torstai 23. marraskuuta 2017

Ajan kulua ja ajatuksen kulkua




Kylläpä tuntuu aika kuluvan taas vauhdilla, enkä ole saanut pitkiin aikoihin mitään kirjoitusta tänne aikaiseksi. Tarkoitus ei ole ollut unohtaa tätä blogia tai sen lukijoita. Päin vastoin, olen pitkin syksyä miettinyt, että mikä voisi olla sopiva aihe jollekin kirjoitukselle. Mutta työmailla ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Eli työtä on riittänyt ihan mukavasti, mutta ne on sitä tavallista, likaista ja joskus aika raskasta perusduunia.

Olisihan niitä apuvoimiakin välillä tarjolla, mutta kun yksin olen nyt jo tottunut työni tekemään, niin sillä tavalla se minulta parhaiten ja joutuisammin luonnistuu. Ja kun itseltään kysyy ja itse siihen vastaa, niin säästyy turhilta nokan koputuksilta.

Kevät antoi tänäkin vuonna odottaa itseään, ja otti huhtikuussa myös takapakkia. Tai ainakin sen edistyminen pysähtyi muutamaksi viikoksi. Kesä ei kunnolla koskaan alkanut, ja syksy kävi päälle aikaisemmin, niinkuin se tuntuu vuosi vuodelta käyvän. Nyt vain odotellaan talvea ja ensi kevään ja kesän ajokelejä. Puusuutarin mökin kulmilla on kuitenkin ollut iloa, valoa ja elämän makua. Kaikkea pientä ja keskisuurta puuhaa ja odotuksen tuntua.

Työmailla tuli tehtyä taas yksi puulattia vanhaan pihasaunaan, jota olen ollut nyt parina vuotena kunnostamassa vähän kerrallaan. Omassa painuneessa piharakennuksessa, jossa on ollut hevostallia ja navettaa, olen myös värkkäilyt verstastiloja, sekä sinne pientä kakkossaunaa. Ne on niitä omia ikuisuusprojekteja, kun muilta tekemisiltä ehtii. Jospa joskus ehtisi paneutumaan myös kotona verstastyöhön ja puusepäntyön tilauksiin, joita minulta välillä kysytään.

Loppukesän ja syksyn aikana avasin ja kunnostin vanhaan taloon pari konstikasta lattiaa. Siinä poistettiin samalla lasivillaa ja kipsilevyä seinistä ja katoista. Niitä korvataan myöhemmin oikeammilla perinnemateriaaleilla. Näissä lattioissa on yleensä kaikkea, mitä sinne on keksitty sadan vuoden aikana laittamaan ja saneerausremonteissa lisäämään. On alimmaisena sitä perinteistä purua, pehkua, olkea, sammalta, hienoa hiekkaa ja kiviainespölyä. Mutta myös isompia kiviä, tiilenpaloja, purettujen kakluunien kappaleita, pinkopahvin palasia, ja päällimmäisenä lasi- tai kivivillaa ja niiden pakkausten muovit. Sellaisten lattioiden tyhjentäminen on hikinen homma myös imuriautomiehille. 

Rakennusperinteen asia on ollut itselleni ihan poikavuosista asti selvä, että mitä sillä tarkoitetaan, tai miten sen itse ajattelen. Jotain sellaista kirvesmiestyötä ja puurakentamista, miten talot tehtiin ennen sotia, tai vielä vähän aikaa niiden jälkeen. Nykyään kun kuulee puhuttavan rakennusperinteen hengessä rakentamisesta tai korjaamisesta, en voi olla kovinkaan varma, mistä silloin puhutaan. Olen ollut joskus leikkaamassa ja pursottamassa uretaania, ja laittanut pintaan kipsilevyä ihan rakennusperinteen hengessä. Samoissa paikoissa vielä sanottiin Museoviraston valvovan kunnostustyötä. Toisaalta myös puhdasoppisuudella kilvoitellaan, että kuka parhaiten ymmärtää rakennusperinteen asian hengen ja sisällön. Rakennusperinteen asiasta on tullut mielestäni elitistinen harrastus ja usein siinäkin noukitaan rusinat pullasta. Vähän niinkuin uskon asioissa muutoinkin, ja mikä kenellekin parhaiten sopii, ja missä elämäntilanteessa. Usein kirjanoppineet on pahimpia sählääjiä ja vanhan talon korjaamisesta on tehty bisnestä.

Näiden ajatusten jälkeen muistan usein Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -kirjan esipuheesta kohdan, jossa kirjoittaja luonnehti tulevaisuuden ihanneyhteiskunnan ihmiselle olevan hyväksi, jos hän osaa rakastaa omaa orjuuttaan. Nykyaika on tehnyt meistä kuluttajia, jotka pyöritämme velkarahalla kansantalouksia. Me rakastamme olla kuluttajia. Velaksi kuluttajia. Vanhan talon asukkaana haluaisin olla mahdollisimman lähellä asumisen ja elämisen välttämättömyyksiä, ilman ylellisyyksiä. Mikä sitten olisi välttämättömyyttä ja mikä ylellisyyttä? Siinä onkin aihetta omalle epistolalle. Mutta kun suoritin joskus talonrakennuksen perustutkinnon, ja tutkintovaiheessa näytön vastaanottaja kysyi minulta perusteluja sille, että miksi taloon rakennetaan viemäröinti. Sanoin, että se johtuu vain nykyihmisen laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Häntä nauratti vastaukseni, mutta hyväksyi sen.

Nyt mietin, että miten tämän lörpöttelyn saisin parhaimmin lopetettua, että se vaikuttaisi jotenkin ajatellulta, ainakin tässä kohtaa. Joten lisään linkin Juha Lehden lyriikoihin,, joka sopii nivomaan yhteen tämän postauksen kuvan ja tekstin ajatuksen kehän.

Toivotan kaikille mukavaa loppuvuotta, vuodenvaihteen juhlaa, sekä Suomen itsenäisyyden juhlavuoden huipennusta!






  

6 kommenttia:

  1. Osuipa Puusuutari naulan kantaan lörpöttelyissään. Monessa kohdin tunnistin ajatukset varsin tutuiksi..hiukan kuin omikseni. Tuo kuluttaminen ja mikä on tarpeen. Tuo perinnerakentamisen ympärillä vellova hifistely... Sitä asiantuntijoiden joukkoahan riittää. Toisaalta on lukuisia "perinnerakentajia", jotka pintaraapaisulla tekevät uusvanhaa.

    Monellakin näyttää tuo entisöinti karahtavan tälle ajalle tyypilliseen kiireeseen. On pakko saada nopeasti ja näyttävää. Uusitaan paikkoja sellaisella hopulla, että eihän siinä voi muuta kuin oikaista -- eli kipsilevyt ja uretaanit kehiin.

    Minä olen joutunut syksyn aikana ikkunakauppiaiden pommituksen kohteeksi. Ehdottomasti pitäisi ikkunat uusia. Miksi ? kysyn minä. Ei niissä mitään vikaa ole. Pokat voi hioa ja maalata, kitit uusia. Kaksikertaisethan ne vain on, mutta kun antavat pääosiin etelään, niin aurinko tuo lämpöä sisään enemmän kuin mitä ne ulospäin päästävät. Ja tuuletusikkunat eivät ole aivan tiiviit. Hyvä niin. Jostainhan painovoimaisessa ilmanvaihdossa pitää korvausilman tulla. Ja tuo on hallittu kohta. Helppo tarkistaa, ettei ole kosteus- ja homevaurioita. Tämä siis vakiasunnossani.

    Torpalla olen kesän aikana yhdet ikkunat kunnostanut. Huono kesä oli moiseen hommaan. Satoi aivan liian usein. Mutta tuo kunnostaminen on antanut noille reilut 80 vuotta vanhoille ikkunoille taas lisää käyttöikää. Ja tulipa osallistuttua ilmastotalkoisiin, kun vanhoihin pokiin sitoutunut hiili on edelleen sidottu niihin ...ehkä seuraavaksi 80 vuodeksi !!

    Torpalla on edessä jonain päivänä tuo kertomasi lattian tutkiminen. Tiedän, että tuvan lattia on avattu kerran ja siellä on kivivillaa...ja hiirten kaivamia onkaloita. Vaan vielä en ole aikataulua projektille tehnyt...ehkä joskus. Tai sitten joku muu..

    Hyvää loppuvuotta ! Lumia odotellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle myös on ikkunakauppiaat ja kaikenlaiset muut kauppiaat soitelleet ja tänään viimeksi. Alkusyksyllä oli joskus pari soittajaa päivässä. Ensin innostuvat, kun kuulevat, että aika alkuperäisessä, liki yhdeksänkymmentävuotiaassa talossa täällä asutaan. Ei oikein auttanut edes se, että tein jonkin markkinointikiellon puhelimella, jonka pitäisi olla pari -kolme vuotta voimassa.

      Sitten asiasta vähän toiseen, eli nahkasaapas -asiaan. Liittyy sinun blogisi aihepiiriin enemmänkin. Minulla olisi vintillä aika käyttämättömän näköiset huopavartiset nahkasaappaat, kokoa 41, joissa nahkapohja ja niissä näyttäisi olevan myös puunaouloja tms. Jos haluat jutella niistä, niin laita sähköpostia puusuutari at gmail.com

      Poista
    2. Mahdollisille palstan seuraajille tarinan jatko. Olin yhteydessä Puusuutariin - ja sen seurauksena nuo huopavartiset nahkasaappaat matkasivat postissa minulle. Laitatin niihin pohjat (liukkauden torjuntaa) - ja nyt nuo vintillä vanhentuneet saappaat ovat aktiivisessa käytössä Kaakkois-Suomessa. Verkostoitumisen seurauksia.
      Kiitos vinkistäsi Puusuutari. Terv Pussihousu

      Poista
    3. Kyllä pientä sattumaa oli matkassa, mutta vanhat saappaat löysi uuden käyttäjänsä sopivasti perinnehenkisestä miehestä. Toivotan saappaille ja uudelle isännälle paljon reippaita askeleita!

      Poista
  2. Minun puolestani arvon Suutari saisi ''lörpötellä'' vähän useamminkin. Sen verran osuvasti nimittäin kirjoitat, oltiin sitten aiheessa tai vähän aiheen vieressä.
    Tässä olen tullut männäaikoina itsekin pohtineeksi elämistä, asumista ja maailman menoa vähän noin yleensäkin, ja täytyy sanoa että mieleeni muodustuneet näkemykset näitä teemoja koskien ovat aina melko tarkalleen löydettävissä näissä sinun teksteissäsi. On aina jollain tasolla mieltä tyynnyttävää kun omassa mielessä on ajan saatossa muodostunut jonkinlainen määrittelemätön mutta hyvin vahva tunne, taikka käsitys asioista ja sitten törmää johonkin, jossa joku on osannut pukea nämä tuntemukset sanoiksi.
    Puusuutari-blogin parissa olen törmännyt tähän ilmiöön usein. Jopa niinkin usein että olen jo ottanut tavaksi tulla lueskelemaan maanläheisiä mietteitäsi aina silloin kun ympäröivän maailman mielettömyydet ovat alkaneet mieltä valella vähän turhan paksuin vedoin.

    Nykyajan markkinatalousvetoisessa yhteiskunnassa ihmisillä tuntuu olevan aina sellainen peruskäsitys, että kaikki ongelmat ovat korjattavissa teknologialla. Tiedekin on nykyään olemassa sitä varten, että se keksii jotain uutta, mikä on aina vähän parempaa kuin jokin nykyinen. Vallalla on eräänlainen teknologiauskovaisuus. Nykyihmisen arki on kuorrutettu monilla entisajoille täysin tuntemattomilla vitsauksilla ylitsepursuavasta rojun- ja jätteenpaljoudesta aina julkisrakennusten sisäilmaongelmiin ja autoimmuunisairauksien laajenevaan kirjoon.
    Näihin monenkirjaviin ja alati lisääntyviin ongelmiin sitten kuumeisesti ja kukkaron nyörit kiljuen kehitellään uutta teknologiaa ja lääkettä pelastukseksi ja siinä samalla sitten yritetään jotenkuten pitää huolta kansantaloudesta. Jos yritetään.
    Kehitys kehittyy, vanhaan ei ole paluuta ja uusiin ongelmiin on aina löydettävissä ratkaisu jostain uudesta teknologiasta ja innovaatiosta. Tai sitä se markkintalous ainakin tuntuu vaativan. Sehän se kai on sitä kasvua?

    Mutta mitä jos näitä ongelmia lähestyttäisiin vähän eri kulmasta? Mitä jos kysyttäisiin että mistä nämä uudet ongelmat ylipäätään syntyivät? Voisiko uusiin ongelmiin olla vanha ratkaisu? Eihän näitä vitsauksia ennen ollut, mitä jos katsottaisiin mitä silloin tehtiin, ja miten silloin oltiin. Muutama askel ''kehityksessä'' taaksepäin voisi viedä montaa asiaa eteenpäin.

    Joskus tulevaisuudessa toivon eläväni omassa pienessä kivijalalla seisovassa hirsitönössä. Neliöitä siinä on tarpeeksi. Siinä on myös kompostoiva käymälä ja varaava takka. Katolla killuu aurinkokeräin ja pari kennoa.
    Pihalla on kasvihuone, liiteri ja sauna, jonne vesi kannetaan kaivosta. Juomaveden haen lähteestä, kalat lammesta, porkkanat ja nauriit oman maan mullista ja niin edelleen...

    Kappas, taisin tulla ratkaisseeksi aika monta ongelmaa. Mutta mitäpä tuota moisen perään haihattelemaan, enhän minä keksinyt mitään uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset pitkästä kirjoituksestasi. Kyllä minulla olisi ajatuksia paljonkin, mutta kun kirjoittaminen ei ole leipälajini, niin ajatusten jäsentäminen ja pelkistäminen kirjoitettuna on aika hidasta ja hankalaa. Myös koko maailmanselitys oli minulla kirjoittamista vaille valmis jo alle kaksikymppisenä. Ymmärrät varmaan itseironian. Hyvä kuitenkin, että jäi silloin kirjoittamatta, koska tietoni siitä on vähän sen jälkeen muuttunut.
      Mutta on oikein mukava kuulla, että näistä omista ajatuksistani on mielenrauhaa ja ajatuksen tuojaa myös lukijoilleni.

      En ole hamunnut suuria lukijamääriä tai klikkauksia, mutta kävijöitä blogissani tuntuu riittävän. Ehkä näitä ajatusteni lukijoita siitä määrästä on vain pieni osa. Enemmänkin kuvien katselijoita ja niitä, jotka hakevat ajatuksia remonttiasiaan.

      On hyvä, että ihmisellä on unelmia. Unelmat on hyvä pitää myös järkevällä tasolla, jotta vastoinkäymiset olisi myös kohtuullisia. Jos unelmani on saada Lotossa jättipotti, ja rakennan elämäni tuon tavoitteen saavuttamiseksi, on melko todennäköistä, että petyn elämääni, tai suureen osaan siihen. Itse en ole koskaan lotonnut, mutta ajatellut kylläkin, mikä elämässäni voisi olla saavutettavissa. Nyt näyttää hyvältä, mutta ei tämäkään ole helpolla tullut. Monille aikalaisillemme unelmoiminen tällaisesta elämästä on jotain luusereiden hommaa.

      Myös tietotekniikan maailmassa on hyvät ja huonot puolensa. Puhutaan ilmastonmuutoksesta ja sen ehkäisemisen tärkeydestä. Mutta sitten lennetään huvittelemaan tai palaveeraamaan toisille mantereille, vaikka nettiaikana samat asiata ja elämykset voidaan hoitaa täällä verkossa. Ongelmana on mielestäni liiallinen vapaus itsetoteutukseen. Vapaus kuluttamiseen. Vapaus on suuri vankila. Vaikka omaa vapauttani olen pitänyt ehdottoman tärkeänä.

      Omasta mielestäni en saa annetuksi tässä muuta kuin lisää kysymyksiä.

      Sinun toiveesi ja unelmasi on paljolti samoja, kuin omani on olleet ihan nuoresta asti. Niille joku nainen joskus hyväntahtoisesti myös hymähteli, että ”noita nuorten miesten juttuja”. Mutta naisten unelmat on usein sitä lomailua, lentomatkustamista ja kestävää ekologista kehitystä. Huomasinko tuossa jonkin ristiriidan…?

      Poista