perjantai 25. marraskuuta 2011

Tarinoita kellonsoittajan talosta

Vaikka talosta sanottaisiinkin sen olevan autiotalo, niin harvoin kai se on asumaton. Vaikka ei autiotalo ihmisasunnoksi kelpaisikaan, kelpaa se asumukseksi monelle pikku ötökälle ja jyrsijälle, lepakolle ja hiirulaiselle. Niin oli myös kellonsoittajan autiotaloa asutettu, vaikka kellonsoittaja itse oli täältä lähtenyt parikymmentä vuotta aikaisemmin siunattuun maahan.

Talo seisoi tasamaalla ylpeän ja ryhdikkään näköisenä vanhan varkaantien varressa, vaikka ränsistyminen siitäkin olisi kovasti halunnut otetta saada. Ilkivaltaa se ei ollut ihmisten osalta kokenut, niinkuin sen monet kaupunkilaisserkut ovat saaneet kokea samassa tilanteessa. Ja se pieni nakertaminen, mikä liittyy näiden pikkuötököiden asutustoimintaan, ei voida pitää ilkivaltana.
Vähälle huomiolle ja vähäosaisuudelle jäädessäänkään talo ei ollut menettänyt sitä omanarvontuntoa, joka sille oli ihmisasumuksen alkuvuosikymmeninä kertynyt. Siinä eli ja elää vahvasti sen tekijän ja näkijän, asukkaiden ja rakentajien hengenperintö ja kättenjälki.
Silloin tällöin ohi ajaessani jouduin hidastamaan ja ihmettelemään, että miksi tuokin talo on tyhjänä? Jotenkin sen ylväs ja konstailematon ryhti ja ylpeä yksinäisyys puhutteli minua. Ei siinä ole mitään kartano- tai huvilaromantiikkaa, mutta kuitenkin jotain hivenen hienostuneempaa, kuin torpassa tai rintamamiestalossa pelkistetyimmillään. Se edustaa elävän maaseudun torpparivapautuksen jälkeistä asutushistoriaa kaksi-kolmekymmenlukujen vaihteesta. Suomen historiankirjoituksen suurten kuohujen vaiheilta.

Joskus meni vuosi tai pari, etten ajanut siitä ohi. Mutta taas, jostain syystä kun ajoin, niin talo puhutteli minua, kutsui käymään, katsoi perääni...?

Kun sitten astuin pihamaalle, oli heinäkuun viides ja heinikko kasvanut kainaloon asti. Pihapolut oli kasvaneet umpeen aikapäiviä sitten, eikä rappukivestä tai kivijalastakaan paljoa näkynyt. Talo on rakennettu betonikivijalalle, ja tämä sokkeli perustettu lohkotuista kivistä tehdyn anturan varaan, joka on maan alla. Tontti on tasainen ja kova savipatja on ehkä alle metrin paksuinen. Märkää savea on sitten ilmeisesti aina yhdeksään metriin saakka, josta alkaa "kari", niinkuin toisen naapurin vanhaisäntä kertoi. He olivat pojan kanssa kaivaneet rengaskaivon lapiolla siihen syvyyteen noin viisikymmentä vuotta sitten. Talo on kuitenkin seisonut vakaasti tämän kovan savipatjan varassa, ja jos onkin painunut, niin ei kovin montaa senttiä ja senkin tasaisesti.

Astuin taloon sisälle, ja katselin varovaisesti ympärilleni. Pinkopahvit oli joskus revitty alas, koska hirsirungon kuntoa oli tarkasteltu. Aikomus oli ollut siirtää hirret muualle, mutta onneksi se oli jäänyt vain suunnitteluvaiheeseen. Lattioista huomasin jotain suurempaa vauriota olleen tapahtuneen. Ne notkuivat kuin riippusilta tai sentapainen. Seinähirsissä huomasin pieniä reikiä, joista päättelin heti, että jumeja täällä ainakin asuu. Samoja jumin lentoaukkoja oli lattialaudoissa. Kissanmentäviä rotankoloja oli myös lattialaudoissa jossainkohdin jalkalistojen kulmissa. Ne olivat kuitenkin muistona jostain siltä ajalta, kun täällä on pidetty kolmea lehmää ja muutamaa kanaa. Ei ihmisistä autiossa talossa olisi rotille syötävää.
Lattioiden notkumiseen syynä oli ollut lattiakannatinhirsien lahoaminen ja pettäminen. Trossilattian ryömintätilan tuuletus oli aikanaan tehty liian vähäiseksi, ja kun maa oli vielä noussut ja heinämaa kasvoi talon ympärillä, ei ilma ollut vaihtunut alapohjassa. Joskus myöhemmin lattioita purkaessani löytyi lattiaeristetilasta jo vuosia vanha supikoiran pesä. Supi oli sinne alakautta tullut, kun trossipermanto oli vajonnut.

Lattiat pitäisi uusia kokonaan joka huoneeseen, koska ne on talon kahdeksankymmenen neliön lattiapinta-alan osalta tukeutuneet kaikki samoihin alimpiin lattiakannatinhirsiin, joista nyt osa lahonnut poikki.
Ja hirsiä tulisi varmaan vaihdettavaksi, ja ikkunat pitää entisöidä. Katto varmaan kestää tuollaisenaan vielä muutamia vuosia? No mutta sehän on vaan työtä, ja siitä selviää, kun ottaa siihen itselleen aikaa ja sitten kädet pois taskuista ja hommiin. Määrätietoisesti ja johdonmukaisesti kohti omaa tavoitetta...!
Talossa elää kuitenkin se sama henki mikä itsessäni. Vähään tyytyväinen ja askeettisuuteen taipuvainen. Ympäröivässä maisemassa on samaa tilaa ja näköalaa, kuin tunnen olevan omassa mielenmaisemassani...! Ja juuri näiltä rannikkoasutuksen takamailta lähinnä sukujuureni polveutuvat.

No talon omistaja oli luonteva ja hyväntahtoinen mies. Hänen kanssaan pääsimme hyvään keskusteluyhteyteen ja lopulta rauhallisten neuvottelujen kautta edulliseen kaupantekoon. Olimme varmasti molemmat tyytyväisiä silloin, ja varmasti vieläkin.
Muita asukkaita en talosta löytänyt, kuin ne tupajumit, joita vielä remonttivaiheessa näytti olleen aktiivisena. Ajattelin kuitenkin, että kun ne ei ötökät ole parinkymmenen vuoden tyhjilläoloaikana taloa enempää syöneet, niin ei ne seuraavaan neljäänkymmeneen vuoteen taloa saa asumiskelvottomaksi syötyä? Ja se neljäkymmentävuotta riittää kyllä minulle. Jälkeenjäävien tekemisistä minä en sitten enää tiedä.

Sanotaan, että kylmä ja kostea hirsirakennus on jumeillekin otollinen asuinympäristö, mutta asuttuna kuiva ja lämmin ei enää niin otollinen. Eli pitäisihän silloin jumien tilanne hankaloitua?
Myös hevosmuurahaisesta monasti sanotaan virheellisesti, että ne syövät talon. Kuitenkin hevosmuurahainen vain muuttaa taloon asumaan, jos sieltä löytyy kosteaa ja lahoa puuta riittävästi, kuten nyt alahirttä. Olen itse vienyt lahohirttä ja hevosmuurahaiset kottikärryllä metsänreunaan, ja käskenyt hakea pesäpuunsa muualta. Ja kun korvasin lahonneet alahirret kovalla uudella hirrellä, ei hevosmuurahaiset tulleet takaisin, vaikka olivat siinäkin nurkassa olleet ja asustaneet pari-kolmekymmentä vuotta. Kellonsoittajan talossa ei kuitenkaan ole muurahaiset asuneet.

Joskus pari vuotta myöhemmin olin jo tehnyt uudet lattiat uudesta sahatavarasta ja täyttänyt eristetilan uudella kuivalla kutterinpurulla, koska se mielestäni parhaiten vastaa taloudellista ja luonnonmukaista rakentamista ja rakennusperinteen henkeä. Olin myös lisännyt "kissanluukkuja" alapohjan tuuletuksen parantamiseksi ja laittanut niihin siistit ritilät, mutta vain pitkille seinille. Tästäkin on olemassa eri koulukuntia, että onko kivijalassa kissanluukkujen oltava vastakkaisilla seinillä vai jokaisella seinällä?
Tein kesän aikana tutkimusmatkan ryömimällä kierroksen lattioiden alla, ja silloin huomasin jotain sienimäistä kukintoa talon maapohjan kosteahkossa savessa. Kukinto oli moninpaikoin valkoista seittimäistä, mutta yksi kohta, jossa kukinto oli muita suurempi, oli se keskikohdaltaan keltainen. Tuli ensimmäisenä mieleen lattiasieni, ja siitä siinä varmasti oli kysymys. Sienihän on elämänmuotona jotain kasvikunnan ja eläinkunnan väliltä, mutta kuitenkin se oli jo paljon ennen minua täällä asunut ja kellonsoittajan talon kannatinrakenteita syönyt. Soitin yliopistolle sienitutkijalle, ja sain tietää ihan hyviä perusteita sienistä. Kaikki puun lahoaminen on aina sienien tekosia. Ja lahopuuta sitten asuttavat ja syövät muut pikku ötökät.
Jos lattiasienellä on elämiselle, esiintymiselle ja kukinnolle otolliset olosuhteet, on se nopea etenemään ja syömään uutta puuta, jossa on vielä entsyymejä ja sokereja tallella. Ne otolliset olosuhteet olisi lämmin, kostea ja seisova ilma, eli tässä tapauksessa alapohjan tuuletus ei ollut vielä riittävä.  Sain kyllä ohjeeksi ryömiä alapohjaan sinkkiämpäri hampaissa ja katkaistu lapio housunkauluksessa, eli pitäisi poistaa lapionpistonverran maata ja tehdä sinne soratäyttöä estämään kapillaarista kosteudennousua. Ryömintätila on vain puolisenmetriä ja työ olisi järjetön ja tiesinhän tuon soratäytön tarpeellisuuden ennestäänkin. Silloin vain kun vanhat lattiat purin ja uudet tein, oli tammikuu ja pakkasta parikymmentä astetta. Eli lapio ei saveen uponnut.



Päädyin siihen helpompaan ratkaisuun, eli piikkasin lisää kissanluukkuja ja nyt joka seinustalle. Lattiasieni on arka ja herkkä vedolle, joten lisäsin sitä sinne sitten. Olen ymmärtänyt niin, että ei lattiasieni mihinkään kuole, mutta se vetäytyy johonkin syvempiin maakerroksiin odottamaan niitä otollisia olosuhteita jossain uudessa ajassa. Ja niinhän ne kukinnot siellä maapohjassa kuivahtivat. Nyt on minun vuoroni asustaa täällä ja odottakoot muut vuoroaan...!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti