sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Itsetoteutuksesta ja intohimosta

... nyt kun aiheeseen ja pääsin, niin jatkan lörpöttelyä.

Lauantai aamuna puuropadan äärellä vaimotchka kysyi, että mitä haluaisin tänään tehdä. Hän tietenkin ajatteli, että mitä aion ensiksi tehdä. Mutta pääsinkin siitä taas sopivasti omaan aiheeseeni ja kerroin, että haluan aloittaa päivän lykkäämällä pihalta mukavan kevyen, kymmenen sentin pakkaslumen. Sitten haluan tyhjentää kuivikekäymälän ja tuhkat hellasta ja pönttöuuneista. Sen jälkeen haluan pilkkoa polttopuita ja kantaa niitä tulevan viikon varastoksi sisälle mökkiin, kuivamaan ja lämpenemään, jolloin niiden hyötysuhde poltettaessa on mahdollisimman hyvä. Se tekee hyvää myös mökin ilmankosteudelle, kun polttopuut on sisällä lämpenemässä. Viimeiseksi haluaisin pilkkoa loppuun sydänlahon pöllinjärkäleen, joka minulle karhupuuksi tuotiin. Sillä olen leivinuunia lämmittänyt ja se riittää vielä lopputalveksi. Ilmainen puu, mutta vähän työtä on teettänyt. No siihen vaimotchka sanoi, että hän tietää kyllä, että ne asiat pitää tehdä, mutta hän ajatteli taas, että haluaisinko tehdä jotain muuta myös. Tietenkin jotain muutakin olisi joskus mukava tehdä, mutta tällaisissa askareissa minulla hermo ja mieli lepää. Näitä juttuja haluan tehdä ja siksi tällaisessa mökissä haluan asua.
Illalla vielä otin suksia alas verstaan ylisiltä ja sunnuntaina vietimme ulkoilupäivän kauniin lumisessa ja aurinkoisessa pakkaspäivässä.

Muistan jostain alaluokilta kouluajalta opettajan kertoman lyhyen tarinan, ehkä jostain elokuvasta, jonka aihe oli hyvin eksistentialistinen. Aihe on olemassaoloomme liittyvä ja taaskin olemassaolon perimmäisten kysymysten äärellä, ja sen vetten ääretönten vieremällä. Aihe on myös metafora, eli vertauskuvallinen, ja miksei myös allegorinen tarina.
Siinä tarinan mies oli elänyt kurinalaisen ja työorientoituneen, eli työlleen omistautuneen elämän. Hänelle varmasti olisi näillä perukoilla eläneenä ollut myös kunnia asia komeat polttopuupinot ja riittävät talvivarastot yleensäkin. Tällaisia miehiä olen saanut tuntea, jotka vielä yli yhdeksänkymppisenä rakentavat elämäänsä huomisen varalle ja kurkottavat tulevaisuuteen. Ei kysymystäkään luovuttamisesta.
Mutta tarinan mies oli kuollut ja herännyt uudelleen valoisassa huoneessa ja puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Myös valkoisiin pukeutuneet, rauhalliset ja ilmeettömät hoitajat olivat hänestä siellä huolehtineet. Ensin mies oli ollut tyytyväinen, kun sai levätä, mutta muutaman päivän päästä oli pieni levottomuus hiipinyt rinnan alle. Hän oli jo uskaltanut sanoa hoitajalleen varoen, että onhan täällä taivaassa kyllä oikein mukavaa, mutta voisinko saada jotain tekemistä, kun aika alkaa jo käydä pitkäksi. Hoitaja oli vastannut miehelle toisella kysymyksellä, että luuleeko hän olevansa taivaassa.

Tarina päättyi tähän, mutta kuulija ymmärtää miehen joutuneen helvettiin. Minulle tämä tarina avautuu sillä tavalla, että joutenolo ja loikoilu on sopivissa määrin joskus mukavaa, mutta pidemmän päälle tekevälle mielelle yhtä helvettiä. Joutilaisuus on silloin rangaistus, mutta työ tekee vapaaksi.

Nuorempana, kun lapset oli vielä pieniä, asuimme vanhassa omakotitalossa vuokralla kauniissa maaseutumaisemassa. Talossa oli hirsirunkoinen vanha osa, mutta myöhemmin laajennettu ja saneeraamalla peruspilattu. Talosta saimme homeoireita ja sieltä piti muuttaa pois parin vuoden jälkeen, taas kerrostaloon. Silloin ensimmäinen vaimoni sanoi, että hän kyllä tietää, että kun elämme kerrostalossa, hypin taas pian seinille. Hän jo kymmenen yhdessä eletyn vuoden jälkeen ymmärsi, että tekemättömyys ja joutilaisuus saa hermoni huonoon kuntoon. Pian sitten lähdinkin komennustöihin hitsailemaan laivoja Norjalaan telakalle, jossa vierähti puolisen vuotta.

Kun elää vähän vanhanaikaista elämää vanhassa talossa, saa puuhailla sellaisten askareitten parissa, joissa aika kuluu mukavasti ja mieli lepää. Ei jää sellaista aikaa tai mielitekoa, että pitäisi jäädä loikoilemaan sohvalle ja tylsistymään sekä passivoitumaan television valmiiksi nauretun ja aplodeeratun aivopierun äärelle. Siinä mieli turrutetaan kaikella turhanaikaisella ja joutavanpäiväisellä. Mutta telkkari on siinä vain yksi tapa ja mahdollisuus. Siksi ei puusuutarin mökissä edes ole sohvaa tai televisiota. Koitan vähän itsekin vaikuttaa siihen, mikä osa informaatiovaikuttamisesta vaikuttaa omaan ajatteluuni.

Omat ajatuksenikin on vain subjektiivisia osatotuuksia, eli omia mielipiteitäni rakennusperinnön säilyttämisen ja vanhojen talojen remontoinnin asian kokonaisuudessa. Puhumattakaan tästä muusta lörpöttelystä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti