiihen pilkkisiimasta sopivan ripustuksen. Sillä kello nyt käy.
Harrastajajille näyttää olevan myös verkkokauppa kellon osille ja tarvikkeille, johon löytää tuolta Kellofoorumin kautta.

Kellokaappi on nyt omatekemä ja kellotaulu kirpputorilöytö. Taulu on vanha ja luulen sen kuuluneen Gustav Becker seinäkelloon. Kellotaulu on emaloitu ja sen keskiosassa oli ylhäällä ns. sekuntiviisarin paikka. Tämän sekutiviisarin erikoisuus on ollut, että se on pyörähtänyt minuutin 45.ssä sekunnissa.
Avainvetoreiät ei kuitenkaan sopineet paikalleen tähän koneistoon, eikä emalointi kestänyt reikien siirtämistä. Nyt kellotaulun keskiosa on vanhasta maalipurkin kannesta sovitettu paikalleen. Myös taulun liitostapit koneistoon vaati sovittamista ja ne on kiinni nyt Bilsonin kaksikomponenttiliimalla taulussa.



Suomalainen Hehku- seinäkello on myös vuosia odottanut huoltamistaan. Näitä kelloja minulla on kaksi ja toisesta myös aikaisemmin jotain kirjoitin. Tämä kello ei myöskään suostunut käymään kuin pari minuulltia kerrallaan.

Koska näissä kelloissa ei ole lyöntipuolta ollenkaan, on koneisto mahdollisimman yksinkertainen. Siksi myös aikanaan ajattelin, että tälläkin olisi hyvä kellosepätyötä harjoitella.

Onnistuneen ensimmäisen kellokoneiston huoltamisen jälkeen innostuin tarttumaan tähän kelloon. Koneisto oli pölyinen, melkein hiekkainen ja pinttyneessä öljyssä. Myös kahden ratasakselin laakerikaulat runkolevyissä oli kuluneet soikeiksi. Tästä syystä hammasrattaat eivät enää kulje lomittain.

Puhdistin osat lakkabensiinillä ja naputtelin pienellä vasaralla ja pistepuikolla runkolevyjen laakerikaulat supistaen pyöreiksi alasinta vasten siltä puolelta, mihin kuluminen oli niitä laajentanut. Lopuksi porasin laakerireiät millin poralla läpi.

Kasaamisen ja öljyämisen jälkeen kello on käynyt pari viikkoa ja kohtuullisen tarkasti.

Se mikä minua viehettää näissä suomalaisissa niukkuuden aikakauden kellotuotannoissa, kuten muussakin menneen maailman omavaraistalouden ajassa, on se, että vaikka käytettävissä olevat resurssit olisivat niukatkin, niin sitä asiaa ei jäädä surkuttelemaan, vaan tartutaan hommiin ja tehdään niillä eväillä, mitä on tarjolla.

Suomen kellomuseon nettisivuilla on hyvää historiikkia suomalaisesta kellotuotannosta.




Kolmantena projektina uskaltauduin tarjoutumaan naapurin vanhalle isännälle, että perehtyisin hänen seinäkellonsa käymättömyyden syyhyn. Tämä tuntui nyt sopivalta haasteelta ja lupasin vain olla enempää kelloa rikkomatta.

Kelloa kotona tutkiessani huomasin, että tämäkin kello edustaa suomalaista kelloteollisuutta, Ready- merkiltään. Näitä on kellomuseon tiedon mukaan valmistettu Helsingissä 1948-1951, joita kelloliike Perkko mainosti aluksi Leijona merkkisinä.

Aloitin kellon purkamisen ja puhdistamisen nyt jo aika tottuneesi. Kelloa oli öljytty turhan reilusti, eli varmasti naapuri itse silloin, kun kello on joskus alkanut pysähtelemään. Öljy oli paikoin kuivunut pikimäiseksi ja karstamaiseksi, eli ei ihme, jos jokin rattaiden kulkua jarrutti.

Kasattuani kellon kävi se vain viisi minuuttia tai puoli tuntia. Joskus jopa tunnin. Ihmettelin, että mikä sen pysäyttää näinkin pitkän käynnin jälkeen, kun ankkurikynnet ja muut tuntuu jo olevan kohdallaan. Ratasakselien laakeripäiden lisäksi olen antanut öljypisaran ankkurin tulokynnelle sekä minuuttiputkelle.
Kun kellon pysähtymisen jälkeen kävin kevyesti tönäisemässä heiluria, huomasin, ettei ankkurin liike vapautunut ollenkaan. Koska ratasakselit kuitenkin pyörivät vapaasti, päättelin, että jumin täytyi olla käyntijousella.

Otin käyntijousen pois sylinteristään ja sekin oli öljystä hyvin liisterimäinen. Jousen vedon pitäisi purkeentua laahautumalla, mutta nyt se oli liimaantunut kiepille. Jousisylinteriin ei saisi laittaa öljyä. Sinne on ehkä oma liukasteensa, mutta paras pitää kuivana. Liuotin sekä käynti- että lyöntijousia lakkabensassa ja hinkkasin niitä flanellikankaalla. Karsta oli kuitenkin pinttynyt kovasti kiinni, joten hioin jousia myös vesihiomapaperilla pituussuuntaan. Lopuksi kiillotin aseöljytyllä kankaalla.

Nyt kellon veto jo vapautui, mutta vieläkin se pysähtyi tasan tunnin välein. Seurasin käyntiä yhden illan ja joka tunti samalla minuutilla kello joko pysähtyi, tai sen käynnissä oli kohta, jonka yli se juurikin pääsi. Heiluria tönäisemällä kello kävi kuitenkin taas tunnin.
Purin koneiston toistamiseen ja katsoin otsaluupin kanssa tarkkaan kaikki ratasakselien hammastukset. Yhdestä rattaasta joka on ilmeisesti tuntiratas, irtosi vielä pieni nokare karstaa. Muuta en löytänyt, joten kasasin koneiston ja taas käyntiä seuraamaan.

Nyt Ready- kello on käynyt pian viikon ja odottaa paluuta naapurin isännän tuvan seinälle. Siellä se on aikaa näyttänyt pyöreästi muutaman vuosikymmenen. Kello on kuitenkin reilu kuusikymmentä vuotta vanha ja hän sen oli käytettynä ostanut silloin kun Junghans oli alkanut pysähtelemään. Kuitenkin Junghans on näyttänyt aikaa Puusuutarin tuvan seinällä ehkä nelisen vuotta ilman perusteellisempaa huoltamista. Pian on kuitenkin sen vuoro.


tiistai 18. helmikuuta 2014

Vuodet ei ole veljiä keskenään

Tuo otsakkeen lauseenparsi on sanonta, jonka opin viime talven työmaallani. Silloin talvi alkoi toden teolla jo lokakuun puolella, niin pakkasten kuin lumentulonkin suhteen. Talvi väistyi vasta huhtikuun puolivälin jälkeen ja siirtyi melkein suoraan alkukesän päiviin. Tuntui kuin kevät olisi jäänyt kokonaan pois välistä.

Tämä talvi puolestaan alkoi meidän kulmilla vasta tammikuun toisella viikolla ja sitäkin vain lämpötilojen puolesta. Nyt vaikuttaisi siltä, että helmikuulle tultaessa talvi olisi ohi ja ilmassa on jo kevään tuntua.



Viime syksyn lämmityskauden alkamisen jälkeen on meidän lähitienoilla palanut neljä vanhaa taloa. Luultavasti kaikissa puulämmittäminen liittyy jollain tavalla tapahtuneeseen.

Ensimmäinen talo oli 1920- luvulla rakennettu, jossa tuli oli päässyt leviämään avoimella ullakolla, ennenkuin asukas kuuli vintiltä outoa huminaa. Syttymisen syynä oli varmasti savupiipussa ollut halkeama, josta kipinä oli lentänyt vintin puruihin.

Toinen talo joka paloi pahoin, oli heti sotien jälkeen rakennettu. Taisi olla Seija- myrskyn aiheuttama sähkökatkos syynä siihen, että sielläkin oli turvauduttu lämmittämisessä puuhellaan. Tavallisesti siinäkin talossa oli toinen lämmitysmuoto ja puulämmittämiseen varmasti tottumattomuutta. Lisäksi vielä, mikä pahinta, niin tulisijoja ja savupiippua ei vamasti oltu tarkastettu ja kunnostettu yllättäviä tarpeita varten.

Kolmas talo joka vielä ennen vuodenvaihdetta paloi, oli vanha, suuri ja komea maalaistalo. Siinä oli salikin enemmän kuin sata neliötä ja viimeinen remontti tehty talvisodan kynnyksellä. Talo oli pitkään myynnissä ja huomattavaan ylihintaan. En tiedä, oliko talo jo myyty, mutta yhtenä aamuna huomasin silläkin paikalla olevan vain kaivinkoneella kasaan lyöty hirsihässäkkä.

Viimeisin tuleen syttynyt ja kaivinkoneella kasaan lyöty talo on täällä kirkolla ja vanhan museopappilan edessä ollut 1930- luvulla seurakunnan työntekijöille rakennettu vuokraparitalo. Talo oli seurakunnan omistuksessa edelleen ja siinä asuttiin.
Samana päivänä jolloin talo syttyi tuleen, oli liki parinkymmenen asteen kireä pakkanen ja sähkökatkos oli kestänyt päivällä neljä tuntia, ilmeisesti huoltotöistä johtuen. Puusuutarin mökissä ei heti sähkön puuttumista huomaa, koska pönttöuunit ja hellamuurit hohkavat lämpöään sähköstä riippumatta.
Tässä vuokratalossa ilmeisesti lämmitettiin huoneita sähköllä ainakin siinä asunnossa, josta tuli nyt pääsi leviämään. Sähkökatkoksesta johtuen oli sielläkin varmasti päätetty lämmittää puuhellaa, eikä tilisijoja tai savupiippua oltu huollettu tätä tarkoitusta varten. Myös osaamattomuutta on ilmeisesti ollut mukana, koska tuli oli syttynyt, kun asukas ei enää ollut kotona.




Vuosi sitten surkuttelin, kun tästä maisemasta purettiin pois vanha tiilimuuntaja. Nyt samasta maisemasta poistui myös iso, vaikkakin vähäilmeinen hirsitalo. Kuitenkin onni onnettomuudessa ja hatunnosto palo- ja pelastusviranomaisille, että yli 200- vuotias Pöytyän museopappila säästyi. Pakkanen kyllä hankaloitti sammutustöitä, mutta ihmettelen silti sitä tehokkuutta, jolla kerran palamaan syttynyt vanha talo puretaan jo siinä sammuttaessa. Aivan kuin varmuudeksi, ettei vain kukaan vähäpäinen sitä enää yrittäisi korjata. Ymmärrän tietenkin, että näin sammuttaminenkin on helpompaa, mutta onhan tulipalot saatu sammumaan ennenkin ilman kaivinkoneita.



Perinteiset varaavat uunit ja muurit on parasta innovaatiota, mitä lämmittämisessä on ikinä keksitty. Polttopuutuotantoa on kenenkään hankala monopolisoida, toisin kuin sähkön, öljyn, pelletin tms. tuotantoa. Perinteinen puulämmittäminen ei myöskään tarvitse sähkötoimisia kiertovesipumppuja tai hakekuljettimia. Kaikessa yksinkertaisuudessa kaikista älykkäintä.

Puulla lämmittäminen vaatii kuitenkin käyttäjältään ajatusta ja hereilläoloa. Vanha rapistunut savupiippu täytyy pinnoittaa ulkoapäin alhaalta ylös asti muurauslaastilla, antiikkilaastilla, tiilitasoitteella tai jollain sopivalla laastilla, jonka jälkeen siitä voi nähdä pienetkin tulevat halkeamat.  Pieniä hiushalkeamia piipussa voi olla, eikä se vielä joudu käyttökieltoon. Mutta kun avoimella vintillä, jossa puru on päällimmäisenä ja savupiipun vanha rappaus lohkeillut ja tiilien saumavälit on myös vajaaksi aikanaan täytetty, niin ensimmäinen työ ennen käyttöönottoa on saumojen täyttäminen ja pinnan tasoiterappaus aina vesikattoruoteita myöten.
Savupiipun läpitulo sisäkatosta eli välipohjasta vaatii myös tarkastamista. Vanhastaa savupiipussa voi olla paksunnos tällä kohtaa ja lisäksi niinsanottu santalaatikko kiertämässä piippua, jolloin vintin purut ei ole piippuun kosketuksissa. Santalaatikko on hyvä palokatko, mutta vanhassa talossa sekin on yleensä helposti palavaa roskaa täynnä, joka on syytä poistaa.
Vanhojen talojen ullakot on vielä muutenkin varastoitu täyteen kaikkea hienoa ja arvokasta vuosikymmenien ajalta, eli palokuormaa on paljon. Tämänkin takia piiput on syytä saattaa vakuutuskelpoiseen kuntoon.

Hormien sisäpinnan voi myös pinnoittaa, jolla saadaan vetoa parannettua, piipulle lisää käyttöikää sekä lisättyä käyttöturvallisuutta. Hormien massaamisesta olen kirjoittanut tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa. Myös hormien ja tulisijojen nuohoamisesta olen kirjoittanut.

Jos on epävarma tulisijojensa käyttökunnosta, niin nuohooja on se, jolta kannattaa asiasta ensin kysyä. Nuohoojat ovat yleensä puheliaita ja hyvin kiinnostuneita kertomaan tulisijojen käyttöön liittyvistä asioista. Varmaan puhuisivat paljosta muustakin. Nuohooja suorittaa periaatteessa aina tarvittavan palotarkastuksen, vaikka kunnan virassa oleva palotarkastaja ei paikalla kävisikään. 

Niinkuin vanha kulunut sanontakin kuuluu, on tuli hyvä renki, mutta huono isäntä.