TM Rakennusmaailma haastattelee

 

Sain mukavan yhteydenoton lokakuun alkupuolella, kun TM Rakennusmaailman toimittaja soitti minulle ja pyysi saada haastatella seuraavaan lehteen vanhan talon lattioiden kunnostamisesta. Sellaiseen kysymykseen ei voi oikein olla suostumatta, samalla kun pyrkii omalla tavallaan edistämään vanhojen talojen kohtuullisen kunnostamisen ajatusta, mutta myös markkinoimaan omaa työpanostaan. Lehti 10/2014 on ilmestynyt ja annoin siihen käyttöön kuvia työmaaltani, joista tässä blogissa olen aikaisemminkin kirjoittanut. 

Sama tuvan lattia purkuvaiheessa ja valmiina. Leivinuunin pinnan myös tasoitin ja muurasin suuluukun paremmin kiinni. Leivinuuni oli kokenut ilkivaltaa, mutta on nyt taas nuohoojan hyväksymä.
Myös tuvan katto, eli yläpohja oli uunin päältä isolta osalta lahonnut vanhoista vesikattovuodoista johtuen. Siihen teetin uutta helmipanelia vanhalla mallilla ja korjasin tai vaihdoin kannatinpalkkeja, eli hirsiä. 

Koska alimmat kannatinhirret lattiassa, eli alapohjassa oli lahonneet ja eri huoneiden lattiat tukeutuu usein samoihin kannattimiin, oli viereisten kamarien lattiat myös täytepohjaltaan vajonneet.

Omaani, eli kellonsoittajan vanhaan taloon tein lattiat samalla periaatteella uusiksi. Eristeeksi käytin kuivaa kutterinpurua, ts. lastua. Ilmansulkupaperointi saa olla vähän enemmänkin limitetty, kuin kuvasta voi päätellä.

Korjaan ja remontoin vanhoja taloja työsopimuksella, eli verokortilla. Työni on alv -vapaata ja kotitalousvähennyskelpoista. Työssä noudatetaan rakennusalan työehtosopimusta ja palkkojeni laskemiseen minulla on sopimus tilitoimiston kanssa, eli siitä ei koidu vaivaa työnantajalle.
Itselläni on myös kaikki työssäni tarvitsemat työkalut ja tarvikkeet. Rakennusmateriaalin hankinta on työnantajan tehtävä, mutta sen kuljetuksessa työmaalle voin olla käytettävissä.

Olen kiinnostunut pienemmistä ja suuremmista projekteista vanhojen talojen työmailla Auranmaan ja ympäristön alueella, eli Turun ja Loimaan ympäristössä.

Rakennusperinteen opinkappaleet

Vanhojen talojen omistajien ja rakennusperinteen asialla puuhastelijoiden kanssa on itselläni syntynyt paljon mielenkiintoisia keskusteluja, sekä omia ajatuksia niiden keskustelujen pohjalta. 

Usein asianharrastajilla, kuin myös ammatissa työskentelevillä menevät käsitteet hieman sekaisin. Niissä yhteyksissä, missä asioista pitäisi puhua ammatillisesti, eli täsmällisesti, perustelujen epätarkkuus kertaantuu asianharrastajien käsitteistöissä.

Usein rakentamisessa tehdään asioita totutun tavan mukaan, mikä pätee yhtälailla vanhan korjaajiin kuin uuden rakentajiin. Vaikka sanotaan, että totuus löytyy vanhasta rakenteesta, ei se tarkoita, että vanha rakenne olisi välttämättä aikanaan tehty oikein. Sen rakenteen toiminta vain kertoo sen, että onko kyseinen rakenne tehty aikanaan oikein.

Hirrenrakoja tai ikkunoita tilkitessä, niitä ei lämpöeristetä, vaan tilkitsemisellä estetään ilmavirtausten läpikulkeutuminen rakenteessa. Lämpöeristämisellä pyritään sulkemaan ilma liikkumattomaan tilaan erilaisia materiaaleja apuna käyttäen, kuten purua, pellavaa, tms. Ilma itsessään toimii lämpöeristeissä lämpöä eristävänä elementtinä, koska se on huono johtamaan lämpöä. Niinsanottu eriste vain sulkee ilmamassan liikkeen.

Hengittävät ja tuulettuvat rakenteet on niinikään toisistaan erotettavia asioita. Tuulettuvassa alapohjassa tai puruvintissä liikkuvat ilmavirtaukset pitävät rakenteet kuivina ja terveinä, kunhan kosteuden kulkeutuminen niihin on estetty. Hengittävässä rakenteessa, kuten hirsiseinässä, puu varastoi, läpäisee ja luovuttaa muunmuassa ilmankosteutta ilmanpainevaihteluiden mukaan.

Bitumihuovan tai tuohen käyttöä kosteudenkulkeutumisen katkona käsittelinkin jo kesän aikana tässä kirjoituksessa.

Perinteinen tapa korjata

Usein puhutaan myös vanhan talon korjaamisessa perinteisestä tavasta korjata taloa. Mielestäni kuitenkin nykyaikainen perinnekorjausrakentaminen on lähinnä perinteiseltä tavalta näyttävää korjaamista, jonkalaista itsekin suosin ja pidän hyvänä tapana korjata. Siinä korjataan vaikka juurikin hirsirunkoa vain pala palalta ja sen vaatiman korjaustarpeen mukaan.
Perinteisempi ja vuosisatainen tapa on ollut purkaa vanha rakennus hirsi hirreltä ja rakentaa uusi viereen tai toisaalle. Vanhan rakennuksen käyttökelpoiset hirret on sitten käytetty uudestaan sitä uutta taloa rakennettaessa. Tänä päivänä vanhan hirsitalon hirsistä osa voi olla jo toisessa, tai kolmannessa, tai ties kuinkakin monennessa talossa runkopuina.
Vanhaan aikaan hirsitalo oli sijoillaan vain joitakin vuosikymmeniä, ehkä vain vuosia, kun sen korjaus- ja siirtotarve on tullut eteen. Näin on ollut ainakin täällä Varsinais-Suomalaisen rannikkoasutuksen savisilla takamailla, jossa talojen riittävä perustustyö on ollut usein hankala toteuttaa.

Sattumanvalinta ja luonnonvalinta

Vanhanaikaisesta rakentamistavasta puhutaan myös silloin, kun halutaan korostaa vanhanaikaisen hyvän ja nykyaikaisen huonon rakennustavan eroavaisuuksia.
Mielestäni vanhanaikaisessa, eli vuosisataisessa rakentamistavassa hyvää on juuri se, että rakennusmateriaaleiksi on valikoitunut vain luonnonmateriaaleja, koska keinoaineita ei ole ollut tarjolla. Rakennushirsiksi on ollut helppo valikoida pitkiä, paksuja, hidaskasvuisia ja suoria puunrunkoja, koska niitä on ollut runsaasti ja pääasiassa tarjolla. Näistä juuri vallasväen pytingit ja paviljongit on päivätyövelvoitteisilla rakennutettu. Muonamiesten ja mäkitupalaisten vaatimattomammista rakennusaineista askartelemat mökit on aikapäiviä sitten palautuneet luonnon kiertokulkuun, jolloin suurin osa edesmenneitten arjen sankarien kansankerroksen rakennettua kulttuurihistoriaa on vaipunut unholaan.

Rakentamisen helppous edellä

Hirsirakentaminen ja luonnonmateriaaleilla rakentaminen on ollut hyvää rakentamista, koska se on osa luonnonvalintaa. Hirsistä rakentaminen on varmastikin aloitettu siitä syystä, että siten on saatu kohtuullisen helposti ja nopeasti rakennettua hyvää seinää asuinmökkiin ja tupaan. Hyvyys on ollut jonkinlainen peruste, mutta varmasti ensisijainen peruste on ollut sen rakentamisen helppous. Jos tämä ajatus hirsirakentamisen helppoudesta käsinveistona ei oikein tunnu hyväksyttävältä, niin mikä olisi ollut helpompi tapa tehdä pysyviä asumuksia ennen sahatavarateollisuuden aikaa?
Hirsirakentaminen ja sen kehittäminen on ollut mielestäni luonnonvalintaa ja sattumanvalintaa silloin, kun hyvää puutavaraa siihen tarkoitukseen on ollut runsaasti saatavilla.

Hyvyys ja kauneus

Vanhanaikainen rakennustapa on ollut siinäkin mielessä hyvää, että se on ollut helppoa ja yksinkertaista. Jokainen työhön kykenevä mies on voinut tehdä itse perheelleen vaatimattomat tuvat ulkorakennuksineen. Hirrenveistoon on ollut työhön erikoistuneita ja taitavia veistäjiä tarjolla, mutta nämä ammattiosaajat on varmasti työllistetty lähinnä varakkaammilla työmailla. Jokainen tekijä on varmasti rakentanut ja veistänyt parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan, mutta kädentaidoissa on ollut eroja. Hutiloida on voinut myös taitava tekijä ja mestari kirkkotyömaalla yhtälailla, kuin mökinukko oman pirttinsä työmaalla. Näitä hutiloituja hirsiliitoksia näkee vielä paljon vanhoissa hirsirungoissa, mutta yhtälailla toimivia liitoksia ne on kunnolla tilkittyinä, kuin puusepäntarkkuudella kauniiksi tehdyt liitokset. Hyvyys ja kauneuskin olisi tässä mielestäni keskenään erotettavat asiat.

Vaikka keskustelu myös rakennusperinteen asiassa onkin periaatteellista ja joskus ehkä perusteiltaan hataraa ja tietynlaisten opinkappaleiden toistamista, on siinä kuitenkin hyvä, että yhteisesti hymistellään ja hyräillään samaa virttä asianharrastajien kesken.  

Ostajan oma kuntoarvio vanhan talon kaupassa

Joskus voi käydä niin, että talo on ollut vuosikausia autiona, tai muusta syystä käyttämättä. Sitten se on askarruttanut ja arvelluttanut kyläläistä tai ohikulkijaa, jolla on vielä estetiikantajua ja kauneudenkaipuuta asumisympäristönsä suhteen. Jos asia on vielä niinkin onnellisella mallilla, että taloa ei ole missään vaiheessa ehditty pilaamaan sisäänrakennetuilla kylpyhuoneilla, niin talo suorastaan vaatisi saada uudet arvoisensa omistajat. Vanhojen rakennusten ja asumisympäristöjen säilyttämisen suhteen suurin voimavara olisi oman huomioni mukaan naisten asiaan innostumisessa. Me miehet kyllä innostumme sitten siinä mukana, mutta haluan nostaa maljani nyt naisille. Kippis!

Kun vanhaa taloa lähtee tarkastelemaan ostoaikeissa, voi siihen ottaa mukaan asiaan perehtyneen kuntotarkastajan, tai vanhaan rakennustapaan ja maanläheiseen elämäntyyliin perehtyneen kirvesmiehen. Kuitenkin itsekin taloa voi tarkastella ja ajattelin tässä vähän listata paikkoja, joita on hyvä talosta katsoa. Kuvan vanhassa ja kauniissa talossa, jota ei ole remonteilla pahemmin pilattu, lienee olevan nyt käynnissä tämä tarkastelun ja neuvottelun vaihe.

Luultavasti suurimmat ongelmat vanhan talon uudelleen käyttöönottamisessa asumis- tai vapaa-ajan asunnoksi ovat nykyihmisen vaatimukset asumisen suhteen. Kuvan talokin saattaisi olla vain muuttamista vaille asuttavassa kunnossa, sillä vaatimustasolla, mihin se on aikanaan rakennettu. Usein kuitenkin tämänkaltainenkin talo vielä saneerataan, eli peruspilataan. Pidän sitä harmillisena.
Itse tykkään puhua remontista tai korjaamisesta. Remontti on lainasana venäjän kielestä ja se tarkoittaa suomeksi korjaamista. Saneeraaminen on modernisointia.

Vuosikausia kylmänä ollut talo kyllä "haristuu ja ravistuu", koska kosteus viipyy sen rakenteissa. Silloin talo tarvitsee sitä pintaremonttia, mutta mitään suurempaa vahinkoa ei välttämättä ole tapahtunut.
Lähtökohdat on aika hyvät, jos riittävän korkea kivijalka on pitänyt alapohja- ja seinärakenteet kuivina. Lisäksi, kun vesikatto on ollut ehjä, eikä ikkunapenkit ole vuotaneet sadevettä runkorakenteisiin.

Kuntoarvioinnin voi aloittaa kierroksella alapohjan ryömintätilassa. Mukaan on hyvä ottaa taskulamppu ja puukko. Ryömintätilat on vanhoissa taloissa yleensä täynnä lasia ja romua ajalta ennen kunnallista jätteenkuljetusta. Siellä liikuttaessa kannattaa olla varovainen ja suojautua hyvin. Alapohjassa pitäisi olla kuivaa ja ilman kuuluu vaihtua hyvin. Jos jossain rakenteissa on lahon näköistä, niin puukolla kannattaa koittaa, että kuinka paljon ja kuinka syvälle.

Jos kysymyksessä on hirsitalo, niin ulkoapäin voisi työntää puukolla ulkovuorilaudan ja kivijalan välistä alahirteen. Siellä lahoa voi olla hieman enemmänkin, eikä asia ole vielä mahdoton. Alahirsi voi olla ulkopinnastaan pehmentynyt, mutta sisäpinnastaan täysin kova. Silloin riittää alahirren pintapaikkaaminen. Myös ikkunoiden alapuolista hirttä voisi koittaa puukottaa, sekä ikkunakarmien ja pokien alapuuta.
Talon ulkopinnassa kivijalan päällisten tippalankkujen, ulkolaudoituksen, ikkuna- ja ovikarmilautojen kuntoa voisi myös tarkastella silmämääräisesti ja sormituntumalla.

Talon lattioita voisi kuormittaa hyppimällä talon sisällä kohtuullisesti. Lattiat tietenkin tärisevät, mutta isompi notkuminen voi kertoa jostain kannatinpalkkien pettämisestä tai niiden perustusten liikkumisesta.
Välikattorakenteissa kannattaa tarkkailla, että näkyykö merkkejä vanhoista vesikattovuodoista. Ylimmällä puruvintillä kannattaa tutkia vesikaton alapintaa ja sen mahdollisia vuotokohtia. Niitä olisi paras tutkia vesisateella. Kaikki pienet reiät peltikatossa ei ole kovin vaarallisia, silloin kun talossa on puruvintti, jossa ilma vaihtuu hyvin. Savupiippujen juuret kannattaa tarkastaa vuotokohtien varalta. Jos vesikatossa on isompia vuotoja ollut jo pitkään, niin sen alapuolisessa ruodelaudoituksessakin voi olla lahoa. Jos alakerran katossa on jälkiä vesivuodosta, niin yläpuolelta puruvintiltä kannattaa siltäkohdin kaivaa kattolaudoitusta ja kannatinpalkkeja esille.
Vesikatolla voi tutkia, että onko pelti kovin ruostunutta. Tai onko tiilet sammaloituneet, liikkuneet tai halkeilleet. Tai onko huopakatto sammaloitunut ja hapertunut. Katolla liikkuessa olisi hyvä olla turvavaljaat käytössä ja tapaturmavakuutukset kunnossa.

Tulisijat voi katsoa itse silmämääräisesti, että onko tulipesät ja leivinuunin holvi ehjiä. Leivinuunin pohja, eli arina voi olla painunut, mutta sen korjaaminen ei ole vaikea tehtävä. Holvin korjaaminen onkin jo hankalampi juttu. Tulisijat ja hormit kannattaa tutkituttaa nuohoojalla ja kysellä hänen mielipidettään ja käyttöohjeita niiden suhteen.

Kaikkea lahoa ei ole pakko korjata ollenkaan, kunhan lahoamisen saa pysähtymään. Remontoidessa kannattaa miettiä sen syyn ja seurauksen suhdetta, mistä vaurio on johtunut. Samalla kun korjaa seurauksen, on hyvä poistaa myös syy, ettei vaurio siltäosin uusiudu. Tärkeää on suunnitella ja aikatauluttaa tarpeelliset remontit omiin käytettävissä oleviin resursseihin. Antiikin filosofien elämänviisautta haluan taas tässäkohdin toistaa, eli "tunne itsesi" ja "muista kohtuus". On hyvä hamuta ja haalia itselleen sitä, minkä voi hallita.

Jos jollain tulee mieleen hyviä tarkastelukohteita tai muuta ajatusta vanhan talon arvioimiseen liittyen, niin tähän kommenttiosioon voi listaa jatkaa.  

Kesän töistä Vihreässä kamarissa

Kesä on näyttänyt parhaita puoliaan loman viettäjille ja niille, jotka hellekesistä tykkäävät. Kesäaika maaseudulla on ollut perinteisesti ja historiallisessa mielessä työtä ja touhua toimeentulon turvaamiseksi. Talvikausina pirtin pimeässä on sitten säästetty voimia ja kerätty energiaa vähäisestä auringonvalosta tulevaa kiireistä vuodenaikaa varten.

Kesäajalle ajoittuu moni työ tänäkin päivänä, kuten vaikka vanhan talon korjaustyö. Se on parasta terapiaa ja lomanviettoa monille oman palkkatyönsä kiireiden vastapainoksi. Itselleni sama työ on palkkatyötä parhaimmillaan, mutta pitää myös otteessaan ja pysyy ajatuksissa jokainen hetki työprojekti kerrallaan. Työprojektien välinen aika on omaa aikaa ja siinä pääsee rentoutumaan oman mökin puuhissa ja askareissa.    

Vihreän kamarin arkikuistin kunnostustyön aloittaminen oli kuluvan kesän toinen pääprojekteistani. Siinä lattiarakenteet uusittiin, jotka nyt odottavat eristämistä ja laudoitusta. Tästä aikaisemmassa kirjoituksessani kerroinkin. Vanha pariovi pääsi myös tiettävästi samalle paikalle, jossa se on alunperinkin ollut jo reilu sata vuotta sitten.
Kuistin runkoa laskin myös saman verran, eli vaakatasoon, kuin mitä päärakennus on sadassa vuodessa painunut.

Kuistin vanhat sisäportaat oli paikalleen tehdyt, niinkuin tällaiset yleensä. Ne eivät yhtenä kappaleena irronneet, vaan kahtena. Niissä oli myös vähän hassu askelmajako, joka johtui lattian myöhemmästä korotuksesta.
Uudet sisäportaat tein vanhan tavan mukaan, vaikkakin osittain uudesta puusta. Sivujen helmipanelointi on vanhan komeron paneleista. Tällaisissa paikoissa mikään vanha panelinpätkä ei ole liian lyhyt.

Viimeisenä työnä tein vielä taloon uusia ikkunoiden karmilautakehyksiä vanhojen mallien ja mittojen mukaan. Niiden asentaminen ja yhteensovittaminen vanhojen rakenneosien ja koristelistojen kanssa vaatii kuitenkin Villen ja Tuovin läsnäoloa ja näkemystä työmaalla, joten asentaminen jäi heille loppukesän työmaaksi.

Kiitokset Tuoville ja Villelle kesän työmaasta!



Jöns Heikinpoika Pytty 1520 - 1540

Vihreä kamari on ollut itselleni sikälikin merkityksellinen työmaa, että samassa pihapiirissä ovat omat esivanhempanikin askeltaneet ja asiaansa toimittaneet jo satoja vuosia sitten. Varmasti monellakin sukututkijalla sukutaulu päättyy tuohon samaan henkilöön ja samoihin vuosiin, josta Suomessa alkaa kuningas Kustaa Vaasan aikana kirkonkirjojen pitäminen. Siitä vanhempia henkilötietoja ei Suomessa ole juuri ylös kirjoitettu.
Itse en ole sukututkija, mutta olen valmiina saanut kattavat esipolvitaulut, joista voin lukea olevani Jöns Heikinpoika Pytyn jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Vaan kukapa meistä aikalaisista samoilla kulmakunnilla ei olisi?
Ennen Pyttyä osa sukuhaaroista kulkeutuu Saksasta ja Skotlannista Käkisalmen ja Karjalan kannaksen kautta Varsinais-Suomeen.

Vihreän kamarin pihapiiri Pytyn vanhana rakennspaikkana on Museoviraston tietoa.

Saunan puulattia puhuttaa

Kiitokset kaikille blogistani ja sen asiasta kiinnostuneille, sekä kysymyksiä esittäneille. En ole alkujaan ajatellut mitään kysymys-vastauspalstaa pyörittää, mutta vastaan kuitenkin mielelläni ja parhaani mukaan kaikille, jotka kysymyksiä ovat esittäneet. Palautekin on ollut pelkästään positiivista ja toivon, että oma käsitykseni kevennyksistä asiatekstin sisällä ei ole kenenkään mieltä pahoittanut. Se on usein vain kömpelöä huumoria.

Ylivoimaisesti eniten on puhuttanut näin kesän kynnyksellä jo toista vuotta saunan puulattia ja sen rakenne. Tässä kehityksen ja edistyksen maailmassa usein tuntuu, että vanha ja hyväksi havaittu rakenne kaipaa monien mielestä jotain parannusta. Mutta miksi pyrkiä parantamaan sitä, mikä on jo hyvä?

Tässä kolme kirjoittamaani juttua tekemistäni puulattioista. Olen yrittänyt niihinkin ajatustani vuodattaa asioista, joita eniten kysytään, vaikka voi ne olla puuduttavaakin luettavaa.

Saunan puulattian työvaiheita

Saunan puinen lattia

Rakennusten korjausneuvontaa radiossa

Olen nähnyt ja kuullut myös rakolattioista, joista pesuvesi valuu suoraan saunan alle. Tällainen rakenne varmasti toimii silloin, kun maaperä on luonnostaan hiekkamaata johon vesi imeytyy helposti. Toisaalta nykyään rakennusluvan saaminen voi olla tällaiselle lattialle hankalampaa, koska  jätevesiasetus asettaa omat ehtonsa.

Useampikin saunan lattianrakentaja on suunnitellut lisäävänsä mahdollisuutta saunan lattian kuivumiselle käytön jälkeen sillä, että jättää lattian ja seinän väliin parin sentin raon. Itse ajattelisin, että tässä, sekä varsinaisessa rakolattiassa viileämmän vuodenajan viima puskee rakosista saunaan, eikä ilmanvaihto toimi parhaalla tavalla. Kylmä ilma ja viima nousee sieltä löylyn mukana ylös. Toisaalta lattian kuivumisen kannalta sinne tarvittaisiin lattian pinnan suuntaisia ilmavirtauksia.
Kesäsaunaan tällaista voi kyllä kokeilla ja onhan rako helppo peittää listalla, jos siltä alkaa tuntumaan. Jos seinän ja lattian rajan nopeampi lahoaminen arvelluttaa ja epäilyttää, niin siihen voisi laittaa reilun korkean ja paksun jalkalistan ns. lattian reunavalliksi, joka vastaanottaa kostumisen aiheuttamaa rasitusta.

Lattian kuivumisen kannalta voisi olla myös hyvä tehdä lattianrajaan avattavia venttiileitä tai lykkyluukkuja, jotka on kiinni saunomisen aikana, mutta auki muun ajan. Lykkyluukkuun kannattaa laittaa verkoksi vaikka hiekkasihti ja hyönteisverkko.

Minulle on kerrottu kokemuksista, kuinka juuri nämä tekemäni mukaiset saunan lattiat on kestäneet 30 vuotta. Tai kuinka 15 vuotias lattia on vielä ihan hyvä. Eli nämä lattiat on vanhaa ja hyväksi havaittua rakennusperinnettä. Tällainen lattia kestää isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, mikä on pitkä käyttöikä nykyaikaisen rakentamisen elinkaariajattelussa ja yhteiskunnan liberaalissa kvartaalitalousajattelussa.

Minkäänlaista pintakäsittelyä tai kyllästystä saunan puinen lattia ei tarvitse. Sillä vain pilataan lattia ja lyhennetään sen käyttöikää. Pesuvesi ja saunasaippua riittää käsittelyksi. Myös saunan seiniin ja lauteisiin tarkoitettu saunasuoja on muovia, joka pilaa lattian ja tekee sen vesihöyryä läpäisemättömäksi. Silloin lattia ei ns. hengitä, eli silloin se nopeutetusti lahoaa.

Lisäys:

Saunan kourulattian laudat kannattaa laittaa kallistuksen suuntaan kourua päin. Eli ei samansuuntaisesti kourun kanssa, vaan siten, että vesi juoksee laudan pituussuuntaisesti kouruun. Tällä on jonkinlainen merkitys lattian vettymisen ja kuivumisen kannalta.

Lattiakaivoratkaisu puulattiassa ei ole enää perinnettä, enkä ole kuullut siitä kenenkään kokemuksia. Tämä olisi ehkä vaneripintaisessa puulattiassa toimivampi.
Saunan talvikäytössä ja pakkasella tämä voi olla myös ongelmallinen. Kun pesuvesien sakokaivo, eli ns. saunapallo on aika lähellä maan pintaa ja tilavuudeltaan pieni, niin se voi mennä umpijäähän. Saunassa vesi valuu viemärikaivoon ja täyttää viemärin aika nopeasti, niin vesi tulvii lattialla. Riippuu myös veden käytön määrästä.

Arkikuistin korjaustyöstä Vihreässä kamarissa

Työ Vihreässä kamarissa etenee mukavasti ja tekeminen on selkeää. Pilvipouta ja lämpötilana kymmenestä viiteentoista astetta on säiden puolesta paras tapa viettää kesää hirsikorjaustyön merkeissä. Muutenkin omasta mielestäni paras tapa kesänviettoon on pieni puuhastelu ja palkkatyö. Talvella sitten on mukava tehdä ajatus- ja aikamatkoja kotona keinutuolissa kiikutellen.   

Hirsityöt sain arkikuistilla edellisellä viikolla tehdyksi. Kivijalkaa emme lähteneet suuremmassa määrin oikaisemaan, vaikka siinä pientä painumista onkin. Isompi oikaisutyö olisi vaatinut enemmän purkamista, rungon tuentaa ja sen painopisteen siirtämistä pois kivijalalta, sekä kaivurityötä. Tässä pidettiin kiinni enemmänkin säästävän korjausrakentamisen ajatuksesta. Varasin hirsien alapintaa kivijalan mukaan.

Koko rakennuksen lisäosa on painunut enemmän kuin vanhaosa ja arkikuisti tolpparunkoisena kuitenkin vähemmän kuin muun lisäosan hirsirunko. Tässä lähdettiin laskemaan arkikuistin hirsirunkoa muun lisäosan kanssa samalle linjalle runkotolppia alapäästään lyhentämällä. Runko oli tunkkien varassa ja vähä vähältä lyhensin runkotolppia ja laskin tunkkeja. Kitka aiheutti natinaa, mutta runko laskeutui noin viisitoista senttiä ja on nyt sisäkatosta mitattuna puolentoista sentin tarkkuudella vaakatasossa.

Samalla kun puuhastelin vanhan kuistin laskemisen parissa, niin Tuovi ja Ville viimeistelivät kuvassa vasemmalla näkyvää kuistia, eli Vihreän kamarin sinistä vieraskuistia.

Hirsitöissä Vihreässä kamarissa on ollut mukana myös Restart, jonka tekijän salamalukko työnäyte on oikealla. Omani on vasemmalla ja pelkästään moottorisalalla tehty. Restartin työ on huolellista ja siistiä.

Kun runkoa laskettiin, jäivät lattiakannatinhirret vanhaan korkeuteensa. Vinous näkyy vielä, mutta ei enää valmiissa lattiassa.
Vanhat trossilaudat on kirveellä tukista halkaistuja ja laudoiksi veistettyjä, eikä niissä ollut suuremmin korjaamista. Laitoin trossilaudoituksen päälle tuulensuoja -puukuitulevyn, jolla tiivistäminen onnistuu tällaisessa paikassa parhaiten.

Nostin tuulensuojalevyn myös seinille tulevan lattialaudoituksen alapinnan tasalle. Kun puukuitulevyn palaset tekee noin puolisenttiä liian suurina, niin saumoista saa tiiviitä vasaralla paikalleen paukuttamalla ja laudanpätkää apuna käyttäen.

Kakkosneloset ns. pattingit huoneen pituussuunnassa puukuitulevyn päällä jakaa lattiavasojen tukien kautta syntyvän painon tasaisemmin alakannatinhirsille.

Vihreän kamarin vanha, joskus murrettu paripeiliovi korjataan nyt arkikuistin ulko-oveksi. Ajoin käsisirkkelillä vasemmasta ovesta murretun reunan kokonaan pois ja laitoin siihen uutta puuta. Ylä- ja alasalvat saan laitettua takaisin, mutta alasalpa kaipaa pientä hitsaamista. Puusuutarilla kulkee myös hitsausinvertteri mukana.

Karmipuun sisäreunaan tein lisäprofiilia yläjyrsimellä. Samalla terällä tein myös pari peitelistaa ehdotukseksi ovien keskirakoa varten.

Ensi viikko alkaa oven viimeistelyllä ja asennuksella, sekä kuistin sisäportaiden rungon teolla.

Ajatuksia viikon varrelta

Huomasin, että Tuovi linkittää blogiini viikon varrella tapahtuneesta, joten kirjoitan sitten siitä jotain. 

 

 

Hirsien korjaus on edistynyt kutakuinkin siinä vauhdissa, kuin olin ajatellut. Lahoa oli ehkä hieman enemmänkin, miltä aluksi näytti, mutta pala palalta ne tulee korjatuksi.
Puutappiliitoksia en ole ennen tehnyt näihin pystylapa- / poskiliitoksiin, mutta kun Ville sellaisen toiveen esitti, niin sitä noudatetaan. Joskus olen näitä liittänyt myös 16mm täkkipulteilla työnantajan ohjeen mukaan, mutta se on kyllä liioittelua. Viiden- ja kuuden tuuman rautanaulaliitokset on eniten käyttämiäni ja myös Museoviraston hyväksymiä, koska niitä olen museokohteissa nähnyt.

Tein myös yhden salama -vetolukon muistoksi ja työnäytteeksi. Kaiken puun työstämisen teen moottorisahalla, koska ammattityön joutuisuus sitä edellyttää, silloin kun työ on tuntiperusteista. Vaaka- ja pystylapaliitokset on yhtälailla vetolukkoja.

Koska hirsien sisäpinnoissa on enemmän kovaa puuta kuin ulkopinnoissa, niin tässä tein myös pelkkää ulkopuolista pintapaikkausta 50mm paksulla lankulla. Lattiakannatinhirret on lovettu alahirteen, joten niiden kannatus säilyi pääosin vanhassa alahirressä.

Koska kysymyksessä on kylmä ja eristämätön kuisti, niin pellavaa ei liitoksiin tarvittu. Se asettaa liitoksien mittatarkkuuteen hieman lisää haastetta, koska pellavalla on helppo isompia rakoja häivyttää työnantajan huomaamattomiin.

Kivijalan ja hirren väliin ainakin Museovirasto taitaa edellyttää tuohen käyttöä. Tuohi, yhtälailla kuin bitumihuopa on kosteuskatko kapillaarisen kosteudennousun estämiseksi. Luonnonkivi ei nosta kosteutta kapillaarisesti, mutta betonisokkeli sitä tekee.

Tuohen tai bitumihuovan voi kivijalan ja hirren väliin laittaa, kunhan on varma, että siitä ei ole siellä haittaa. Hyötyä siitä ei kuitenkaan ole. Suosittelen laittamaan ensimmäisen, riittävän leveän tippapuun heti kivijalan päälle hirteen kiinni.

Perustelen vielä väittämääni, että luonnonkivi ei nosta maakosteutta kapillaarisesti. Nykyaikaisessa rakentamisessa perustuksia tehtäessä maapohja kuoritaan ja sinne tehdään sepelitäyttö kapillaarisen kosteudennousun estämiseksi.

Sepeli katkaisee kapillaarisen kosteudennousun, koska sen raekoko on jo niin suuri, että veden pintajännitys ei kykene enää kuroutumaan tämän rakeen yli ja tarttumaan seuraavaan. Sepelin raekokoa pienempi maa-aines nostaa maakosteutta, mutta sepeliä suurempi ei.

Tässäkin kivijalka on tehty aika suurista maa-aineksen rakeista, eli lohkotuista kivistä. Tällaisia asioita puusuutari aina fundeeraa, kun näitä hommia tekee. Eli mikä on minkäkin homman funktio ja onko tästä hyötyä vai haittaa ja miksi näin yleensä tehdään...?

Nurkkaliitokset tein myös lapaliitoksilla tapitettuna.

Kuistin rungon laskemisesta ynnä tippapuiden laittamisesta



Kuluneen viikon alussa pääsin vihdoin aloittamaan työnteon myös Vihreässä kamarissa. Reilu vuosi sitten jo kirjotimme työsopimuksen, mutta vasta nyt pääsin aloittamaan. Alku monella tällaisella työmaalla voi olla raskasta ja puuduttavaakin, kun purkaminen ja siivoaminen ottaa oman aikansa. Kuitenkin se työ myös on tehtävä, ennen kuin pääsee käsiksi varsinaiseen korjaustyöhön. Sitä näkymätöntä työtä, eli auttavaa ja valmistelevaa työtä on tehty täälläkin varmasti ja paljon muutaman vuoden aikana. Kuitenkin valmista on tullut myös paljon ja töiden sekä suunnitelmien järjesteleminen on mielestäni hoidettu esimerkillisesti. Jos tämän työmaan etenemistä kiinnostaa seurata, niin siitä voi varmasti lukea Vihreän kamarin blogista. Palaan kuitenkin itsekin aiheeseen vielä kesän kuluessa.

Talon laajennusosakin on muutamaa vuotta vaille satavuotias ja tehty pääasiassa hirsirunkoisena. Kuitenkin ns. arkikuisti on tolpparunkoinen ja lämpöeristämätön. Alapohjassa oli olkea ja hiekkaa sitä tiivistämässä. Yläpohjassa lienee turvetta. Näillä eristämisillä on tasattu ilmankosteuden vaikutusta kuistilla ja ehkä myös eristämään askelääniä.

Hirsirunko huoneiden osalta on painunut tasaisesti sadan vuoden aikana ja kuisti kevyempänä on pysynyt paremmin painumattomana. Nyt kuistin pihanpuoleinen julkisivu on noin 15cm korkeammalla, kuin sen sisäseinä. Tarkoitus nyt olisi runkotolppia lyhentämällä saada kuisti laskeutumaan vaakatasoon. Ensin kuitenkin olisi hirsikorjauksien aika.

Käyn toisinaan satunnaisesti lueskelemassa muitakin blogeja, joissa omistajat puuhastelevat vanhojen talojensa parissa. Jovelassa näyttää myös kunnostaminen edenneen vauhdilla. Siellä on menossa vaihe ulkovuorilaudoituksen säätävän korjaamisen osalta, johon itsekin päädyin vanhassa kellonsoittajan talossa.

Meillä laudat irroitettiin ylös asti ja seinä paperoitiin uudelleen. Laitoin tippapuut kiinni suoraan hirteen ikkunoiden alareunan tasalle, sekä kivijalan yläreunan tasalle. Tippapuun ala- ja yläpinnassa on 15 asteen kallistukset seinästä poispäin, jolloin tippapuun alareunaan jää ns. tippanokka. Laudat ja rimat katkaisin tippapuiden väleihin sopiviksi ja niihin sama 15 asteen katkaisukulma. Näin vesi valuu laudan ulkopintaa pitkin eikä pääse valumaan laudan hirren väliin.

Saman tippapuun voi ikkunoiden alareunan tasalle laittaa myös, vaikka ei lautoja ylös asti irrottaisikaan, kuten tein Wanhan Wallankumouksessa  pari- kolme vuotta sitten päätyasunnoissa. Laudat voi katkaista käsisirkkelillä linjalautaa vasten, tai kohtalaisen vakaalla kädellä moottorisahan kanssa ja työntävällä terällä viivaa pitkin.  Kuitenkin tämä noin 15 asteen kallistuskulma on tärkeä ja tippuu pitää laittaan katkaistujen lautojen alle.

Tässä linkki kirjoituksen, jossa uusin kellonsoittajan talon ulkolaudoitusta:

http://puusuutari.blogspot.fi/2013/03/ulkovuorauksen-uusiminen-vanhaan.html

Tsasouna retriittinä

Tässä työssä olen tavannut monenlaisia hienoja ihmisiä, joista jokainen on jättänyt mieleeni omanlaisensa muistijäljen. Nämä ihmiset ovat viettäneet aikaansa samantapaisten ajatusten ja askareiden parissa kuin itsekin olen. Se on intohimoa ja kauneudenkaipuuta ja siksi tiemme ovat kohdanneetkin. Ajatukset ovat olleet rakennetussa kulttuuriympäristössä ja askareet siinä toiminnassa.

Itselleni käytännöllinen ja pelkistetty, mutta rakenteellisesti toimiva on kaunista. Mutta myös arkkitehtuurista voi löytyä paljon kaunista. Varsinkin vanhemmasta arkkitehtuurista.

Kansallisromanttinen rakennustaide ja karelianismi olivat tehneet syvän vaikutuksen mieheen, joka oli jo talvisodassa vapaaehtoisena ollut puolustamassa Suomen rajoja. Häneen tutustuin seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin ja hän kertoili minulle jotain elämänvaiheistaan.
Jatkosodassa asemasotavaiheessa hänellä oli ollut aikaa perehtyä ja painaa mieleensä karjalaisen rakennusarkkitehtuurin muotokieltä.

Näitä ajatuksia hän oli kantanut mukanaan kolmisenkymmentä vuotta sotien päättymisen jälkeen ja jälleenrakentaessaan Suomea muiden aikalaistensa tavoin. Lopulta koitti sekin päivä, että hänelle tuli mahdollisuus aloittaa rakentamaan paikkaa itselleen ja omille ajatuksilleen. Seuraavien vuosikymmenien aikana omalle vapaa-ajan tontille nousi rakennus toisensa perään mukaillen karjalaista rakennusperinnettä.
Pihapiirin tsasouna lienee ollut paikka juuri sille hiljentymiselle. Siinä on myös kahdeksankulmainen hirsitorni jonka päällä on jyrkkäkattoinen terassi.

Tsasounan valmistumisen jälkeen muutama vuosikymmen myöhemmin tämä vanhempi herra tarjosi siitä minulle ulkonevan parvekkeen korjaustyötä. Parveke oli jo niin laho, että se oli käytössä vaarallinen.
Kävin keväällä kaatamassa ja kuorimassa hänen metsästään muutamia mäntyjä. Loppukesästä rakentelin uuden parvekkeen vanhan mallin mukaan. Lisäsin vinotuet, koska hirsiin tuli nyt jatkoliitoksia, vaikkakin läpipultatut. Työn valmistuttua ja kuvan ottamisen aikaan sadeilma muistutti, että taivasalla parveke on edelleen.

Pihapiirissä oli pyöröhirsiaitta ja savusauna, sekä paljon muita rakennuksia. Kun itse rakentelin parveketta, hääräili isäntä omissa puuhissaan. Hän rakenteli pientä sähkösaunaa varsinaiseen mökkirakennukseen. Näkö ja kuulo hänellä oli jo heikentynyt, koska ikää oli jo jokunen vuosi yli yhdeksänkymmenen, mutta mieli oli virkeä ja ajatukset tulevassa.

Kun sain parvekkeen rakennettua, tuumaili isäntä, että aloittaisimme tekemään toista savusaunaa järeistä haapahirsistä vielä syksymmällä. Lupasin selvittää, että mistä niitä hirsiä saisimme ja palasinkin myöhemmin syksyllä asiaan. Jätimme kuitenkin savusaunan rakentamisajatukset vähän myöhemmäksi, mutta hän ajatteli, että seuraavana keväänä voisin rakennella hänelle vaikka tynnyrisaunoja ja uimahuoneita, joita hän sitten myisi mökkiläisille. Lupasin olla käytettävissä ja kuulolla.

Kolmisen vuotta myöhemmin luin lehdestä hänen nukkuneen pois. Silloin kun häneen tutustuin, tuli mieleeni vanha ajatus, kuinka meitä ihmisiä on tässäkin asiassa kahdenlaisia. Toiset uskovat kuolemanjälkeiseen elämään. Mutta on myös ihmisiä, jotka uskovat elämään ennen kuolemaa.

Myös pihanperän käymälä ja pihapiirin lintujen ruokintalauta ovat samaa karjalaisen rakentamisperinteen mallin mukaan tehtyä.

Turun vanhat työläisasunnot

Yksi sellainen teema, josta on tehnyt mieli jotain kirjoittaa, on Turun vanhat puutalot, niiden työläisasunnot ja hatarat hellahuoneet. Itse olen nähnyt päivänvalon, niinkuin asiaan kuuluu mainita, Heidekenillä Turussa. Mutta perheemme asui silloin Ruissaloa vastapäätä Pikisaaressa, pienessä punaisessa mökissä, jota ei enää kolmekymmentä vuotta myöhemmin löytynyt. Mökin vintillä oli paljon vanhoja Aku Ankkoja, joita äitini luki sinäkin päivänä, kun itselläni tuli halu ulos, suureen tuntemattomaan maailmaan.

Kuusikymmentäluvulla edullisia työläisasuntoja nuorille kaupunkiin tulleille lapsiperheille oli lähinnä kai vanhoissa ja vähemmän arvokkaissa puutaloissa. Pikisaaren jälkeen muutimme Ruissaloon, jonka vanhat huvilat oli suurelta osin kaupungin omistamia ja vuokra-asunnoiksi laittamia. Huvilat olivat aika kylmiä asumuksia siitäkin syystä, että ne on aikanaan rakennettu Turun porvarien kesäasunnoiksi. Tähän rakentamistapaan pääsin itsekin tutustumaan muutama vuosikymmen myöhemmin, kun olin mukana remontoimassa Villa Carloa. Muunmuassa lattiaeristyksetkin  olivat alkuperäisenä noin viisi senttiä sammalta ja sen päällä viisi senttiä hiekkaa painona. Sammal on tasannut kosteutta kevään ja syksyn koleudessa ja hiekkapaino siinä päällä on antanut tiiveyttä.
Ruissalon huviloita on aloitettu lisäeristämään talvilämpimiksi lähinnä 1980 -luvulla ja Villa Carlossakin se oli tehty puolivillaisesti. Nykyiset omistajat sen teettivät paljon perusteellisemmin ja ekologisemmin.

Villa Carlon kahdeksankulmainen hirsitorni kuvattuna rantapromenadilta remonttityömme valmistumisen jälkeen. Lahoamista ja painumista oli tapahtunut vuosikymmenien kuluessa aika paljon ja kuvan etuseinässäkin vuorilaudoituksen peitossa ei ole yhtään hirttä jota ei olisi nyt uusittu tai paikattu.  

Villa Solhem on lähellä Villa Carloa ja kuvattuna myös rantapromenadilta. Asuimme tietääkseni Solhemin tontilla vanhassa torpassa, joka on Ruissalon rakennuksista kenties vanhin ja 1700 -luvulta. Kuvista alempi. Ennen huvila-aikakauttaan Ruissalossa on ollut joitakin torppia, eli saari on ollut viljelyksillä. Nyttemmin tämäkin torppa on saanut huvilamaisen ulkoilmeen.

Kuvista ylempi on jäljellä oleva Solhemin b-rakennus.

Näitä tietoja olen vuosia sitten jostain lukenut tai kuullut ja kirjoittelen nyt ulkomuistista. Ei pidä sellaisenaan käyttää Wikipediassa tai muuallakaan, vaan kannattaa tarkastaa oikeellisuus ensin.

Koska Ruissalo oli kaukana kaikesta ja kaukana jokisuun telakasta, jossa isäni kävi töissä polkupyörällä, niin muutimme lähemmäs keskustaa Sofiankadulle, Kakolanrinteen juurelle.

Puutalo on sijainnut tästä Kakolankadun risteyksestä vasemmalla, mutta sittemmin purettu, ehkä 1970 -luvulla. Talo on ollut kuvassa risteyksestä oikealla olevan puutalon kaltainen ja asuimme siinä kivijalan hellahuoneessa. Talvipakkasilla ulkoseinät olivat olleet sisäpinnoiltaan märkiä, koska ilman kosteus tiivistyi myös silloin, niinkuin nytkin, kylmään pintaan.

Ajat ja arvostukset muuttuu. Nyt nämä entisaikojen työläisten jäljellejääneet hatarat hellahuoneet on isolta osin uretaanilla eristettyjä keskiluokkaistuneiden turkulaisten pytinkejä.

Nykyisessä työssäni Turun vanhojen puutalojen hellahuoneita tulee esille toisinaan, vaikka niitä on vuosikymmenien kuluessa yhdistelty, saneerattu ja remontoitu kulloistenkin aikakausien rakennustapojen mukaisesti.

Kuvassa on yksityiskohta talosta, jossa on alunperin ollut käytössä useampi sisäänkäynti, niiden takana  rappukäytävä ja perillä useampi hellahuone. Tämä kattokorotus yläkerrassa on hellahuoneiden välissä olleesta pienestä kylmästä aulasta. Voisi kai sanoa, että yläkerran kylmä eteinen. Kuitenkin se oli otettu normaaliin asumiskäyttöön ehkä jo 1960 -luvulla. Seinissä ja katossa oli päällimmäisenä puukuitulevy
muistaakseni kaksinkertaisena, eli kaksi ja puoli senttiä. Ikkunan alla oli vesikeskuspatteri.
Kuitenkin talon uusien asukkaiden mielestä huone oli heidän ensimmäisenä talvenaan vähän liian kylmä, vielä kun se oli yläkerrassa, jonne lämpöä myös alakerrasta nousee.
Puukuitulevyjen alta paljastui vanha helmipaneli, joka oli talon alkuperäistä seinä- ja kattopintaa. Näiden takana oli tyhjää tilaa kymmenisen senttiä ja sen takana ulkovuorilauta, sekä kattoruodelaudat.

Huoneet oli lämpimiksi ilmoitettuja, joten tein lisälämpöeristämistä tilan säästämiseksi kattopintaan uretaanilevyllä ja ulkoseinään pellavalla. Tarvittavan tuulettuvan raon jätin eristeen ja ulkopinnan väliin.

Uretaanilevyn päällä foliorakennuspaperi palauttaa vielä lämpöheijastumista ja minimoi lämpöhävikkiä mahdollisuuksien puitteissa.
Koolaukset rakensin kiertämään siten, että siihen sain päällimmäiseksi pinkopahvin. Naularivien päälle liimasin pinkopahvista reunaohennetut saumanauhat.

Vanhassa talossa remontti ei tekemättä valmistu eikä se tekijältään karkaa. Näidenkin rappusten tekemistä suunniteltiin aina sopivissa väleissä ja vähän kerrallaan useamman vuoden ajan. Keskitolpan olin sahannut ja höylännyt vanhasta hirrestä jo pari vuotta aikaisemmin.

Alunperin tässä tilassa ei ole rappusia ollut, mutta kuitenkin varmaan viimeiset noin puoli vuosisataa. Ne oli umpinaiset, lastulevystä tehty ja muovimatolla päällystetty. Tavoitteena oli saada vähän enemmän avaruutta ja askelmerkit niihin paremmin sopiviksi. 

Isäntäväelle jäi vielä pintakäsittely ja rappukaiteen suunnittelu.

Pari hauskaa yksityiskohtaa teki mieleni vielä mainita vanhasta kunnon Raunistulasta. Kuvassa on kaksi erillistä rakennusta samasta pihapiiristä, jotka on aika lähellä toisiaan. Kuvan oikeanpuoleisen rakennuksen räystäskourut laskevat syöksytorveen, joka on kiinnitettynä vasemmanpuoleisen rakennuksen seinään. Kumpaankin rakennukseen on jotain tullut timprattua.

Sitten pihapiirin vanhin rakennus, joka itsessään on käsittänyt kaksi pientä erillistä hellahuonetta ja eteiskäytävän. Ovesta sisälle mentäessä vasemmalla oli valeseinä ja sen takana pienempi käytävä. Ulko-ovesta vasemmalla yläkulmassa oli pieni ikkuna, joka on aikanaan ollut salaviinan myyntiluukku. Valeseinän takaa luukusta viinatrokari on voinut kasvojaan näyttämättä antaa pullon sen ostajalle. Ostaja taas on voinut samalla antaa myyjälle rahat näyttämättä omia kasvojaan. Jos jompi kumpi on jäänyt kiinni viranomaisille kieltolain rikkomisesta, niin ei ole hyödyttänyt kovistella, että minkä näköinen mies sitä viinaa osti tai myi.

Salaviinan myyntiluukku oli hauska yksityiskohta ja palanen paikallista historiaa, jota ei enää ole. Mielestäni olisi kuitenkin ollut säilyttämisen arvoinen detalji tuo pikku ikkuna ulkoseinässä.