sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Muistokirjoitus


Hyvän naapurin muistoksi

Tutustuin häneen kaksitoista vuotta sitten, kun ostin naapuristaan omani, vanhan autioksi jääneen talon. Ensi tapaamisesta lähtien ymmärsin, että hän oli hienotunteinen ihminen, jolla ei ollut tapana puhua huonoa kenestäkään. Hän ei ollut utelias, eikä kysellyt mitään henkilökohtaisia asioita. Keskusteli sivistyneesti ja kertoi tarinoita menneistä ajoista ja ihmisistä, jotka muisti vielä kuin eilispäivän. Mutta myös viimeaikaiset uutiset ja tapahtumat jäi hänelle mieleen paljon paremmin, kuin meille monelle nuoremmalle. Sanomalehden ja paikallislehden hän luki kannesta kanteen päivän aikana viime vuosiin asti.

Arkiset kahvihetket ja keskustelut oli arvokkaita. Kuin pientä juhlaa päivän askareiden välissä. Oma taloni hänen naapuriin on valmistunut, kun hän oli vasta neljävuotias. Mutta hän muisti asioita tämän rakennusvaiheista, tekijöistä, muurarista ja kirvesmiehistä. Tai siitä, missä vanha torppa pihalla oli sijainnut. Tai pitkä kapea ulkorakennus, jota sanottiin junaksi, ja joka ulottui tielle asti. Hän muisti, että sotia ennen rakennetussa navetassa oli hirret loppuneet tehdessä kesken. Ja oli itsekin ollut mukana pärekattotalkoissa.

Oman pihapiirinsä ja talonsa rakennusvaiheista hän kertoi paljon asioita. Siitä, kuinka hän osti talon piipun ja uunien tiilet polttamattomina, ja kasasi omalle pihalleen tiilimiilun, jossa poltti itse tiilensä. Käytimme niitä tiiliä vielä, kun teimme hänelle uuden tynnyrikiukaan ulkosaunaan. Vanha kiuas oli palvellut kuusikymmentä vuotta.

Hän kertoi myös, kuinka joskus oli taloudenhoito niin tarkalla, että piti navetan katolta ottaa oljet ennen syksyä alas ja syöttää talven aikana lehmille muun appeen lisäksi. Katolle laitettiin päreet. Hänen kertomuksistaan löysin hiljaisia ohjeita itsellenikin, kuinka lahonneita hirsiä ja lautojakaan ei kannata polttaa pihalla kokkona, vaan pilkkoa ne hellapuuksi. Kolme ensimmäistä talvea lämmitin sitten taloni hellaa ja uuneja niillä lahopuilla, jotka olin ensin polttamassa päivässä pihalla.

Paljon kuulin paikallista tarinaa menneistä ajoista ja ihmisistä. Enemmän olisi pitänyt osata kysellä, vaikka osan kuulemastani jo unohdin. Minulle hän oli työmies, jonka kunnia omien sanojensa mukaan oli siinä, että jättää pihapiirinsä ja maansa jälkipolville paremmassa kunnossa, kuin edellinen sukupolvi. Sellainen työmies, joka kevätauringon lämmittäessä suuntaa ajatuksensa tulevien talvivarastojen täydentämiseen. Komeat polttopuupinot on työmiehen mitta.

Ajettelen surulla, että nyt hän on kuollut. Mutta myös ilolla, että hän on elänyt ja sain hänet tuntea.

"Pois aurinko painui, lankesi ilta.
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta.
mut kaukaa korven, tummuvan yöstä.
soi laulu ihmisen työstä." (Eino Leino) 


Puusuutari
Kellonsoittajan vanhasta talosta


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti