sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Syyskesän päiviä

Kesä kulkee syksyä kohden ja saunankorjaustyökin etenee pienin askelin. Paljon on sellaista näkymätöntä askaretta kotonurkissa ja saunatyömaalla jonka tekeminen on välttämätöntä, että korjaustyö ja eläminen jatkuisi jouhevasti. Polttopuuta on tullut pinottua yksi jos toinenkin klapi, halko ja pölli. Se työ meinasi saada pakkotahtisia piirteitä. Lautataapelit ja puupinot on taivasalla suojattu talvenvaralle, ja kaikki katon aluiset tilat on täytetty klapilla. Yksitoikkoisen työn voi nujertaa vain sen vaatimien liikkeiden pakkotoistolla. Siihen voi kulua päiviä tai viikkoja, mutta jokainen klapi liiterissä on yksi vähemmän taivasalla. Työnteosta puhuminen ei silloin auta. Työ tarvitsee tekijänsä.

Kun suurempi osa kesän päivistä kului Turussa Kakolanrinteessä, on loppukesän päivinä täytynyt ottaa aikaa ja kiristää tahtia omissa kotinurkissa. Joitain mukavia työmaita olen varannut loppuvuodelle ja teen niitä limittäin ja lomittain oman saunatyöni kanssa. Mukavalta tuntuu ja hivelee itsetuntoa, kun vanhat työnantajat soittelevet ja pyytävät töihin uudestaan ja uudestaan.

Vanhojen talojen parissa työskentely on ehdottomasti ja ainoastaan mielenkiintoista. Se henkevöittää ja ylevöittää. Ihmiset ja asukkaat niissä ovat lähes pelkästään henkeviä, yleviä, sivistyneitä ja sofistikoituneita. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, niinkuin kuplettimestari Veikko Lavi riimitteli. Mutta vanhoissa taloissa asuvat ja viihtyvät ihmiset poikkeavat valtavirrasta yksilöllisemmällä ja persoonallisemmalla ajattelutavallaan. Heissä asuu sovinnollisuuden henki. Kaiken ei tarvitse olla valmista juuri tässä ja tänään, eikä edes ensi jouluun mennessä.

Itse olen elämässäni pedantti ja läheisteni mielestä varmasti rasittaavuuteen asti säntillinen. Ammattini vaatii tätä ominaisuutta. Ammattini on valinnut minut, enkä minä niinkään ammattiani. Niinkuin olen kertonutkin, vanhat talot, pihapiirit ja esineet puhuttelevat minua. Kutsuvat luokseen ja kertovat tarinoitaan. Jos saisin mahdollisuuden hiljentyä uudisrakennuksen kolossaalisessa miljöössä, kuulisin lopulta vain tinnitukseni. Se tila olisi minulle hengetön.

Viimeisin työmaani oli kuluneena elokuuna kuin suoraan satukirjan maailmasta. Pala Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin tarinoista. Huvikumpu, jonka kylkeen oli rakennettu Muumitorni, tarvitsi hankalien paikkojensa viimeistelyä ja nikkarointia. Myös vesikattorakenteissa oli jotain, joka suunnittelijan työpöydällä oli varmaan näyttänyt hyvältä, mutta tarvitsi kuitenkin käytännönläheistä tulokulmaa ja tekijää.






Satukirjojen talossa asuu kulttuurityöläisiä. Puusuutarikin on kulttuurityöläinen, joka haluaa tuottaa ja ylläpitää vanhaa suomalaista rakennuskulttuuria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti