Remontin alkuvaiheita ja loppuyhteenveto

Olen käynyt tässä kevättalven aikana kirjoituksissani läpi kellonsoittajan talon korjaustyötä taas ihmisasuttavaan kuntoon sen parinkymmenen hiljaisemman vuoden jälkeen.
Koska minulta on useammin kuin kerran kysytty, että minkälainen työmaa olisi jonkin vanhan talon korjaaminen, ajattelin tehdä tästä kellonsoittajan talosta ja siihen tekemästäni remontista tällaisen esimerkin omaisen tarinan. Olen pyrkinyt lataamaan näihin teksteihin omaa ajatustani ja olisi mukava jos niistä on hyötyä omia remontteja suunnitteleville. Kuvat on mukavia katsella, mutta teksteihinkin kannattaa perehtyä.
En tarkoita, että tämä rakentamistapa olisi sellainen, mitä juuri pitää toteuttaa, vaan kun ajatus synnyttää toisen ja kolmannen, niin tämäkin voi toimia alkuna uusille mielleyhtymille.

Tämä remonttitarina ei nyt mennyt ihan aikajärjestyksessä, eli tuli vähän pompittua aiheissa. Muutenkin työ alkoi oikeastaan pihan parantamisella, minkä olin jo melkein unohtanut.
Koska savisella seudulla eletään ja maankuori on viimeisen jääkauden jälkeisen meren pohjaa ja jokitörmää, niin sateiseen aikaan piha vanhastaan oli aika kurainen ja liukas. Siksi vanhoissa ulkoportaissa oli saapasrauta johon suurimmat savet maamies oli saappaistaan sivaltanut.

Ensimmäisenä kesänä siinä ikkunaremontin aikaan sain kaivurimiehen kuorimaan pihan turpeentuneen pintakerroksen. Tälle osalle pihaa laitettiin suodatinkangas ja karkeaa sepeliä noin viidentoistasentin paksuudelta.
Kova savipintainen maa ei läpäise vettä kovinkaan hyvin, mutta tämän sepelikerroksen ansiosta piha on kuiva ja kantava. On kestänyt myös täyspitkän tukkirekan kääntymisen. Tällaisen remonttityön aikana on hyvä, että piha on kantava ja kestää isompienkin koneiden ajamisen.

Talon, saunan ja lato-navetan ympäriltä maata kuorittiin ja loivennettiin rakennuksista poispäin. Vanhan talon salaojittaminen on monasti hyvin kyseenalaista puuhaa, eikä useinkaan kovin järkevää. Kuitenkin laitoin salaojaputket hyvin lähelle maan pintaa talon ympärille. Vanhastaan kellonsoittajan talon seinustojen vierellä kulki avo-ojat ja viljelykset on joskus ulottuneet myös talon vierustoille asti.
Salaojaputki on betonisen kivijalan alapinnan tasalle tarkoituksella upotettu. Betonisokkelin alapuolella on vielä isommista lohkarekivistä tehty anturaperustus.
Salaojaputket on siis reikäputkea, eikä niissä ole rännikaivoja. Putkien päälle tuli salaojasantaa niin, että maa taas tasoittui. Talon seinustoille tuli pintasora ja myös pihalle pintaan hienompi murske kivituhkalla. Viimeiset pinnat kuitenkin puuttuu vielä.

Salaojaputkella ajattelin viettää sadevedet nopeammin pois talon vierustoilta. Maakosteutta sillä ei voi savimaasta poistaa, eikä kannata edes yrittää. Myös kosteudennousun estämiseen talon alla apulantasäkit ja styroksit on vihoviimeinen temppu ja tuhokeino.
Kova savipatja ei täällä ole kuin paikoin joitakin kymmeniä senttejä paksu. Sen kovettuneen kerroksen varassa kuitenkin kellonsoittajan talokin on lähes liikkumattomana pysynyt yli kahdeksankymmentä vuotta. Tai museopappila tuossa kilometrin päässä jo yli kaksisataa vuotta. Vuosisatojen kuluessa maamies on muokannut tätä pintaa vain lapionpiston syvyydeltä.

Harmaa sitkeä savi on sitä mistä rengaskaivonkin ympärille paras pintavesitiivistys saadaan muokattua. Olen kuullut, että vesi imeytyy harmaassa savessa noin sentin vuosivauhtia, eli metrin sadassa vuodessa. Harmaa savi on kosteaa ja tiivistä ja näinollen pysyy kosteana ja tiiviinä. Harmaan saven hapettomuudessa puukin säilyy ajasta iäisyyteen.
Kun pääsiäisen pyhinä hiljennyimme Vihreässä Kamarissa perimmäisten kysymysten äärellä, niin opin silloinkin jotain uutta. Vanhoissa 1800-luvun taloissa vielä on käytetty hirsiarinaperustaa kivijalan lohkokivien alapuolella. Hirret tai tukit on varmasti upotettu tähän harmaaseen saveen, jossa ne säilyy ja jakaa talon painoa tasaisemmin maaperustaan. Tässäkin tapauksessa maan on hyvä pysyä kosteana, eikä ole hirsiarinalle hyväksi salaojittaa seinänvierustoja.

Kaiken kaikkiaan kellonsoittajan talon remonttityö on ollut vain kohtuullisen selkeää tekemistä. Siihen ei oltu tehty minkäänlaisia "perusparannuksia" ja modernisointeja vuosikymmenien aikana. Näistä remonteista on yleensä seurannut niitä hankalampia korjaustöitä.

Muutenkin talo ei nyt kovin vanha ole ja siinä ei ole eri aikakausien jatko-osia.
Talo on asumiseen aika järkevän kokoinen ja kohtuullisen energiataloudellinen. Talo ja huoneet on rakennettu keskusmuurin ympärille, niinkuin  myöhemmin sotien jälkeen jälleenrakennuskauden omakotitalotkin pääasiassa.

Yksi suurimmista eduista täällä oli, että vesikatto ja sen rakenteet oli ehjät ja suorat. Siitä oli seurauksena myös se, että mitään sisäpuolista sadevesien aiheuttamaa lahovauriota ei ollut. Lahoa oli vain lattiakannattimissa ja alimmissa hirsissä johtuen maakosteuden noususta. Nämäkin vauriot olisi voitu välttää säännöllisillä huoltotöillä, mutta talossa kun ei ollut talonmiestä.

Riittävän tuuletuksen puute alapohjassa, eli liian vähän kissanluukkuja sokkelissa oli ollut osaltaan syynä lattiakannatinhirsien pettämiseen. Kaikki vanha rakentaminen ei ole aina ollut ehdottoman hyvää. Kyllä talonrakentajissa myös vanhaan aikaan oli sähläreitä ja tunareita joukossa mukana. Tämänpäivän korjausrakentajalle ja remonttikirvesmiehelle jää niitä ongelmanratkaisutilanteita, kun pyrkii erottamaan sen, missä korjaa vanhalla mallilla ja missä parantaa rakennetta, eli pyrkii estämään jonkin vaurion uusiutumisen seuraavien vuosien ja vuosikymmenien aikana.

Kellonsoittajan talon korjaaminen oli kirvesmiehelle selkeää tekemistä, eikä työnä edes kovin suuri. Kaksi vuotta näissä töissä taisi kestää ja palkkatöissäkin ehdin käymään vaihtelevasti. Remontti säästävällä periaatteella antoi mahdollisuuden myös hartiapankkirahoitukseen.