Nyt halusin lainata tälle postaukselle nimen Jerzy Kosinskin samannimisestä romaanista vain siksi, että olen itse mukana parissa näistä kuvista. Vähän erikoisen hutera aasinsilta otsakkeen ja tekstin välillä, mutta kuitenkin. Tuon romaanin elokuvaversiossa Peter Sellers tekee varmasti syvähenkisimmän roolityönsä. Nykymenon hulluutta ja ilveilyä seuratessani tulee usein mieleeni tuon tarinan teema, jota voi kai kuvata myös Sokrateen luolavertauksen varjojen maailmalla.
Mutta ei nyt niin syvällistä ja synkkää, vaan jotain paljon käytännöllisempää. Tämän kuluneen kesän päätyöni oli olla mukana projektissa, jossa vanhaa aittaparia kunnostettiin kestämään tulevien vuosisatojen ilmastonmuutokset ja säiden äärevöitymiset. Aitoista ainakin vanhempi on veistetty jo 1700 -luvun puolella, ja numeroinneista päätellen se on kahdesti purettu ja siirretty. Näillä paikoilla aitat on olleet reilun sata vuotta ovensuut vastakkain ja yhtenäisen katon alla. Myös väliosaa on yhdistänyt ulkoseinät.
Itsekin olin tutustumassa aittoihin ja niiden isäntäväkeen jo vuosia sitten, jolloin niiden kunnostustyötä mielissä jo muhiteltiin. Aitat vaikuttivat kyllä lohduttoman kuntoisilta, mutta ryhdikkäiltä ja remontoimista odottavilta. Sukupolvia aikaisemmin, vuonna 1939 oli kohtalaisen valmis suunnitelma purkaa pois nämä huonokuntoiset aitat. Mutta kun tuli liikekannallepano ja syttyi talvisota, niin suunnitelma vähän lykkääntyi. Ylimääräinen työvoima oli isänmaan asialla, ja kotijoukoilla oli kädet täynnä tekemistä maatalon varsinaisissa töissä.
Nyt kuitenkin vuosikymmeniä myöhemmin aittapari olikin vielä riittävän hyväkuntoinen siihen tarkoitukseen, että työtä pelkäämättömät miehet saattoivat tarttua niiden korjaamiseen. Ehjä katto niiden päällä oli aina ollut.
Tänä vuonna olen miettinyt enemmänkin sitä, kuinka ajan kulun huomaa parhaiten lasten kasvamisesta. Minulla on useita työmaita, joissa olen vuosien aikana, ja muutaman vuoden välein käynyt jotain puuhailemassa. Siellä, missä oli vielä hetki sitten pieniä tyttöjä katsomassa piirrettyjä lastenohjelmia, kun minä asensin, listoitin ja kalustin jotain heidän perhe-elämänsä keskellä, onkin nyt talossa vain nuoria naisia.
Tai kun isäntäväen kintereillä ja helmoissa seurasi lapset keskusteluamme ja palaverimme aihetta, onkin jo seuraavaksi uusi sukupolvi varttunut, ja pian valmiina astumaan ohjaksiin. Kuinka nopea lopultakin on sukupolvien kierto ja jatkumo.
Myös omista pikku tyttäristäni vanhempi täytti jo kolmekymmentä. Kuinka ihmeessä hän sen teki, kun en itsekään vielä ole niin vanha? Löysikö hän siihen jonkin aika-avaruuden madonreiän ja oikopolun?
Jos sitä aika-avaruuden oikopolkua käyttäen pääsisi selittämään sen aikaisille kirvesmiehille, jotka nämä aitat on aikanaan veistäneet, että miten niitä vielä vuosisatoja myöhemmin siirrellään, niin vähintään hulluna olisivat puhujaa pitäneet. Pienempi aitoista painoi jotain yhdeksäntuhatta kiloa, ja suurempi noin kaksitoista tuhatta. Hirsityöt ja korjaukset tein, kun aitat oli siirrettynä. Myös perustustyöt on helpompi tehdä hyvin, kun aitat on toisaalla.
Uudessa perustuksessa ei ole betonivaluja, vaan pintamaan kuorinta, sekä tiivistetty kerros sepeliä, eri karkeuksia. Näiden päälle ladottuna perustusten lohkokivet, jotka siellä oli ennenkin. Työmaan vaiheet ja menetelmät oli Museoviraston hyväksymät ja valvomat.
Vanhan hirsiseinän saumakohdassa oli lahoa, johon tein paikkapalat vanhoista harmaantuneista parruista. Nämä ovat näkyviin jäävää osaa.
Olen asian näin tuumannut, ja joskus sen joillekin myös sanonut, että suurin kunnia vanhojen talojen kunnostamisen ideasta ja rakennusperinteen asiasta kuuluu naisille. Jotta se pieni osa meidän rakennettua puutalokulttuuria on voinut säilyä näihin päiviin, on tarvittu sitä tunnepohjaista lähestymistapaa ja esteettistä silmää, joka on ominaisempaa naisille. Siitä kiitos ja kumarrus. Miehillä on lähestymistapa enemmän käytännönläheinen, suoraviivainen ja tehokas. Mutta se yhteispeli tässä on kaikkein tärkein, ja etuoikeutettuja ovat sellaiset naiset, joilla on ahkera ja taitava mies omasta takaa toteuttamassa yhteisissä unelmissa sitä, mihin tarvitaan lihaskuntoa ja voimaa. Minä itse miehenä haluan muistuttaa kaikkia myös siitä, että huomatkaa, kuinka paljon miehet ovat valmiit tekemään ja rakentamaan, kukin kykyjensä mukaan sen yhteisen onnen hyväksi.
Pidän paljon monenlaisista sanonnoista, kuten vaikka siitä, että "turha pikkutarkkuus on teknistä tietämättömyyttä". Sillä voin puolustella sitä, että kirvesmiehen mittatarkkuus olisi hyvä pysyä siellä sentin tai puolen sentin sisällä. Metallimiehellä mittatarkkuus on millipeliä. Mutta kun rappari rappaa, niin se on jämpti.
Tällä työmaalla isännällä itsellään oli kaikki langat käsissään ja rakentaminen perustustöistä vesikattoon hallinnassa. Kun kahden vanhan, eri aikoina rakennetun aitan yhteen sovittaminen suoralle kiviperustukselle oli millipeliä, voin sanoa, että homma oli jämpti.
Kun sateet on piiskanneet ja auringon säteet haristaneet hirsiseinän ulkopintaa kolmattakinsataa vuotta, oli niissä jo vähän paikkailtavaa. Alimpia hirsiä vaihdettiin kokonaan. Suurimmalle osalle ulkoseinistä tulee nyt lauta pintaan, niin hirsirunko säilyy vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Viimeisten työvaiheiden kuvia en ehtinyt napsimaan, kun työmaalla ei ole hyvä lorvia silloin kun tekemistä riittää. Vesikatto ehdittiin vielä yhdessä tekemään aluskatteelle asti. Tiilikatto ja ulkolaudoitus sinne tulee varmasti vielä syksyn aikana.
*****
Kun minulta kysytään, että kuinka pitkälle eteenpäin olen varattuna eri työprojekteissa, sanon, että tavallisesti vuodeksi eteenpäin. Työmailla olen kyllä rauhallinen ja varovainen, ja yritän välttää turhaa riuhtomista ja rimpuilua. Työt valmistuu yleensä ajallaan, ja joskus jopa etuajassa.