maanantai 28. huhtikuuta 2014

Betonikattotiilet vanhalla mallilla

Sain muutama vuosi sitten tältä kylältä vanhojen Harjavalta- mallisten betonikattotiilien valmistukseen tarvittavat työkalut. Niiden tekijä on nyt jo edesmennyt ja aikanaan varmasti tehnyt kattotiiliä näillä työkaluilla useita kymmeniä tuhansia. Työkalut oli hyvin huollettu ja puhdistettu viimeisenkin käytön jälkeen, joka piirre työmiehessä ja -naisessa herättää aina kunnioitusta.

Etukäteen jo laskeskelin mielessäni, että tämä työ ei ole mitään kesäisen viikonlopun hauskaa pikku askartelua saunan lämmityksen lomassa, vaan totista työtä. Totuus oli lopulta vieläkin totisempi.

Sain tekijämiehen veljeltä neuvoja tiilenteon perusteisiin, työkalujen käyttöön sekä pruukin valmistukseen. Täälläpäin vanhempien miesten käyttämä yleisnimitys kaikelle laastille ja betonille on pruuki. Betonikattotiilen pruukin kuuluisi vanhan perinteen mukaan olla hienoa hiekkaa ja sementtiä. Tämä hieno hiekkakin on sikäli tarkkaa, että Oripään kankaiden hiekka ei kuulemma ole hyvä, vaikka siitäkin tiiliä on tehty. Muistaakseni hiekka oli liian punaista ja siksi hauraampaa? Hiekka pitäisi tuottaa Säkylästä, josta saa vaaleampaa hiekkaa. Näille perusteille on tietenkin paikkakuntakohtaisia sääntöjä.

Sementin ja hiekan suhde löytyy varmasti kokeilemalla, eli sementtisäkin kyljestä voisi katsoa vahvimman seossuhteen ja tehdä sillä kaavalla muutamia tiiliä. Muutaman päivän kovettumisen jälkeen lujuutta voisi testata vaikka tasaisella alustalla tiilen päällä seisomalla.
Tiilen pintaan voi ripotella punamultaa ja vielä sementtijauhoa, joilla saadaan väri ja tiiveys.




Muottilevy on viimeisen käytön jälkeen öljytty. Nyt muottilevy asetetaan tarkasti työkalun sisälle, jolla tiilen malli ja paksuus määräytyy. Tällä kattotiilellä on paksuutta yksi senttimetri ja ylä- sekä alapäässä on lisäpaksunnos.




Pruuki taputellaan ja tasoitetaan muottilevyn päälle hierrinraudalla, joka kulkee pyöreiden kiskojen päällä. Tämä määrää myös tiilen paksuuden.





Hiertämisen jälkeen pintaan lisätään väri- ja sementtijauho, joka vielä hierretään pintaan tiiviisti ja tasaisesti.





Työkalupenkin polkimella muottilevy nostetaan ylös ja viedään lavoille kovettumaan. Harjatiilillekin minulla on oma työkalunsa, mutta niiden tekoa opettelemaan en tällä erää ryhtynyt.




Sen verran kehitysuskoa itsessänikin on, että kuvittelin sementtiteollisuuden tuotteista löytyvän tähän käyttöön sopivan valmislaastin. Niinpä ostin ison säkin sementtilaasti s30, joka on tarkoitettu myös pihalaattojen ja kukkapurkkien askartelijoille. Tässä laastissa suurin raekoko on 3mm, joka nyt osoittautui liian karkeaksi. Tuoteselosteessa lukee myös, että valun minimipaksuus on 20mm, eli kattotiili oli vain puolet tuosta paksuudesta. Lisäsin kuitenkin laastiin vielä vähän sementtijauhoa sitä myllyttäessäni.
Lopputulos kuitenkin oli, että kattotiilet oli rapeita kuin näkkileipä. Niinpä kärräsin muutama sata omavalmistekattotiiltä ladon taakse maantäytteeksi.

Rakennusperinteen asiassa pitäisi pysyä siinä perinteisessä rakennustavassa itsessään, eikä pyrkiä hakemaan parannuksia tai helpotuksia. Tätä olen koittanut muissakin kohdissa toistaa ja siihen samaan ansaan nyt itsekin lankesin. Eli seuraavaksi kun aion ryhtyä kattotiilien tekoon, tilaan kuorman Säkylän hiekkaa pihalleni.

Näitä työkaluja ja muotteja on minulta pyydetty lainaan ja niitä on haluttu ostaa. En kuitenkaan niitä lainaa, vuokraa tai myy, sillä aion vielä joskus keskittyä niiden tekemiseen enemmän ajan kanssa. Työ on itselleni haaste rakennusperinteen ja kansanperinteen säilyttämisen kannalta. Sen eteenpäin siirtäminen muiden muassa olisi tavoitteissani.

Kattotiilien teko sopisi hyvin jonkin perinneyhdistyksen puhdepäivän yhdeksi teemaksi. Niiden tekeminen tuotanto mielessä sopii hyvin parille- kolmelle kokeneelle tekijälle ryhmätyönä. Kuitenkaan itse tekemällä betonikattotiiliä ei saa edullisemmin tai niistä ei saa parempia kuin teollisesti valmistetuista.
Jos näiden tiilien tekemiseen käytetty aika ei ole pois tekijän ansiotulojenhankkimisesta, tulee siitä hetikin kannattavampaa. Mutta jos lasketaan sille ajalle ansiotulojen menetys materiaalien hinnan lisäksi, niin tappion puolelle menee.

Kellonsoittajan vanhassa talossa on näitä samoja kattotiiliä ja varmaan kuutisenkymmentä vuotta sitten samoilla työkaluilla tehtynä. Tiiliä on noin 3000 kpl. Oma kokemukseni on nyt, että kohtuullisen reippaana ja sarjatyöhön kykenevänä voisin tehdä näitä tiiliä yksin kaikki työvaiheet mukaan laskettuna keskimäärin 100 kpl päivässä. Eli normaali kahdeksan tunnin työpäivä parilla kahvitauolla. Viitenä työpäivänä viikossa aikaa kuluisi noin puolitoista kuukautta. Siitä voi laskea mitä palkkatyöstä tuolta ajalta jäisi saamatta.

Kuitenkin tämä tiili on siro ja kaunis, eikä näitä saa kaupasta. Näitä kattotiilien tekemisen työkaluja on kyllä olemassa jonkin verran muitakin, eli olen kuullut niitä olleen tarjolla huutokaupassa ja muuallakin. Myös maamiesseuroilla, työväenyhdistyksillä ja sen kaltaisilla järjestöillä näitä varmasti vielä tallessa on. Eli suosittelen asiasta kiinnostuneita niitä kyselemään, talteen keräämään ja aiheeseen perehtymään.

Suosittelen myös keräämään käytetyt ja ehjänä alas tuodut vanhojen kattotiilien kasat pois latojen seinustoilta ja heinikoista sammaloitumasta. Käytetytkin tiilet on usein vielä käyttökelpoisia. Ne voi pestä painepesurilla pihalla pressun päällä yksitellen ja riveihin aseteltuina. Yksitellen niiden maalaaminenkin on helpompaa ja lopputulos on parempi. Itse olen maalannut kellonsoittajan talon vanhan tiilikaton Virtasen maalilla, joka on tarkoitettu vanhalle betonipinnalle. Jos katolle pitää laittaa tiivispintaisia, eli käyttämättömiä tiiliä korjaustiiliksi, niin niiden pintaa on hyvä vanhentaa teräsharjalla ja/tai painepesurilla. Maali tarttuu kohtuullisen hyvin vanhaan betonitiileen, mutta tiiviiseen pintaan huonommin.
Meillä maali tiilikatossa on pysynyt ihan hyvin jo neljän talven yli. Ohjeiden mukaan olisi pitänyt maalata kaksi kerrosta, joista ensimmäistä ohennetaan reilummin. Näin tarttuvuus olisi parempi, mutta toinen kerros meillä odottaa vielä maalaamistaan.

Vanhojen kuluneiden kattotiilien maalaamista aion vielä kokeilla myös sementtijauho- punamulta sekoituksella, johon on lisätty vesi. Pensselillä tiilen pintaan hierrettynä luulisin sen toimivan.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Turun vanhat työläisasunnot

Yksi sellainen teema, josta on tehnyt mieli jotain kirjoittaa, on Turun vanhat puutalot, niiden työläisasunnot ja hatarat hellahuoneet. Itse olen nähnyt päivänvalon, niinkuin asiaan kuuluu mainita, Heidekenillä Turussa. Mutta perheemme asui silloin Ruissaloa vastapäätä Pikisaaressa, pienessä punaisessa mökissä, jota ei enää kolmekymmentä vuotta myöhemmin löytynyt. Mökin vintillä oli paljon vanhoja Aku Ankkoja, joita äitini luki sinäkin päivänä, kun itselläni tuli halu ulos, suureen tuntemattomaan maailmaan.

Kuusikymmentäluvulla edullisia työläisasuntoja nuorille kaupunkiin tulleille lapsiperheille oli lähinnä kai vanhoissa ja vähemmän arvokkaissa puutaloissa. Pikisaaren jälkeen muutimme Ruissaloon, jonka vanhat huvilat oli suurelta osin kaupungin omistamia ja vuokra-asunnoiksi laittamia. Huvilat olivat aika kylmiä asumuksia siitäkin syystä, että ne on aikanaan rakennettu Turun porvarien kesäasunnoiksi. Tähän rakentamistapaan pääsin itsekin tutustumaan muutama vuosikymmen myöhemmin, kun olin mukana remontoimassa Villa Carloa. Muunmuassa lattiaeristyksetkin  olivat alkuperäisenä noin viisi senttiä sammalta ja sen päällä viisi senttiä hiekkaa painona. Sammal on tasannut kosteutta kevään ja syksyn koleudessa ja hiekkapaino siinä päällä on antanut tiiveyttä.
Ruissalon huviloita on aloitettu lisäeristämään talvilämpimiksi lähinnä 1980 -luvulla ja Villa Carlossakin se oli tehty puolivillaisesti. Nykyiset omistajat sen teettivät paljon perusteellisemmin ja ekologisemmin.



Villa Carlon kahdeksankulmainen hirsitorni kuvattuna rantapromenadilta remonttityömme valmistumisen jälkeen. Lahoamista ja painumista oli tapahtunut vuosikymmenien kuluessa aika paljon ja kuvan etuseinässäkin vuorilaudoituksen peitossa ei ole yhtään hirttä jota ei olisi nyt uusittu tai paikattu.  




Villa Solhem on lähellä Villa Carloa ja kuvattuna myös rantapromenadilta. Asuimme tietääkseni Solhemin tontilla vanhassa torpassa, joka on Ruissalon rakennuksista kenties vanhin ja 1700 -luvulta. Kuvista alempi. Ennen huvila-aikakauttaan Ruissalossa on ollut joitakin torppia, eli saari on ollut viljelyksillä. Nyttemmin tämäkin torppa on saanut huvilamaisen ulkoilmeen.
Torppa oli ollut kuitenkin asumiseen niin kylmä, että talvipakkasilla olimme muuttaneet Solhemin päärakennukseen, joka sittemmin on palanut. Kuvista ylempi on jäljellä oleva Solhemin b-rakennus.

Näitä tietoja olen vuosia sitten jostain lukenut tai kuullut ja kirjoittelen nyt ulkomuistista. Ei pidä sellaisenaan käyttää Wikipediassa tai muuallakaan, vaan kannattaa tarkastaa oikeellisuus ensin.

Koska Ruissalo oli kaukana kaikesta ja kaukana jokisuun telakasta, jossa isäni kävi töissä polkupyörällä, niin muutimme lähemmäs keskustaa Sofiankadulle, Kakolanrinteen juurelle.



Puutalo on sijainnut tästä Kakolankadun risteyksestä vasemmalla, mutta sittemmin purettu, ehkä 1970 -luvulla. Talo on ollut kuvassa risteyksestä oikealla olevan puutalon kaltainen ja asuimme siinä kivijalan hellahuoneessa. Talvipakkasilla ulkoseinät olivat olleet sisäpinnoiltaan märkiä, koska ilman kosteus tiivistyi myös silloin, niinkuin nytkin, kylmään pintaan.

Ajat ja arvostukset muuttuu. Nyt nämä entisaikojen työläisten jäljellejääneet hatarat hellahuoneet on isolta osin uretaanilla eristettyjä keskiluokkaistuneiden turkulaisten pytinkejä.


Nykyisessä työssäni Turun vanhojen puutalojen hellahuoneita tulee esille toisinaan, vaikka niitä on vuosikymmenien kuluessa yhdistelty, saneerattu ja remontoitu kulloistenkin aikakausien rakennustapojen mukaisesti.

Kuvassa on yksityiskohta talosta, jossa on alunperin ollut käytössä useampi sisäänkäynti, niiden takana  rappukäytävä ja perillä useampi hellahuone. Tämä kattokorotus yläkerrassa on hellahuoneiden välissä olleesta pienestä kylmästä aulasta. Voisi kai sanoa, että yläkerran kylmä eteinen. Kuitenkin se oli otettu normaaliin asumiskäyttöön ehkä jo 1960 -luvulla. Seinissä ja katossa oli päällimmäisenä puukuitulevy
muistaakseni kaksinkertaisena, eli kaksi ja puoli senttiä. Ikkunan alla oli vesikeskuspatteri.
Kuitenkin talon uusien asukkaiden mielestä huone oli heidän ensimmäisenä talvenaan vähän liian kylmä, vielä kun se oli yläkerrassa, jonne lämpöä myös alakerrasta nousee.
Puukuitulevyjen alta paljastui vanha helmipaneli, joka oli talon alkuperäistä seinä- ja kattopintaa. Näiden takana oli tyhjää tilaa kymmenisen senttiä ja sen takana ulkovuorilauta, sekä kattoruodelaudat.

Huoneet oli lämpimiksi ilmoitettuja, joten tein lisälämpöeristämistä tilan säästämiseksi kattopintaan uretaanilevyllä ja ulkoseinään pellavalla. Tarvittavan tuulettuvan raon jätin eristeen ja ulkopinnan väliin.



Uretaanilevyn päällä foliorakennuspaperi palauttaa vielä lämpöheijastumista ja minimoi lämpöhävikkiä mahdollisuuksien puitteissa.
Koolaukset rakensin kiertämään siten, että siihen sain päällimmäiseksi pinkopahvin. Naularivien päälle liimasin pinkopahvista reunaohennetut saumanauhat.


Vanhassa talossa remontti ei tekemättä valmistu eikä se tekijältään karkaa. Näidenkin rappusten tekemistä suunniteltiin aina sopivissa väleissä ja vähän kerrallaan useamman vuoden ajan. Keskitolpan olin sahannut ja höylännyt vanhasta hirrestä jo pari vuotta aikaisemmin.

Alunperin tässä tilassa ei ole rappusia ollut, mutta kuitenkin varmaan viimeiset noin puoli vuosisataa. Ne oli umpinaiset, lastulevystä tehty ja muovimatolla päällystetty. Tavoitteena oli saada vähän enemmän avaruutta ja askelmerkit niihin paremmin sopiviksi. 




Isäntäväelle jäi vielä pintakäsittely ja rappukaiteen suunnittelu.


Pari hauskaa yksityiskohtaa teki mieleni vielä mainita vanhasta kunnon Raunistulasta. Kuvassa on kaksi erillistä rakennusta samasta pihapiiristä, jotka on aika lähellä toisiaan. Kuvan oikeanpuoleisen rakennuksen räystäskourut laskevat syöksytorveen, joka on kiinnitettynä vasemmanpuoleisen rakennuksen seinään. Kumpaankin rakennukseen on jotain tullut timprattua.



Sitten pihapiirin vanhin rakennus, joka itsessään on käsittänyt kaksi pientä erillistä hellahuonetta ja eteiskäytävän. Ovesta sisälle mentäessä vasemmalla oli valeseinä ja sen takana pienempi käytävä. Ulko-ovesta vasemmalla yläkulmassa oli pieni ikkuna, joka on aikanaan ollut salaviinan myyntiluukku. Valeseinän takaa luukusta viinatrokari on voinut kasvojaan näyttämättä antaa pullon sen ostajalle. Ostaja taas on voinut samalla antaa myyjälle rahat näyttämättä omia kasvojaan. Jos jompi kumpi on jäänyt kiinni viranomaisille kieltolain rikkomisesta, niin ei ole hyödyttänyt kovistella, että minkä näköinen mies sitä viinaa osti tai myi.

Salaviinan myyntiluukku oli hauska yksityiskohta ja palanen paikallista historiaa, jota ei enää ole. Mielestäni olisi kuitenkin ollut säilyttämisen arvoinen detalji tuo pikku ikkuna ulkoseinässä.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Ikkuna eiliseen

Kirjoitin aikaisemmin talvella vanhasta, kauan asumattomana olleesta maalaistalosta, jota sain olla korjaamassa ja palauttamassa lähemmäs oman loistokautensa kuntoa. Tekemistä jäi vielä runsaasti ja työ jatkuu ehkä vielä myöhemmin. Tai siitä on hyvä jatkaa muidenkin, kun usko siihen on todistettu, että myös tämä talo oli korjauskuntoinen.

Talo on tyypillinen vanha pientilan päärakennus, jonka alkuperäinen osa on 1800-luvun puolelta. Myöhemmin sitä on laajennettu ja remontoitu, viimeksi heti sotavuosien jälkeen.


Leivinuuni sai uuden pinnoitteen tiilitasoitteesta. Vanha pinnoite oli keraamisilla laatoilla tehty ja kiinnitetty kalkkilaastin kanssa. Laatat olivat heikosti kiinni ja ne oli kokenut myös pientä ilkivaltaa.
Uuni on funktionaalinen ja tyyliltään varmasti tuolta sotien jälkeisiltä vuosilta. Uunin huuva ja hormi on muuraamalla tehty ja se lähtee pilarien välistä luukun yläpuolelta.

Hella on oman aikansa uusinta talotekniikkaa ja siinä on painovoimaisen lämminvesikierron varaaja. Tai oikeastaan varaajaa siinä ei ole ollut, vaan vesi vain on kiertänyt oman tulipesänsä kautta ja siis ilman kiertovesipumppua. Vintillä hellan yläpuolella oli avonainen paisuntasäiliö, joka oli useamminkin kiehunut yli ja lahottanut välipohjan kannatinhirsiä ja kattopanelointia. Nyt tämä järjestelmä poistettiin käytöstä ja tilalle tulee osaltaan tämä vanhempi tapa lämmittää puilla.

Muurasin hellan tulipesään uudet tulikivet ja pellitin puhkipalaneet paistouunit, sekä muotoilin pellistä puuttuvan paistouuniluukun. Paistouunit eivät tule enää käyttöön, mutta näin savukaasut ei jää pyörimään niihin ja hidasta vedon syntymistä. Muutoin hella on nyt toimiva ja antaa tarvittaessa nopeaa lämpöä. Siihen laitettiin myös ehjät keittolevyt.

Leivinuunin lämmittämiseen pitääkin varata aikaa useampia päiviä, kun sitä lähtee talvipakkasilla lämmittämään kylmästä. Peruslämpö vaikka sillä sähköpatterilla helpottaa kyllä asiaa.



Seuraavana työvaiheena olisi ikkunoiden korjaus. Lasittamista, puuosakorjaamista ja maalaamista.

Kattojen helmipanelointia oli korjattava useista kohdista, myös vanhojen kattovuotojen seurauksista johtuen. Näissäkin katoissa helmipanelin leveys vaihteli ja samassa katossa saattoi olla kolmeakin leveyttä. Jossain kohtaa panelia piti kaventaa ja toisessa taas leventää, kun kyseessä oli parin- kolmen metrin panelien tarpeesta.

Lattiat on lakattu uretaanialkydi- venelakalla, joka on tärpättiohenteista. Lakatun lattian voi myöhemmin maalata, jos haluaa väriin vaihtelua. Vahattuja puulattioita ei voi maalata.

Katot on maalattu alkydiöljymaalilla. Eli tavallisella ovi- ja ikkuna- tehdasmaalilla.



Kolmen kamarin seinät levytin puukuitulevyillä jotka esiliisteröin Sateenkaarivärien "vanhanajan liisterillä". Seuraavana päivänä "tapetoin" samalla liisterillä seinille makulatuuripaperin tasoittamaan seinää ennen varsinaista tapetointia. Makulatuuripaperi on tasaista paperitapettia ilman kuviointeja. Nyt käytin kuitenkin edullisempaa ja hyvää vaihtoehtoa, eli maalarin suojapaperia. Kolmantena päivänä vasta pääsi itse tapetointityöhön.


Viimeksi rakennetun huoneen sisäväliseinässä pinkopaperin alta löytyi nätisti harmaantunutta talon vanhinta hirsiulkoseinää. Rautatiekin on ollut silloin vielä aika uusi, kun tämä hirsiseinä on jo ollut katsomassa radan suuntaisesti Turusta tulevia, tai sinne meneviä höyryvetureita vaunuineen. Nyt se on ikkuna eiliseen, joka katselee uutta helmipanelikattoa ja paperoituja seiniä.