torstai 23. marraskuuta 2017

Ajan kulua ja ajatuksen kulkua




Kylläpä tuntuu aika kuluvan taas vauhdilla, enkä ole saanut pitkiin aikoihin mitään kirjoitusta tänne aikaiseksi. Tarkoitus ei ole ollut unohtaa tätä blogia tai sen lukijoita. Päin vastoin, olen pitkin syksyä miettinyt, että mikä voisi olla sopiva aihe jollekin kirjoitukselle. Mutta työmailla ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Eli työtä on riittänyt ihan mukavasti, mutta ne on sitä tavallista, likaista ja joskus aika raskasta perusduunia.

Olisihan niitä apuvoimiakin välillä tarjolla, mutta kun yksin olen nyt jo tottunut työni tekemään, niin sillä tavalla se minulta parhaiten ja joutuisammin luonnistuu. Ja kun itseltään kysyy ja itse siihen vastaa, niin säästyy turhilta nokan koputuksilta.

Kevät antoi tänäkin vuonna odottaa itseään, ja otti huhtikuussa myös takapakkia. Tai ainakin sen edistyminen pysähtyi muutamaksi viikoksi. Kesä ei kunnolla koskaan alkanut, ja syksy kävi päälle aikaisemmin, niinkuin se tuntuu vuosi vuodelta käyvän. Nyt vain odotellaan talvea ja ensi kevään ja kesän ajokelejä. Puusuutarin mökin kulmilla on kuitenkin ollut iloa, valoa ja elämän makua. Kaikkea pientä ja keskisuurta puuhaa ja odotuksen tuntua.

Työmailla tuli tehtyä taas yksi puulattia vanhaan pihasaunaan, jota olen ollut nyt parina vuotena kunnostamassa vähän kerrallaan. Omassa painuneessa piharakennuksessa, jossa on ollut hevostallia ja navettaa, olen myös värkkäilyt verstastiloja, sekä sinne pientä kakkossaunaa. Ne on niitä omia ikuisuusprojekteja, kun muilta tekemisiltä ehtii. Jospa joskus ehtisi paneutumaan myös kotona verstastyöhön ja puusepäntyön tilauksiin, joita minulta välillä kysytään.

Loppukesän ja syksyn aikana avasin ja kunnostin vanhaan taloon pari konstikasta lattiaa. Siinä poistettiin samalla lasivillaa ja kipsilevyä seinistä ja katoista. Niitä korvataan myöhemmin oikeammilla perinnemateriaaleilla. Näissä lattioissa on yleensä kaikkea, mitä sinne on keksitty sadan vuoden aikana laittamaan ja saneerausremonteissa lisäämään. On alimmaisena sitä perinteistä purua, pehkua, olkea, sammalta, hienoa hiekkaa ja kiviainespölyä. Mutta myös isompia kiviä, tiilenpaloja, purettujen kakluunien kappaleita, pinkopahvin palasia, ja päällimmäisenä lasi- tai kivivillaa ja niiden pakkausten muovit. Sellaisten lattioiden tyhjentäminen on hikinen homma myös imuriautomiehille. 

Rakennusperinteen asia on ollut itselleni ihan poikavuosista asti selvä, että mitä sillä tarkoitetaan, tai miten sen itse ajattelen. Jotain sellaista kirvesmiestyötä ja puurakentamista, miten talot tehtiin ennen sotia, tai vielä vähän aikaa niiden jälkeen. Nykyään kun kuulee puhuttavan rakennusperinteen hengessä rakentamisesta tai korjaamisesta, en voi olla kovinkaan varma, mistä silloin puhutaan. Olen ollut joskus leikkaamassa ja pursottamassa uretaania, ja laittanut pintaan kipsilevyä ihan rakennusperinteen hengessä. Samoissa paikoissa vielä sanottiin Museoviraston valvovan kunnostustyötä. Toisaalta myös puhdasoppisuudella kilvoitellaan, että kuka parhaiten ymmärtää rakennusperinteen asian hengen ja sisällön. Rakennusperinteen asiasta on tullut mielestäni elitistinen harrastus ja usein siinäkin noukitaan rusinat pullasta. Vähän niinkuin uskon asioissa muutoinkin, ja mikä kenellekin parhaiten sopii, ja missä elämäntilanteessa. Usein kirjanoppineet on pahimpia sählääjiä ja vanhan talon korjaamisesta on tehty bisnestä.

Näiden ajatusten jälkeen muistan usein Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -kirjan esipuheesta kohdan, jossa kirjoittaja luonnehti tulevaisuuden ihanneyhteiskunnan ihmiselle olevan hyväksi, jos hän osaa rakastaa omaa orjuuttaan. Nykyaika on tehnyt meistä kuluttajia, jotka pyöritämme velkarahalla kansantalouksia. Me rakastamme olla kuluttajia. Velaksi kuluttajia. Vanhan talon asukkaana haluaisin olla mahdollisimman lähellä asumisen ja elämisen välttämättömyyksiä, ilman ylellisyyksiä. Mikä sitten olisi välttämättömyyttä ja mikä ylellisyyttä? Siinä onkin aihetta omalle epistolalle. Mutta kun suoritin joskus talonrakennuksen perustutkinnon, ja tutkintovaiheessa näytön vastaanottaja kysyi minulta perusteluja sille, että miksi taloon rakennetaan viemäröinti. Sanoin, että se johtuu vain nykyihmisen laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Häntä nauratti vastaukseni, mutta hyväksyi sen.

Nyt mietin, että miten tämän lörpöttelyn saisin parhaimmin lopetettua, että se vaikuttaisi jotenkin ajatellulta, ainakin tässä kohtaa. Joten lisään linkin Juha Lehden lyriikoihin,, joka sopii nivomaan yhteen tämän postauksen kuvan ja tekstin ajatuksen kehän.

Toivotan kaikille mukavaa loppuvuotta, vuodenvaihteen juhlaa, sekä Suomen itsenäisyyden juhlavuoden huipennusta!






  

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Puukuitulevyä, pinkopahvia, paperitapettia



Nyt päivitän tarinaa alkukesällä valmistuneen projektin osalta, josta voit lukea viime talven kuulumisia täältä.  Työ siellä on jatkunut pitkin kesää putkitöillä ja ikkunoiden korjauksilla, mutta oma osani valmistui juhannuksen aikaan. Työtä jatketaan myöhemmin, eli toinen puoli talosta odottaa vielä samaa ennallistamista.





Rouvan mielestä jokaisessa kulttuurikodissa kuuluu olla näkyvillä osa vanhaa hirsiseinää, jos talo on sen ikäinen, koska Sibeliuksen Ainolassakin niin on. Tässä seinä on kyllä komeaa hirttä, mutta sammaleet niiden välissä on pölyävää sorttia. Poistin sammaleita puukolla ja saumaraudalla, ja tilkitsin pellavaa tilalle. Hirren välit oli tasoitettu kolmiorimalla ja halkeamat jollain kalkkilaastilla tai liituvellillä. Seinä on ollut varmasti paperoituna suoraan hirren päälle joskus uudempana.




Viimeiset vuosikymmenet kaksi huonetta oli yhdistettynä isommaksi saliksi. Nykyinen sukupolvi halusi taas palauttaa väliseinän sille paikalle, missä se on joskus muistikuvissa ollut. Talon vanha paripeiliovi on säästynyt ulkorakennuksen ylisillä jostain vanhasta remotista. Siitä oli kyllä kaikki helat, lasit ja listat riisuttu pois, mutta tein listat, korjasin ovet, ja tein niille uudet karmit.






Ovien yläpuoliset listat on säästetty toisesta puretusta talosta, ja ollut varastossa vuosia odottamassa uutta käyttöä. Jykevät ja koristeelliset listat antaa mielestäni hienon ja arvokkaan vaikutelman, kunhan nekin saa maalia pintaansa karmien, ovien ja muiden listojen kanssa.

Lattiat saanevat pintaansa kuurausta, maalia tai vahaa. Väliseinissä on umpinainen vaakalaudoitus, pinkopahvi ja suomalainen paperitapetti. Ulkoseinissä kevyenä lisäeristyksenä ja ilmatiivistyksenä ohut puukuitulevy. Seinien hillitty ilme on beesin sävyinen ja pienikuvioinen. Liisterin ainesosana oikea puukuituselluloosa ilman polymeerejä.






Kulku keittiöön oli vähän pitkän matkan takana, ja tällä vanhalla paikalla ollut ovi oli niinikään poistettu käytöstä jossain kahdeksankymmentä -luvun remontissa. Eli seinä oli laitettu umpeen. Seinäpintoja oli myös koteloitu, eli oikaistu aika reilulla mitalla. Tämäkin väliseinä taisi mennä liki parikymmentä senttiä lähemmäs vanhaa hirsiväliseinää.

Katto oli myös siinä remontissa laskettu noin viisitoista senttiä alemmas, mihin sen nyt taas palautin. Katossa, eli yläpohjassa oli tyhjä tila, johon ei oltu villoja laitettu. Yläpohjassa lisäeristys olisi kuitenkin kaikista tärkein energiatalouden kannalta. Kattolevyt oli muovipintaista "halteksia".

Nyt katossa on helmipaneli, ja keskimäärin viidentoistasentin lisäeristys pellavalla, ilman tyhjiä tiloja. Seinissä ja lattiassa oli runsaasti lasivillaa, ja talo on ollut aina hyvin lämmin. Mutta millä määrällä energiaa?
Tyhjät kotelot ja tilat rakenteissa on hyvää ja suojaisaa juoksurataa hiirille.

Seinistä poistin lasivillaisen lisäeristyksen ja lattiassa lasivilla korvattiin kutterinlastulla. Eli kompensoin seinäeristysten poistamista yläpohjan lisäeristyksellä.





Tässä remontissa oli sellaisia toivomuksia työnantajan osalta, että palautetaan paljolti talon alkuperäistä ja vanhaa ilmettä. Itse esitin, että sähköjohdot pinta-asennuksena on osa vanhanaikaista rakennustapaa viimeisen sadan vuoden ajalta. Tämä talo on 232 vuotta vanha, ja siirretty tälle paikalle jo 1800 -luvun loppupuolella.
Mutta kun sähkötöiden pinta-asennus on käsityötä, niin ei ole helppo löytää siihen sopivaa sähkömiestä. Täällä ei nyt tullut yhtään pätkää johtoa pintaan. Ymmärrän kyllä, että jotkin johdot on järkevää upottaa rakenteisiin, mutta omassa talossani olen ihan hyvin onnistunut laittamaan kaikki nykyaikaiset vaatimukset täyttävät sähköjohdot pintaan. Siitä juttua täällä.





Vanha kaakeliuuni on ollut talossa ainoa puulämmitteinen, joka on säilytetty sen historian ja tarinan tähden. Uunia ei ole käytetty, mutta se on käyttökuntoinen ja hyvin säilynyt.

Kansalaissodan päätyttä valkoisten voittoon, oli talon isäntä hakenut tutun nuoren kylänmiehen pois punavankileiriltä ja antanut tästä oman sanansa vakuudeksi. Joitakin aikoja myöhemmin, oli tämä nuorimies muurannut isännälle tämän kaakeliuunin, ja sanonut sen valmistuttua, että hän on palkkansa siitä jo saanut. Hän sai pitää elämänsä, eikä ottanut muuraamisesta muuta palkkaa.





Keittiöstä paljastui lattia- ja seinäpintojen takaa vanha muuratun uunin paikka. Nuohooja tarkasti ja avasi hormin, ja antoi sille hyväksymisensä. Savuhormi meni vaakasuunnassa läpi piipun perustuksen, ja on ollut viereisen huoneen toisenkin uunin käytössä. Muurasin tuon läpimenon umpeen.
Savuhormi on keittiöstä katsottuna ilmahormin takana. Sitä varten puhkaisin reiän ja muurasin savuputken vaakavetona tuon ilmahormin läpi. Hella on kolmekymmentäsenttiä kapea valurautainen ruotsalaismalli. Sen viereen muurasin mallin mukaan tilan polttopuille. Näiden ja sähköhellan päälle oli tilauksessa perinteinen peltihuuva.




Viimeisin, vaan ei haasteettomin osa työstäni oli Ikea -kaappien kokoaminen, jossa luovutin aika nopeasti ja suosiolla. Muutama pieni kaappi ja peräkärry oli täynnä paketteja ja pakkausmateriaalia. Nämä kaapistot on varmasti ihan käyttökelpoisia, mutta teettää kyllä päänvaivaa niiden tottumattomalle kasaajalle. Sitten kun sitä työtä teettää tuntityönä perinnetimpurilla, niin kaapeille tulee kyllä jo hintaa.
Näissäkin kaapeissa oli kolme kohtaa, joissa osat ei sopineet, niinkuin oli tarkoitus. Eli kolme reklamoinnin paikkaa. En halunnut lähteä poraamaan uusia reikiä, sahaamaan etulevyjä, tai takomaan alasaranaa kuivaustasoon sopivaksi.



maanantai 17. heinäkuuta 2017

Puutarhaan uutta aitaa





Puutarhan vanha aita sai uudet puitteet lahonneiden tilalle menneellä viikolla. Tai parin viikon työ siitä tuli yhdelle miehelle. Kivipaadet on vanhoja ja osa vähän kallistuneena, mutta niille sijoille uusi aita tehtiin. Kohtisuoraan edestä katsottuna laitoin kyllä pystypienat vatupassin kanssa pystysuoraan. Mutta kun alavaakapuut on enemmän kaarevia ja samalla vähän pidempiä monin paikoin, piti pystysuoruus tarkastaa muutaman pienan välein. Muutoin olisi välitulkilla voinut mennä pidempiäkin matkoja. 




Pystypienoja on noin yhdeksänsataa kappaletta, vähän yli sadan kolmenkymmenen metrin matkalla. Naulasin kaikki käsin, joten naputtelemista riitti muutamaksi päiväksi. Arvioin mielessäni, että naulapyssy ei olisi tuonut tuossa työssä suurempaa lisäarvoa tekemiseen, kuin vasara ja käsinaulat. Olisi ollut enemmän mukana kannettavaa työn edetessä. Vasara ja naulat kulki mukana kevyesti vyötäisillä. Varmasti myös laiska naulapyssymies häviää tässä työssä nopeudessa reippaalle perinnetimpurille. Myös galvanoitu käsinaula on laadullisesti parempi, kuin sähkösinkitty konenaula, näin sääolosuhteille alttiina, kuin se puutarha-aidassa on.





Vaakapuiden jatkokset tein vanhalla mallilla ns. lentokarvina. Eli päät vinosti sahattuna ja ruuveilla sekä nauloilla yhdistettynä. Kivipaasissa on koukut, joiden varassa vaakapuut makaavat. 
Aita saanee maalia pintaansa ensi vuoden kesällä. 







tiistai 4. heinäkuuta 2017

Projektit jatkuu

Viime vuoden keväällä aloitin vanhan hirsisaunan kunnostustyötä, ja ensimmäiseksi se piti nostaa maasta irti. Painumista oli tapahtunut aika tavalla vuosikymmenien saatossa. Sovimme, että tehdään tätä vähän kerrallaan ja sopivissa väleissä. Siitä kirjoitin täällä.






Nyt sauna sai kattorakenteet aluskatteeseen ja ruoteisiin asti. Lisäksi anturan korotus kevytsoraharkoilla savupiipun pohjalle ja kiukaalle sekä vesipadalle. Itse en tykkäisi käyttää isommassakaan rakennuksessa valmiita kattotuoleja, kun ne on bulkkitavaraa ja sillä tavalla hengettömiä. Itse tekemällä ja suunnittelemalla kattoristikoista saa vähintäänkin yhtä vahvoja ja huomattavasti kauniimpia. Vanhan rakennuksen henki on niissä mukana alusta asti, kun niissä on samaa näköä pihan muiden rakennusten kanssa. Tässäkin otin kattokulman päärakennuksesta, jolloin pihasauna sopii silmään siinä pihapiirissä, eikä dominoi tai riitele suhteessa muihin rakennuksiin.

Nyt sauna jäi odottamaan piippumuuraria ja peltiseppää. Luulisin, että ulkovuoraustimpuri siellä myös puuhastelee ennen syksyä.

Kesä jatkuu ja pientä kiirettä pitää. Alkuvuoden työmaasta laitan vielä kuvia ja juttua tuonnempana.

Mukavaa kesän jatkoa kaikille!



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Hyvää juhannusta!

Tänään aamulla klo 7.24 oli kesäpäivän seisaus. Kevät eteni vähän hitaanlaisesti ja viileitä päiviä on vielä kesällekin riittänyt. Mutta kesää on vielä paljon jäljellä, joten nautitaan niistä päivistä jokaisesta. Samalla tavalla tietenkin tulevista vuodenajoista, jokaisesta tavallaan. 

Kenelle sitten kesäloma on tulossa, niin toivotaan hyviä lomailmoja heille. Itselläni lomapäivät jää viikonlopuille, mutta niinä päivinä koitan tuulettua vähän tienpäällä, sen minkä kotiaskareet ja velvoitteet antaa myöden. 

Hyvää keskikesän aikaa kaikille, toivoo Puusuutari! Tervehdyksen lukijoille lähettää myös takapenkkiläinen!
  




torstai 9. maaliskuuta 2017

Uretaania, lasivillaa, lastulevyä




Rakenteisiin piilotettuja sähkö- ja vesiputkia, ynnä muuta modernisointiin liittyviä saneeraustapoja viime vuosikymmeniltä. Kun talolla on ikää tänävuonna kaikkiaan 232 vuotta, on sinä aikana tehty remontteja tietenkin paljon. Pientä pintaremonttia ja vähän suurempaa perusparannusta. Ensimmäiset sata vuottaan talo oli toisaalla ja siirretty tälle paikalle 1800 -luvun loppupuolella. Jugendaikakaudella tämä talo on saanut nykyisenkaltaisen ilmeensä ja näihin mustavalkokuviin on talo asukkaineen silloin haluttu ikuistaa. 






Nyt taloon ollaan palauttamassa perinteisempää, ekologista rakennustapaa ja vanhanaikaisempaa, eli kauniimpaa ilmettä sisäpinnoille. Lastulevyjen alta paljastui muovia seinistä, lasivillan päältä. Muovipintaista paperia lattiasta. Muovipintaista puukuitulevyä katosta, jonka alla vielä vanhempi lastulevyinen kattopinta. Talossa olikin ollut aina asuminen, vähän kuin pullossa eläisi. Kuitenkaan mitään muoveista ja lasivillasta aiheutuneita vaurioita ei näkynyt vielä. Sen verran on "tuuletus pelannut eristekerroksissa". 








Lattia kannatinhirret on jo tuettu uudelleen, alalaudoitus tehty umpeen, jonka päällä puukuitulevy, sekä lattiajuoksut, eli koolingit. Seinä- ja kattopintojen purkaminen työn alla.









Lattioihin kuivaa uutta kutterinpurua edellisen lasivillan, turpeen, hiekan, yms tilalle. Purupuhallin olisi ollut tässä hyvä juttu, mutta tuntui helpommalta lapioida puru säkkeihin ja kantaa sisälle, kuin hakea imuria vuokraamosta. Sellainen imuri on ollut itsellä työn alla jo muutaman vuoden. Mutta alapohjan täyttäminen säkkityönä on vielä helppo homma, toisin kuin yläpohjan, johon se imuri olisi ehdoton työkalu. 





Myös hirsikorjaukset oli tehty saneerausremonteissa lasivillalla. Nyt sahatavarapiirulla.

*****

Sitten tämän kevään lehtikirjoitukseni paikalliseen aviisiin, eli Auranmaan Viikkolehteen 7. pv maaliskuuta. Sekä Loimaan Lehteen 11. pv maaliskuuta:



Vanhat talot kuntoon

Kevät tulee tänäkin vuonna ja me pohjoisen ihmiset heräilemme talvihorroksista. Uutisissa sanottiin, että asuntokauppa näyttää vilkastumisen merkkejä, joka on seurausta työllisyyden paranemisesta.

Asuntokauppaan liittyy myös se vähäisempi sivujuoni, että myös vanhoille, asumattomille ja autioille taloille olisi usein ostajia, jos omistajat niitä suostuisivat sopivasti myymään. Näitä Khronokselle pyhitettyjä taloja meidän kulmilla on paljon. Viittaan tässä IC-98 taiteilijaryhmän samannimiseen projektiin Pöytyällä, jota pidän ilveilynä.

Kun asumiseen rakennettu talo on kerran päässyt autioitumaan ja vuodet siihen jo jälkiään jättämään, miksi siitä ei voisi luopua sopuhintaan joillekin nuoremmille, tai muuten innokkaille idealisteille, joita rakennusperintömme henki vielä puhuttelee. Vanha talo edullisesti ja ränsistyneenäkin on usein ostajalle parempi investointi, kuin saneeraamalla peruspilattu vanha talo.

Itsetietoisen, ja itsestään ylpeän kansakunnan osana haluan edellyttää tässä tyhjien talojen omistajilta velvollisuutta ja kunniantuntoa menneiden sukupolviemme rakennustyön säilyttämiseksi.
Kartanot, pitsihuvilat, kansakoulut, asemarakennukset ja muut vallasväen pytingit keräävät eliitin kiinnostusta ja saavat näkyvyyttä. Mutta maaseudulla on paljon asutustiloja jälleenrakennuskaudelta, torpparivapautuksen ajalta, sekä vielä muonamiehen mökkejä ja mäkitupia, jotka edustaa tämän kansakunnan vähäosaisen enemmistömme asutushistoriaa.

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi voisimme laittaa paikat kuntoon myös näillä rannikkoasutuksen takamailla.

Jari Lehtonen
Kellonsoittajan vanhasta talosta

Pöytyä kk.





maanantai 16. tammikuuta 2017

Matkakuvia

Tein pienen kulttuurimatkan vuodenvaihteessa itärajan tuolle puolen Petroskoihin. Se oli minulle ensimmäinen matka Venäjälle ja oli siinä pientä jännitystä ilmassa, kun tein matkan omalla autolla. Matka oli samalla kuin aikamatka, yksi tunti tulevaisuuteen ja samalla muutama vuosikymmen menneisyyteen. Tunti tulevaisuuteen siksi, että vuosi vaihtui siellä tuntia ennen, kuin meillä täällä Suomessa. Mutta kaupunkikulttuuri kadulta katseltuna oli kuin meillä joskus ennen. Pieniä erikoisputiikkeja, joita joskus sanottiin kai lyhyttavaraliikkeiksi. Kauppaliikkeitä, joissa oli vain liha- ja leipätiski. Hedelmäkioskeja kadunvarressa, tai kalakauppiaita ulkosalla. Sekatavaraliikkeitä, tai erikoisliikkeitä, joissa kaksi tai useampi myyjää omien pöytiensä takana, mutta ei yhtään asiakasta enää illansuussa. Mutta kauppa kannattaa kuitenkin. Se on pientä kapitalismia. 



Heti alussa kävelymatka suuntautui sattumalta rakennustyömaalle, johon olisin itsekin mieluusti jäänyt puuhastelemaan ja oppia ottamaan. Karjalan miehet siinä rakensivat Tsasounaa, jo toista samalle tontille. Karjalaista rakennuskulttuuria ja arkkitehtuuria parhaimmillaan.










Hirret on varattu ja kehikko pystytetty jo kertaalleen jossain muualla Ei kuitenkaan mitään bulkkitavaraa, vaan oikeaa käsityötä. Hetken mietin, että mikä osa on tuo alimman kuvan hirsi, mutta se on katon harjalle paanujen päälle.





Hotelli Pohjola ja katunäkymää siitä vastapäätä kauniissa valaistuksessa ja sopivan kirkkaana pakkasiltana.





Joulutori Kirovin torilla ja Musiikkiteatteri siinä laidalla iltavalaistuksessa ja päivänvalossa. Siellä kävimme kahtena peräkkäisenä päivänä nauttimassa korkeakulttuurisesta näyttämötaiteesta.







Ensimmäisenä iltana kävimme katsomassa Straussin Lepakko -operetin, ja heti seuraavana päivänä oli esityksenä jouluinen Tsaikovskin Pähkinänsärkijä. Musiikkitetteri rakennus on rakennettu vuonna 1955, vaikka mielestäni tuo arkkitehtuurinen tyyli muistuttaa enemmän jotain romantiikan aikaa, tai sinnepäin.








Asuinkerrostalojen Petroskoi onkin selkeästi Neuvostoliiton reaalisosialismin aikakautta, vaikka ei se niin kovasti poikkea meidän kotoisista kerrostalolähiöistä. Hitaasti sielläkin etenee korjausrakentaminen ja saneeraaminen, mutta harvassa on ne talot, jossa koko talo olisi kerralla kunnostettu. Jokainen asukas voi vaihtaa ja vaihdattaa ikkunoita ja ovia omiin asuntoihinsa. Jukisivut onkin kuvaannollisesti sanottuna aika värikkäitä, kun vierekkäisissä huoneustoissa on rinnakkain vanhaa haristunutta puupuite -ikkunaa ja uutta valkoista alumiinipokaa. Tai parvekkeiden kattamisessa ja lasituksissa on mielikuvitus ja vanhan kierrättäminen aika yksilöllistä ja persoonallista.








Petroskoi on Turkua suurempi kaupunki asukasluvultaan.  Myös vanhoja puutaloja on aika paljon, mutta niiden korjaamisessa meikäläinen rakennusperinteen henki ei näy. Kunnostettava talo saa usein pintaansa lasivillaa ja peltiverhoilun. Ikkunat vaihdetaan, jos kyseisen huoneiston asukas ne haluaa ja maksaa.    






Sitten on vielä vanhaa karjalaista rakennuskantaa, joista pakkasella nousi savu jostain piipusta. Eli talossa asutaan vielä. Kylkeen rakennettu uudempi kivitalo on sekin meidän rakennusperinteen mittapuulla jo vanha.

Joskus olen kuullut, että lähelle voi olla pitkä matka. Täytyy matkustaa kauas, että näkee paremmin lähelle. Tai se, että matkailu avartaa maailmankuvaa. Minulla matkailu ehkä supistaa omaa maailmankuvaa ja elämänpiiriä. Sitä huomaa paremmin ja muistaa, kuinka hyvä on olla kotona omassa mökissä.





Kirkonpolttajia on kuulemma myös Petroskoissa. Tämän pienen ortodoksikirkon paikalla oli ollut vanhempi kirkko, joka oli tuhopoltettu. Mutta uusi rakennettiin sielläkin talkoovoimin.
Vanhat valurautaiset ristit hautausmaalla on maalattu iloisen värisiksi.






Vanha juutalainen hautausmaa on jäänyt osittain rakennemuutoksen, eli kauppakeskuksen jalkoihin. Se on sittemmin, tai neuvostoajan jälkeen kunnostettu ja aidattu uudelleen.






Otto Wille Kuusisen muistomerkki katselee ÄänisellePetroskoin kaupunki oli jo jatkosodassa saanut suomalaisen nimen Äänislinna.






Uaz maasturit tuli itselle tutuiksi jo armeijassa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ne oli jo silloin vanhaa tekniikkaa, mutta huonoissa olosuhteissa varmoja kulkupelejä. Täällä niitä oli autokaupan pihalla uusia vanhan mallisia pitkät rivit. Myös samanmerkkinen kaupunkimaasturi uudella tekniikalla ja muotoilulla. 





Myös oikean karhun mallinen puukarhu patsastelee kaupungilla lähellä Pohjola hotellia. Tämän tekijä onkin jo ammattilainen ja kuvanveistäjä. Ei mikään sunnuntaisahuri.

Paljon nähtävää ja koettavaa jäi seuraavallekin matkalle. Varmasti kesä näyttäisi paremmat kasvonsa myös Petroskoista.