tiistai 17. tammikuuta 2012

Puun vuosirenkaat ja hirsitalon ikä

Tapaninpäivän myllerryksen jäljet omalla metsäpalstallammekin alkaa olla pian siivottu. Olen itsekin päässyt pitkästä aikaa kosketuksiin puunjalostuksen alkutuotannon kanssa, kun olen tuulenkaatamia tukkeja karsinut ja katkonut. Edellisestä metsurityön kokemuksesta onkin aikaa pian 23 vuotta. Edeltävä kesä ennen esikoisen syntymää.

Perimätiedon mukaan kevättalvi olisi parasta aikaa kaataa puuta metsästä hirsivarastojen kartuttamiseksi, eli se ajankohtahan tässä on, jos ei käsillä, niin ainakin lähellä. Itse en kuitenkaan vieläkään sahauta puuta myyntiin, vaan myrskyn kaatamat puut sahautetaan omaan käyttöön. Tekemistä ja timpraamista omissa nurkissa on vielä vuosiksi.

Aina silloin tällöin tulee eteen kysymyksiä siitä, mikä on hirsitalon todellinen ikä? Hirsitalot on kuitenkin niitä vanhimpia taloja mitä suomalaisella maaseudulla ja kaupunkirakentamisessakin on jäljellä. Eikä satavuotias talo ole mielestäni taloksi ollenkaan vanha, vaan vähän niinkuin varhaisessa teini-iässä. Suomessa vain näitä sadan vuoden ikään ehtineitä taloja ei ole kuin joku prosentti tai pari koko rakennuskannasta. Ja lähes vain ja ainoastaan "liian vanhojen" talojen kohtaloksi on koitunut kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelu, sekä tämä modernisaatiovimma. Harvemmin kuitenkin liian huono kunto.

Ajattelen itse esimerkkinä hirsirakentamisesta Pöytyän vanhaa kirkkomaata ja museopappilaa. Vanha kirkko on ollut hirsirakenteinen ja rakennettu aikanaan 1400 -luvun alkupuolella? Kirkkona se oli siinä sitten palvellut ja kerännyt seurakuntalaisia kokoon noin kolmensadan vuoden ajan, kunnes uusi, niin ikään hirsirakenteinen kirkko valmistui 1793. Vanhan kirkko purettiin uuden valmistuttua ja ainakin sen sakariston kivijalan kivet käytettiin uuden pappilan perustuksissa, joka valmistui 1805. Pappila on hyvin säilynyt vanhassa asussaan ja toimii nykyään museona. Hatunnosto museoyhdistyksen väelle!

Itse leikittelen ajatuksella, että voisiko vanhan kirkon hirsiä olla vielä jossain käytössä? Ainakin kellonsoittajan talon vintiltä löytyi pätkä vanhaa hirttä, jossa on silloisen hirsitimpurin aikamerkintä, eli vuosiluku 1752. Perimätieto kertoo, että se olisi juuri tuosta vanhasta kirkosta peräisin. Mutta miten ihmeessä se on joutunut kellonsoittajalle? Silloinen Pöytyän kirkkoherra, myöhemmin Mynämäen kirkkoherrana paremmin historiassa tunnettu Antti Lizelius toi perunan Pöytyälle 1751.

Pöytyän vanhan kirkonpaikan kirkkomaata reunustaa edelleen 1600 -luvulta peräisin oleva hirsirakenteinen aita. Kun ajattelee sitä kiireettömyyttä, jolla ennen annettiin puunkin metsässä kasvaa, niin ei varmasti ollut tavatonta, että hirreksi veistetty puu olisi ollut kaadettaessa jo pari-kolmesataa vuotta vanha. Ja kun kirkkoaidalla on ikää tänäpäivänä noin kolme-neljäsataa vuotta ja puu on ollut tiheäkasvuista pari-kolmesataa vuotiasta, niin tänäpäivänä sieltä vielä aika varmasti löytyy hirsipuuta, jonka ikä on jopa yli kuusisataa vuotta vanhaa?? Tuollaisen puun syntymähetki voisi ylettyä ihmisen historiassa tuonne 1300 -luvun lopulle?

Ennenvanhaan ei ollut niin kiire rakentaa taloa valmiiksi saman vuoden puolella, kuin työ oli aloitettu. Sitä on voitu rakentaa useammankin vuotta, ja lopullinen vuosiluku valmistumiselle on voinut olla lopputarkastusvuosi tai muu vastaava? Kiertokoulun opettajan talo on verottajan tietojen mukaan valmistunut 1931, mutta kun torppa on itsenäistynyt vuonna 1928, niin rakentaminen on aloitettu varmaan heti sen jälkeen? Ja kuitenkin perimmäisen kamarin lattiatäytteistä löytyi Sosialisti-lehden numero vuodelta 1936, vaikka jo viisi vuotta aikaisemmin talo oli valmis. Lattioita ei ollut välillä avattu, siitä olen varma. Ehkä talo oli valmis, vaikka perimmäisestä kamarista puuttui vielä lattia.

Vanhan talon iästä on vaikea sanoa mitään tarkkaa vuotta, eikä kai sitä ihan vuoden tarkkuudella ole tarpeellista tietääkään? Kantatilan, talojen sekä kunnan asutushistoriasta kannattaa käydä kysymässä kirjallisuutta kunnan- tai kaupungin kirjastosta. Sieltä voi tehdä monta mielenkiintoista löytöä omankin talon historiaan liittyen. Kirjastohenkilökunta auttaa tiedon etsimisessä, ja he ovat siihen ammattilaisia.
Varminta tietoa saa kuitenkin usein, jos kyläyhteisössä on vanhempaa väkeä jota voi haastatella.

Monasti vanhojen talojen hirsikehikot voi olla toista tai kolmatta tai ties kuinka monetta kertaa pystytettynä sillä nykyisellä paikalla. Voi olla, että erikokoisia hirsirakennuksia on purettu ja niistä on käytetty hirsiä ja muitakin rakennusosia siihen uuden hirsikehikon pystyttämiseen.
Hirsiseinän sisäpinnassa voi olla eri värisiä hirsiä siten, että jossakin on mustaa nokea, joka on ollut savupirtin tai -saunan sisäseinässä. Jotkut hirret on harmaaksi patinoituneita ja jotkut voi olla puhtaan vaaleita, kun niitä on kirveellä tasattu uudelleen siinä uudessa kehikossa. Kirveen jäljet vaaleassa puussa ei tummu sadassakaan vuodessa pinkopahvin alla, johon ei auringon valo paista.

Kiertokoulun opettajan talon hirsirunko on silloin tehty uudesta puusta, mutta paikoin väliseinissä oviaukkojen pielissä on käytetty nokeentuneita vanhoja hirsiä. Voi vaikka olla vanhan torpan hirsirungosta, joka tuosta uudisrakennuksen edestä pihalta on silloin purettu? Myös yläpohjan eristepehkun joukosta olen löytänyt jotain vanhoja kirjeiden tai kirjoitusten palasia 1800-luvun puolelta. Luultavasti vanhan torpan yläpohjaeristeet on silloin kannettu tähän uuteen taloon, ja ne on perua sieltä vanhan torpan vintin piiloista. Paljon jää mielenkiintoisen arvailemisen varaan vanhan talon vaiheita selvitettäessä.

Puun vuosirenkaat eli lustot on joillekin ilmastonmuutostutkijoille korvaamaton ja tarkka kalenteri menneiden vuosisatojen ja vuosituhansien ilmastohistoriasta. Suomenkin lapin kansallispuistoissa kasvaa vielä mäntyjä, joilla voi ikää olla useita satoja vuosia. Niitä vuosirenkaita ei paljaalla silmällä erota toisistaan puun kannosta, jos vahinko on päässyt käymään ja metsäyhtiön tunnottomat keski-ikäiset miehet päässeet korjaamaan puut sellukattilassa keitettäväksi.
Myös lapin erämaajärvissä on paljon upoksiin kaatuneita puunrunkoja, jotka on olleet upoksissa jo vuosituhansia ja säilyneet muuttumattomina kylmässä vähähappisessa vedessä. Tuhansien vuosien takainen ilmastokalenteri.

Nykypäivän tehometsätaloudessa ei niitä satavuotiaita puita löydä metsästä juurikaan paljoa enempää kuin suomalaisen rakennuskannasta satavuotiaita taloja.
Tapaninpäivän myrskyn kaatamia puita sahatessani, sain hakea myös naapurimetsänomistajan puolelta kaatuneita maisemapuita, joita hän päätehakkuulta säästi. Pienen kalliomäen laelta löysin kituliaasti, mutta elinvoimaisesti vinoon kasvaneen männyn, jonka myös myrskytuuli oli kaatanut. Sen tyven halkaisija oli 32 senttimetriä ja vuosirenkaita noin 230. Suurennuslasi oli jo tässäkin tarpeen.
Tämä vänkkärämänty on kallionkolossaan lähtenyt siemenestä itämään joskus vuoden 1780 tienoilla lähellä kirkkopolkua. Nykyisen Kirkkopoluntien varrella. Kun Pöytyän uusi kirkko on valmistunut oli tämä mänty jo polvenkorkuinen. Sittemmin se lienee omalla tavallaan tiedostanut talousmetsän kaatuneen ympärillään useammankin kerran.
Sahatavaraa ja polttopuuta tulee tämän myrskyn kaatamista puista ihan riittävästi, joten tämän vänkkärämännyn tiheäsyisestä tyvipöllistä taidan joskus veistää keinuhevosen.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti