sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Vanhan talon kertomaa

Aamupäivällä mukavassa kymmenen asteen pakkasessa kuuntelin kirkonkellojen soivan sunnuntain merkiksi ja mietin, että onkohan sielläkin automaatio ottanut hoitaakseen kellonsoittajan työn. Ulkona on aurinkoinen pakkassää ja kevättalven tuntua.
Pilkoin siinä laatikollisen polttopuita tupaan vietäväksi ja katselin, että monessa vanhassa lahonneessa laudanpätkässä on jälkeä kulumisesta, harmaantumisesta, mustumisesta, nokeentumisesta ja muusta käytön jättämästä jäljestä. Puusuutarin talossa polttopuutkin on vielä tänätalvena vintagea, eli vuosikertatavaraa.

Parhaat ja vähemmän lahonneet vanhat laudat olen tietenkin säilyttänyt tulevia käyttötarkoituksia varten, mutta värkkipuuksi kelpaamaton lahopuu saa luovuttaa viimeisenkin lämpöarvonsa hellanpesässä. On niilläkin siinä mukava keitellä porokahveja...!

Monet vanhat laudat joita oli käytetty lattioissa trossipermannon puolella, oli vanhaa kierrätystavaraa. Siellä oli lautoja, joissa nurja puoli oli kirveellä karkeasti veistettyjä ja pintapuoli sileäksi veistetty, ehkä höyläämällä? Lauta on ehkä aikanaan tehty kiiloilla tukista halkaisemalla, eli se ei liene sahatavaraa. Tällainen lauta on varmaan ollut käytössä lattialautana tai -lankkuna.
Monissa laudoissa on reunoissa urat, eli ne on varmasti ollut aikanaan lautakaton, eli vesikaton rakennusaineina. Urat laudan reunoissa on vesiurat. Kun lauta sitten oli aikansa palvellut vesikatossa, kelpasi se vielä vuosikymmeniksi alapohjan täytteiden kannattajaksi.

Joskus työmaalla Turun Ruissalossa purimme vanhaa trossilattiaa, ja siellä alimmissa laudoissa oli osassa kotilokasvustoa. Eli vesieliöstöön kuuluvaa kasvustoa ja on tuttu ainakin veneilijöille. Niissä on kova työ pestä pois, jos vene on ollut kesän laiturissa kaislikon reunassa vähäisellä huvikäytöllä.
Ei ne kotilot sinne lattian alle olleet aikanaan kiinnittyneet, vaan johonkin missä merivesi liplatti lautoja vasten. Ehkä vanha laituri tai uimahuone oli purettu silloin kun tätä huvilaa oli aikanaan rakennettu. Huvila on tehty alunperin 1885, mutta se laajennusosa varmaan seuraavan vuosisadan vaihteessa. Laiturinkin vanhat rakennusaineet kelpasivat vielä porvarishuvilan alapohjaan.
Kun nämä Ruissalon pitsihuvilat on aikanaan tehty vain kesäiseen ja lämpimän vuodenajan asumiskäyttöön, on niissä esimerkiksi juuri lattioissa eristeet olleet liian vähäiset talvea ajatellen. Muistaakseni kymmenen senttiä sammalta ja hiekka päällä painona. Ja siitä syystä niitä lattioita on purettu ja lämpöeristetty uuden asumistarpeen mukaan.

Vanhojen talojen lattioita purkaessani olen aina etsinyt samalla niitä arkebuuseja ja kulta-aarteita, mutta eipä ole vielä kohdalle osunut. Useita tyhjiä tulitikkulaatikoita kylläkin, eli vanhan ajan ammattimiehet taisivat olla kovia tupakkamiehiä?
Kellonsoittajan talon lattiat oli tehty siten, että alakannatinhirsien päälle oli tehty umpilaudoitus näistä vanhoista kierrätyslaudoista ja -lankuista. Lattiajuoksut oli tuettu kolotuilla laudanpätkillä alalaudoituksesta kannatinhirsien kohdalta. Lattiajuoksut taas pysyivät pystyssä lattialautojen ansiosta, vaikka lattialautoja ei oltukaan naulattu kiinni jokaisen juoksun kohdalta. Oli joku lauta kokonaan naulaamattakin, mutta kun ne oli ponttilautaa, niin hyvin pysyi paikallaan.

Näitä lattiajuoksuja tukeneita palikoita irroitellessani pisti silmään ensin yksi palikka, jossa oli kuin jälki jostain vanhasta palamisen alkamisesta. Ensimmäisen palikan löysin tuvan lattiarakenteista ja toisen perimmäisen kamarin lattiasta. Nämä palikat kuuluivat yhteen ja olivat palapelin osia jostain kauan sitten puretusta asumuksesta. Ehkä pappilan vanhasta torpasta? Palikat ovat pätkä pontattua lankkua ja varmaankin lattialankkua. Tämä lattialankku on varmaan ollut uunin tai hellan edessä, ja kun joku talon asukkaista on lämmittänyt tulisijaa, on ehkä huomio sen verran herpaantunut, että kekäle on päässyt salakavalasti putoamaan pesästä lattialle. Kekäle on polttanut lattialankkuun kuopan, mutta uunin lämmittäjä on huomannut vahingon ja tulipalo ei ole päässyt syttymään. Olisiko isosisko jäänyt tupaan tulenvahdiksi äidin mennessä navetta-askareille ja keinutellut siinä samalla tulevaa kellonsoittajaa kehdossa.
Joskus kun vahinko on karannut käsistä on kokonaisia puutalokaupunkeja palanut raunioiksi. Tämäkin kahdesta palasesta koostuva lattialankun pätkä muistuttaa, että tulen kanssa ei ole leikkimistä.




Siinä aamupäivän mukavassa pakkassäässä näitä tämän talon pihapiirin ja kynnyspuiden menneiden astujien tarinoita miettiessäni katselin samalla auringonnousun maisemaa. Siihen maisemaan liittyy kaksi vanhaa jokivarren kuusta joiden välistä keskitalven vaiheilla auringon kulta alkaa valkenemisen. Siihen samaan kuusten väliseen horisonttiin ilmestyi pari vuotta sitten tuulimylly. Näitä kuusia katsellessani tulee aina mieleen sanat Juha Tapion laulun kertosäkeestä:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti