torstai 18. lokakuuta 2012

Vanha valokuva

Olen viettänyt aikaani viimepäivinä katsellen vanhoja valokuvia, joita olen saanut lainaksi naapurin vanhalta isännältä. Kuvat ovat Pöytyän Pappilan kylätienoilta ja heinänteosta. Olen saanut myös lainaksi kuvia joissa on oman sukuni torpparitarinaa, mutta se tarina onkin oma lukunsa.

Tulee tässä istuessani myös mieleeni viimeiseltä työmaaltani kommentti vanhemmalta emännältä, kun vaihdoimme kuulumisia remonttityön edistymisestä. Hän tuumaili, että "kai sitä viimeisen sadan vuoden aikana jotain hyvääkin on keksitty". Tämä ajatus on hänelle varmasti tullut mieleen niistä keskusteluista tyttären kanssa, joissa on ollut puhetta vanhan rakennusperinteen kunnioittamisesta ja rakennusperinteen henkeä on vaalittu.
Tuon hänen tuumailunsa kanssa voi olla vain samaa mieltä. Meillä kaiketi on tänä päivänä käytössämme kulttuurihistoriamme ja kokemusperinteemme parhaimmat ainesosat eri aloilla. Itselläni tulee kuitenkin usein kiusaus saarnata kehitys- ja edistysuskoa vastaan.
Rakentamisessa on tapahtunut paljon parannusta verrattuna vanhaan aikaan, mutta myös paljon tämän ajan länsimaiseen markkinatalousajatteluun liittyvää elinkaari- ja kvartaalitalousajattelua. Markkinat sanelevat paljolti ehdot myös rakentamismääräyksiin.

Parasta mitä vanhalle valokuvalle meidän aikanamme on tapahtunut, on se, että sen tallentaminen, monistaminen, korjaaminen ja suurentaminen on nykytekniikka helppoa kenelle tahansa. Vanhoissa valokuvissa joita lasilevylle on otettu, on tarkkuus niin hyvä, että se kestää hyvin myös suurentamista.

Sain lainaksi kuvan, jossa kiertokoulun opettaja poikansa, tulevan kellonsoittajan kanssa on joko yllätettynä työn touhusta, tai sitten tilanne on lavastettu. Vanhan miehen uurteisista ahavoituneista kasvoista voi päätellä, että työtä on kyllä tehty ja hikeä valutettu vuosikymmenien aikana. Ehkä kuitenkin talon miehet on haluttu tähän kuvaan, ja samaan kuvaan heidän kanssaan on haettu maamiehen kallein omaisuus, eli hevonen. Ehkä hevonen on pilttuustaan valjastettu vain tätä tilannetta varten.

Kiertokoulun opettajalla katse ja ilme ei vaikuta tähän kuvaustilanteeseen kovin valmistautuneelta, eikä hän varmasti siinä itseään ole kuvauttaa halunnutkaan. Tässä kuvaushetkessä eletään ehkä jotain aikainolon taitekohtaa Pappilan torpan mailla ja pihapiirissä? Takana on raskaita vuosikymmeniä ja epävarmuuden aikaa. Kansalaissodasta aikaa lienee kulunut sen kymmenisen vuotta, jossa myös torpparikysymys oli vahvasti esillä.
Kansalaissotaan ja sen asiakysymyksiin näillä kyläkulmilla ei haluttu kovin ottaa osaa. Varovaisuuteen varmasti syytä olikin, sillä aikakirjoihin on jäänyt merkintä jo siitäkin, että kellonsoittajan siskot kävivät työväentalolla.

Torppari oli vuokramailla viljelijä, joka oman tilanhoitonsa lisäksi teki päivätöitä päätalolle, eli vuokranantajalle. Päivätöillä torppari maksoi vuokransa tilansa omistajalle. Sanottiin, että "kuu on torpparin aurinko", joka sanonta itsessään, ehkä vain hieman liioitellusti kertoo sen, että päivätyöt meni vuokranmaksussa päätalolle ja yöllä tehtiin torpan omia töitä ja tilan hoitoa.

Itsensä ja perheensä kuvauttaminen on ollut arvokas ja harras tilaisuus, ja sillä on juhlistettu jotain tärkeämpää tapahtumaa. Kiertokoulun opettajalla on ollut vahva ja valoisa tulevaisuudenusko, ja tämän kuvan ottamisajankohtana on varmasti heillekin tullut tieto torpparivapautuksen asiasta. Torppari on voinut lunastaa itsensä ja tilansa vapaaksi päätalosta, ja voinut jatkossa tehdä työtään oman vaurautensa kartuttamiseksi. Se merkitsi astumista omistavaan luokkaan. Näillä kulmilla on eletty tätä tietoa vuoden 1928 tienoilla.
Kiertokoulun opettajalla on ollut suvulle ja perinteelle jatkaja, jolle hän on halunnut tulevaisuutta rakentaa ja tulevaisuudenuskonsa perustaa.

Tuleva kellonsoittaja on vielä nuori ja kuvassa hieman poissaolevan ja haaveilevan näköinen. Hänellä selvästi katse ja ajatus harhailee jossain edessäpäin, missä häntä vielä odottaa loistava tulevaisuus.
Hevonen kuitenkin vaikuttaa läsnäolevan tilanteessa, kuin kuvaajalle katseellaan kertoen, että "paikalla ollaan". Hevonen on viisas ja lämminhenkinen eläin.

Kuvan ottamisen ajankohtaan sukupolvi teki vaihtumistaan, entinen pappilan torppa itsenäistyi ja uusi päärakennus, kellonsoittajan talo valmistui vuosikymmenten vaihteessa. Talo sai joitain vaikutteita Pappilan rakennuksista ja oli aikanaan komea talo kirkonkylällä. Suomalainen maaseutu eli omaa rakennemuutoksen aikaansa silloin, niinkuin se on elänyt kaikkina vuosikymmeninä sen jälkeenkin.

Tuli maailmansodan vyöry. Monet tulevaisuudensuunnitelmat kariutuivat ja tulevaisuudenusko oli koetuksella. Salaviisaan lukuharrastuksensa lisäksi kellonsoittaja oli taiteellisesti suuntautunut ja musikantti. Hän palveli rintamalla viihdytysjoukoissa, ja kenttäkirjeiden vaihdettiin siskon kanssa kotipuoleen.
Sisarukset jäivät kaikki naimattomiksi, ja kun kellonsoittajasta aika jätti, sammui yksi sukuhaara suomalaista talonpoikaishistoriaa.

Samojen vuosikymmenien vaihteessa eli myös työväenliike voimaintuntonsa aikaa. Uusi uljas työväentalokin valmistui kellonsoittajan talon lähimmäksi naapuriksi kolmekymmentäluvun alkuvaiheessa. Kuvassa työväenyhdistys on lähdössä Vappumarssille vuonna 1936. Kommunistien ja sosialistien jatkuva riitely kuitenkin repi työväenyhdistystä ja se lakkautettiin kuusikymmentäluvulle tultaessa. Idealismin aika työväenyhdistyksessä oli ohi, ja talokin rapautui purkukuntoon. Työväentalo purettiin ja se siirrettiin kymmenisen kilometriä toiseen pihapiiriin, jossa se seuraavat vuosikymmenet palveli kanalana. Niillä sijoillaan rakennus on vieläkin.






Kellonsoittajan talo häämöttää työväentalosta oikealla. Heinätöistä taukoa pidetään joskus kaksikymmenluvun alkuvuosina. Niittyheinää leikattiin viljan lisäksi Pappilan viljelysten reunamailta ja jokitöyräiltä.

LISÄYS 24.9.2013

Sain hiljattain eräältä sukututkimusta harrastavalta herralta mielenkiintoista sähköpostia, jossa hän kysyi tarkempia tietoja kellonsoittajan talon edesmenneistä asukkaista. En ole näissä kirjoituksissa käyttänyt heistä nimiä, koska haluan tässä kertoa enemmänkin vanhasta talosta ja vanhanaikaisesta ja maanläheisestä elämäntavasta. Kyseinen herra oli kuitenkin yhdistänyt näiden kirjoitusten perusteella yhden sukuhaaransa tähän taloon ja kellonsoittajan perheeseen. 
Sain myös korjattua tietoa, eli kellonsoittajan isä oli torppari, mutta hänen isän isänsä kiertokoulun opettaja, tai toiselta titteliltään lasten opettaja. Pientä epätarkkuutta voi olla perimätiedossa ja halusin tämän tänne korjata.

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisia ja arvokkaita noista kuvista tekee tuon arjen näkeminen. Hieno ja ajatuksia herättävä blogi!

    VastaaPoista