Talokuiskaaja

Olen ollut taas laiska, tai sitten muissa pyrkimyksissäni tai pyristelyissäni turhankin kiireinen, kun en ole ehtinyt tänne höpöttämään omiani. En tiedä kuinka paljon sitä odotetaan, mutta aika paljon tulee kysymyksiä sähköpostiini, joihin yritän ystävällisesti vastailla, joko lyhyemmän tai pidemmän kaavan mukaan. Tarkoitus ei ole alun alkaen ollut ryhtyä isommin konsultoimaan muita, mutta käytännössä näköjään kuitenkin. Asiantuntijuus on sisäänkirjoitettuna ammattilaisen työssä, ja kyllä itseäni kehtaan tässä asiassa ammattilaisena pitää. Joku hiljainen lukijani kutsui minua, tarinaa huokuvien talojen uudelleen henkiin herättäjäksi. Joku toinen, ellei sitten sama henkilö talokuiskaajaksi. Hauskoja ja kunnianarvoisia lempinimiä kumpikin. Kiitos niistä!

Maaseudun autioituneet talot ja hiljentyneet pihapiirit on surullista katseltavaa. Autioituneita taloja on myös taajamissa, ja on itselleni ihmeellinen asia, että omistajat haluavat säilyttää niitä pahuuden vallassa. Minun mielestäni sellainen tapa pitäisi kriminalisoida ja valtio voisi pakkolunastaa talot, jotka on tietyn ajan asumatta, sekä laittaa tällaiset ihmiset laskemaan tiilenpäitä, tai sitten ojennusleirille, ainakin kuvannollisesti. Jonkinlainen pihapiirien raivaaminen ja maaseudun siivoaminen ojennustyönä voisi auttaa ymmärtämään vanhojen talojen käyttöarvoa, sekä menneiden sukupolvien työtä maamme rakentamisessa. Myös Khronoksen talon taiteilijaryhmälle sopisi sama asennekasvatus, niin luultavasti ilveily maaseudun ja takamaiden ihmisten kustannuksella loppuisi. Mutta nykyihminen on historiaton olio, ainakin aate- ja ajatusmaailmaltaan rakennetun kulttuuriympäristön asiassa.
Liian pitkälle ränsistyneet rakennukset voisi kyllä maisemasta poistaa, ja taas valtion pakkolunastamat, vielä käyttökelpoiset tilukset myydä edullisesti nuorille, innokkaille ja energisille rakennusperinteen harrastajille.

Mutta nämä ajatukseni on tietenkin vain lapsellista idealismia!

Kuvassa myös autio, tai ainakin asumaton talo, jota omistaja ei halunnut myydä siitä kiinnostuneelle ostajalle. Kuvasta päätellen ainakin talo olisi hyvä kunnostus- ja remontointikohde tulevaa asumiskäyttöä ajatellen. Kattolinja näyttää suoralta, niin varmasti talo lepää kohtuullisen vakaalla perustuksella. 

*****

Mennyt vuodenaika loppukesästä tähän päivään kuluikin porvarillisemmissa kaupunkimaisemissa ja vanhan talon yläkerrassa. Työmaanani ollut talo on seissyt jo sata ja yksi vuotta ylpeästi ja melkein yksinäisenä kallioisen mäen nokalla. Mutta nyt maisema ympärillä muuttuu, kun vanhaa viljely-, jouto- ja vesijättömaata ympärillä paalutetaan ja rakennetaan kiihkeään tahtiin, eli täyteen uusia rakennuksia. 

Yläkerran kylmä sivuosa oli varmaankin ajateltu aikanaan varastovintiksi, mutta oli sellaisenaan turhan kapea ja käyttökelvoton. Koko yläkerrassa ei ole varmaankaan ollut alussa kuin yksi talviasumiseen ajateltu huone. Siellä on vieläkin vanha ja sievä kakluuni, joka näyttää olevan sähköistetty yhden aikakauden muotioikkuna. Mutta ympärivuotisesti asuttu koko yläkerta on ollut jo viimeiset vuosikymmenet. Nyt tuo kylmä sivuosa otettiin myös mukaan hyötykäyttöön, kuin myös vanha ja pieni vaatehuone, joka oli viime saneerausremontissa suljettu piiloon, joskus kultaisella kahdeksankymmentä luvulla. 

Järjestyksen ylläpitäminen heti remontti- ja rakennustyön purkuvaiheessa on ajatustyötä selkeyttävä ja kokonaisuutta ajatellen aika tärkeä asia. Tässä olen omasta mielestäni nätisti niputtanut rakennusjätettä omiin kasoihinsa, eli lajitellut heti purkaessa. Siitä se oli helpompi siirtää kaatopaikkalavalle. 

Vanha vinttivaraston oviaukko jätettiin paikalleen, ja siihen tein uuden vaatehuoneen.

Lattioiden uusi lauta tuli tilattuna Saksasta, ja on oksatonta tammea. Uutta tammilattiaa tein yli kahdeksankymmentä neliötä. Näiden tammilattioiden hinnalla saisi jo pienen vanhan mökin jostain periferiasta.

Tammilattian ja kakluunin väinen tiivis sauma, kun käsi tekee, mitä ajatus sanoo. 

Vanha vaatehuone oli jossain nykyisten komeroiden välissä. Nyt siihen tein syvennyksen vuoteelle. Komeroiden ovet jäi vielä asentamatta saranoiden puuttuessa. 

Huokolevyseinien pohjustaminen, makuloiminen ja tapetoiminen jäi isännän omaksi puuhaksi. Tällä erää viimeisenä työpäivänä antoi emäntä minulle läksiäisiksi pienen lahjan. Sellainen huomio lämmittää tietenkin mieltä, ja samalla vähän hämmentää. Hän halusi kiittää erityisesti työssäni omatoimisuuttani ja tehokkuuttani. 

Ajattelen usein, että työnantajan tuntema tyytyväisyys tekemääni työhön on jo osa palkkaani, tai palkintoa siitä. Mikähän verotusarvo sille palkan osalle, eli itsetyytyväisyydelle pitäisi laittaa?

Tuosta taas muistuu aina mieleeni se mainio sarjakuva, jossa Dilbert kertoo Dogbertille, että "tänään yllätin itseni nauttimasta työnteosta". Siihen Dogbert vastaa, että "se on sama, kuin varastaisi työnantajalta". Tuossa keskustelussa mielestäni kirkastuu protestanttinen työmoraali ja kapitalismin henki.  

Syksyn ruskaa yläkerran ikkunasta katsottuna talon puutarhaan, tai omaan puistoon. Taustalla vielä perinnemaisemaa, ja puistoa kiertää viime vuoden kesällä tekemäni aita.

Kuluneen vuoden työprojekteista

Mukava juttu, kun voi laittaa postauksen alkuun  kuvan työmaalta, vuosiluvusta vanhan torpan hirsiseinästä. Siinä on hirsimies kaivertanut puukonkärjellä hirsikehikon valmistumisvuoden, nyt jo 110 vuotta sitten. Numerot tuossa on vain pari senttiä korkeat, ja tummuneiden hirsien pinnassa, mutta sattumalta osuivat silmiini otsalampun valossa. Ehkä hirsimies on ollut kanssani samanmittainen mies, kun ne numerot oli sille korkeudelle kaivertanut. Ehkä myös sanansa mittainen, jota toivoisin ja haluaisin itsekin olla. 

Voi myös olla, että silloinen hirsimies ei ole halunnut tehdä omista töistään niin suurta numeroa, ja siksikin tässä numerot on niin pieniä. 

Siinä savimaalla ja viljelymaiden pientareella tämäkin torppa on ajan kuluttavaa vaikutusta, ja eri aikojen rakentamisen muotioikkuja omalla vaatimattomalla ylpeydellään uhmannut. Lasivillaa ja muoviakin oli ajan kuluessa eristyksiin lisätty, mutta hirret on kauttaaltaan vielä oikein hyvässä kunnossa. Yhtään hirttä ei tarvinnut vieläkään vaihtaa. Vain alimpia hirsiä ulkoapäin pintapaikata. Sitä seikkaa katsellessa tekee mieli ottaa hattu nöyrästi käteen ja pyytää sen nykyisiltä asukkailta kauniisti, että älkää nyt hyvät ihmiset pilatko sitä uretaaneilla ja muilla ongelmajätteillä, mitä ei viimeisten vuosikymmenien sukupolvetkaan ole onnistuneet pilaamaan.
Mutta siitä ei tässä kafkamaisessa maailmassa joudu vankilaan, vaikka uretaanilevyjä hirsiseinän sisäpintaan lisäisikin. Ehkä jopa päinvastoin. Me hipsterit ja heinähatut, jotka sitä emme tahdo tehdä, kaiken kohtuullisuuden ja kunniantunnon nimissä, maksamme vielä kiinteistöverojamme korotettuna kymmenkertaiseksi. Ehkä jopa satakertaiseksi, ja ilmastonmuutoksen torjumisen nimissä.

*****

Kaikenlaista tässä on tullut hääräiltyä sen jälkeen, kun viimeksi olen ahkerammin niistä blogipäivityksiä tehnyt. Nyt tekeekin mieli siinä asiassa oikaista, ja niputtaa yhteen työmaita viime syksystä alkaen. Eikä niinkään aikajärjestyksessä.

Vanhojen talojen lattioista on tullut syystä ja toisesta itselleni yksi pääasiallinen leipätyö. Eikä näissä töissä ole mitään glamouria, vaan ihan jotain muuta. Likaista ja raskasta, mutta se tekemisen vapaus, ja itsekuri. Tästä työstä annoin kerran haastattelun:

TM Rakennusmaailma haastattelee

*****

Ylemmissä kuvissa olin viime kevättalven aikaan vanhassa komeassa maalaistalossa isännän kaverina, ja lähinnä henkisenä tukena, kun rakennettiin vanhaan kamariin kylpyhuoneratkaisua perinneajatuksen hengessä. Kamarissa oli jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut kylpyhuone ja sauna. Mutta vaikka sitä ja sen ajan rakentamistyyliä helposti sanotaan peruspilaamiseksi, ei ne rakenteet olleet täälläkään tehneet mitään tuhoa. Ainoat pintalahopaikat hirsiseinissä oli kulmassa, jossa kulmauunin savupiippu on jo paljon aikaisemmin sijainnut. Siellä on joku kastepiste tapahtunut uunin ja pohjamuurin tasossa.

Yläpohja rakennettiin uudestaan, ja alapohjakin uusiksi vanhojen kannatinhirsien päälle. Sitten kylpyhuone sillä ajatuksella, että se on oma huoneensa huoneen sisällä. Sinne jätettiin tuuletusväli lattian, katon ja seinien väliin. Katolle meni vanha ilmastointiputki, josta saatiin alipaine imurin kanssa näihin tuuletusväleihin. Korvausilmareiät tulivat huoneen puolelle, eli kamariin, joka on nykyinen kodinhoitohuone.

*****

Lattioihin suosittelen eristeeksi oikeaa perinnemateriaalia, eli kutterinpurua. Siihen voi sekoittaa sopivissa suhteissa mukaan myös vannesahanpurua, tai muuta vastaavaa, jonka on oltava ehdottomasti kuivaa. Raekokonsa puolesta kenttäsirkkelin puru olisi sopivaa. Eli sitä samaa, mitä yleisimmin on rintamamiestaloissa, ja sen aikakauden rakentamisessa käytetty. Mutta saatavilla oleva kenttäsirkkelin puru on yleensä liian kosteaa lattiaan laitettavaksi. Kutterinpuru on itsessään oikein mainio eriste, eikä se vaadi mitään lisää. Kunnollinen tiivistäminen on tärkeää.
Kutterinpurulla olen eristänyt suurimman osan kaikista rakentamistani lattioista, ja siihen ollaan oltu tyytyväisiä.

Eri lattioissa on omanlaisensa haasteet, enkä aina saa valmiista lattioista tai rakenteista yhtä siivottuja ja huoliteltuja kuvia, koska työmaajärjestys ei aina ole itsestä kiinni. Tässäkin satavuotiaassa uudisrakennuksessa vanhan kartanon mailla oli mukavaa ja aikaavievää askartelemista lattioiden parissa. Osa suuremmasta aulatilasta oli entistä kylmää kuistia, tai verantaa. Siinä on sisäportaat, jotka tein uusiksi, sekä lattiaa kiertävä reunalankku kulmajiireineen. 

***** 

Sitten olikin hirsityömaata, tämän kuluvan heinäkuun helteissä. Tämän kirjoituksen alussa kerroin vanhasta pienestä torpasta, jossa ei lahoa ollut juuri edes mainittavasti. Mutta kolmisenkymmentä vuotta uudemmassa komeassa maalaistalossa sitä sitten olikin jo korjattavaksi asti.

Kivijalka oli korkea ja tuo työskentelykorkeus oli minulle rinnan tasalla. Alahirren ja sokkelin välissä ei ole ollut kosteuskatkoa, joka on jo puute itsessään. Mutta suurempi syy alahirsien lahoamiselle on mielestäni tippapuun asennuksessa. Tippapuun ensisijainen tehtävä olisi suojata alahirttä kastumiselta. Vasta toissijainen tehtävä on esteettinen. Tässäkin tippapuu oli kuusi tuumaa kivijalan yläpuolella ja sen alapuolella oli vaakalauta. Oman aikansa muotioikku. Tasaista sokkelipintaa on jäänyt silloin vielä pari senttiä taivasalle, josta sadevesi on valunut alahirren alle. 

Itse teen hirsikorjaukset yleensä 6x6 tuumaisesta sahatavara -piirusta. Koska yksin näitä töitä vain suostun tekemään, niin sillä tavaralla tekeminen on vielä jotenkin inhimillistä. Mutta tälläkin työmaalla näissä olosuhteissa sahasin ja asensin talon lahoon helmaan aika tarkkaan 70 metriä pelkkahirttä, eli sahatavara -piirua. Hirsikorjauksiin ja paikkaamisiin kului tässä työssä yhdeksän päivää.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten tähän taloon oli vaihdettu ikkunat, jolloin eteläseinällä jo oli ollut ikkunan alla läpilahoa. Mutta tavalliseen timpurityöhön ei näytä koskaan kuuluneen vastaatulevien vaurioiden perusteellinen korjaaminen. Lasivilla ja styroksi oli silloin riittänyt. Nyt tuon vaurion korjaaminen koko seinän paksuudelta olisi vaatinut sisäpintojen rikkomista. Mutta kun ikkunan takana on siistit pinkopahvit ja tapetit, sekä sali vanhoine tyylihuonekaluineen, niin ehdotin korjaamista nyt puolikkaan seinäpaksuuden osalta. Sitten kun seuraavaksi tulee salin puolella seinäpintoihin remontin tarvetta, niin tämän voi korjata loppuun siltä puolelta.

Vaikka nuorempana sanoin usein, että "vanha ei ole enää mikään vauhtikone", niin kyllä vielä on aika positiivinen draivi päällä.

Vanha kiviholvikellari

Rautatien varren asemakylällä vanha kiviholvikellari oli päässyt vaipumaan vähän unohdukseen. Kun rautatieverkko suuriruhtinaskunnan aikana Suomeen rakennettiin, 1800 -luvun puolivälin tienoilla, tiesi se radan varren asukkaille elinkeinorakenteen muuttumista, työtä ja myös jonkinlaista toimeentuloa. Tuli sahateollisuutta, mökkejä rakennettiin vieri viereen ja asemakyliä kasvoi.

Tämäkin vanha kivikellari on toimittanut monenlaista asiaa mökkikylän asukkaille. Viime sotiemme aikana se toimi lähimökkien ihmisille pommisuojana, kun entisen emämaan  pommikoneet pyrkivät eliminoimaan suomalaista huoltovarmuutta. Rautatie oli tärkein kulkureitti tavaraliikenteelle vielä sotavuosina.

Koska talot oli vieri vieressä, niin tontit oli pieniä ja pihapiirit yhteisiä. Myöhempinä aikoina tontteja on yhdistelty ja huonokuntoisempia mökkejä ja varastoja purettu pois. Tämä kiviholvikellari oli jäänyt uhmaamaan aikaa, nyt isomman pihapiirin perälle. Betonitiilikatto oli sitä suojannut viimeiset vuosikymmenet, mutta senkin elinkaari alkoi olla finaalissa. Tiilikaton alla oli vielä nähtävänä vanhaa kolmiorima - huopakattoa. Sen alla pärekatto, mutta rakenteet oli olleet jo lahoja tiilikattoa päälle tehtäessä.

Kiviholvin päällä oli paksu kerros vanhaa sahanpurua. Ihan kuivaa sellaista, ja kuin juuri sahalta tullutta. En paremmin kaivanut kuin paikka paikoin, mutta tuntuma oli, että puru on ihan kiven päällä ilman kosteuskatkoja. Sellaisia ei tietenkään tarvita, koska luonnonkivi ei nosta maakosteutta kapillaarisesti. Puru on varmasti tasannut, eli puskuroinut hyvin myös ilmankosteuden vaihteluita. Toiminut myös lämpö / kylmäeristeenä.

Kerran aikaisemmin, vuosia sitten tein suuren kiviholvikellarin katon sille pienemmälle osalle, joka oli ulkona. Suurin osa kellarista oli lattian alla. Vanhan kuninkaantien entisessä majatalossa. Silloin eristeeksi laitettiin kiviholvin päälle kevytsoraa. Varmasti hyvä materiaali sekin, ainakin eristeominaisuuksiltaan. Mutta ei puskuroi kosteustasapainoja.

Tässä kellarissa oli mielestäni hieno yksityiskohta tuo oven päällä oleva puurunkoinen peltilippa. Otin mittasuhteet ja mallin vanhasta lipasta ja tein uuden samanlaisen. Muilta osin kolmiorimakatto tuntui sopivan perinteiseltä ja kauniilta tähän vanhaan kellariin.

Tämän vuoden kattotyö olikin aika sopivalla korkeudella maasta, kun ei tarvinnut rakennella telineitä sen tähden.

Kuin mummulassa

On aina mukava kuulla, että kätteni töitten jälkiä on näkyvillä joskus myös perinteisessä paperimediassa. Kodin Pellervo -lehden helmikuun numerossa on artikkeli puutaloasumisesta Turussa. Tuossa talossa olen tehnyt monta mukavaa remonttiseikkailua vuosien aikana. Kuvassa näkyy viimeisin työni, joka on kolmeen suuntaan laskeutuvat puiset ulkoportaat. Myös sisäportaat olen heille tehnyt. Yläkerran huoneita lisäeristänyt. Paneloinut, listoittanut, pinkopahvittanut ja tapetoinut. Muistaakseni noin kuudentoista neliön katon pinkopahvitin yksin. 

Talon emäntä kysyi, voiko hän mainita nimeni haastattelussa, että olen heille siellä kaikenlaista timpuroinut. Olen tietenkin sellaisesta huomiosta vain hyvilläni. Heidän kanssaan olemme sopineet jo seuraavasta projektista talon kunnossapitämisen ja määräaikaishuollon suhteen. Talon ulkovuorilaudoitusta uusitaan joiltakin osin. 

Hiiriä ja ihmisiä

En kirjoita mitään tuosta John Steinbeckin arvatenkin mainiosta kirjaklassikosta, koska en sitä ole lukenut. Mutta nyt kun sen puheeksi otin, täytyy se itsekin hankkia käsiini ja lukea. Ainakin kirjakuiskaajan suosittelun perusteella.

Sen sijaan ajattelin vain hiiriä ja ihmisiä meidän maailmassamme, jossa hiiret tykkäävät vipeltää täytepohjissa ja muissa välitiloissa, niissä pesissä, jotka me ihmiset olemme itsellemme rakentaneet. Hyppivät joskus pöydillekin, kun isäntäväki on kotoa pois. Sellainen peli ei vetele.

Toisaalta tulee mieleeni mainio Douglas Adamsin klassikko, jossa tarinassa hiiret näyttelevät pääosaa, kuitenkin lukijan sitä alussa ymmärtämättä. Ihmiset siinä kuvittelevat, niinkuin meidänkin maailmassa, olevansa elonkehässä lajien joukossa jotain ylivertaista. Kuin kuninkaita tai jumalia, mutta todellisuus olikin tuossa tarinassa jotain muuta. Ihmiset kuvittelivat tutkivansa ja ymmärtävänsä jotain lopullista koko ympäröivästä elonkehästä, ja ehkä vähän jotain myös sen ulkopuolelta. Kuvittelivat tutkivansa muita lajeja ja elämänmuotoja, kuten hiiriä laboratorioissa. Mutta oikeammin koko elonkehä oli hiirien tilaamana tehty alusta sille tutkimustyölle, jossa ne tutkivat muun muassa ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä. Vähän ihmistä hämätäkseen ne vain syövät juustoa ja piipittävät. Kirjasarja on älyn ja mielikuvituksen ilotulitusta, mutta ei vakavasti otettavaa. Voin suositella.



Mutta vakavoidun nyt asiaan, josta ajattelin kirjoittaa.

En ole aikaisemmin laittanut näin kattavasti hiiriverkkoa alapohjaan. Mutta kun vanhassa talossa on paljon ongelmakohtia, mistä hiiret pääsevät rakenteisiin sisälle, on tällainen työ mielestäni oikein perusteltu. Ensimmäisessä huoneessa oli kannatinpalkit ja alapohjalaudat vielä hyvässä kunnossa, mutta laudoissa vain rakoja. Niistä rakosista on hiirien helpoin lähteä nakertamaan käytäväänsä rakenteisiin sisälle. Mutta jos alapohjalaudoitus on alapuolelta katsottuna kauttaaltaan tiivistä ja tasaista, jää kulmat ja nurkat sellaisiksi paikoiksi, joista varmastikin hiirulaisen ajatus on lähteä tietään sisärakenteisiin raivaamaan. Aikaisemmin näiden lautojen päällä oli vielä sanomalehti ja lasivillaa, niin hiirien oli aika helppo astua sisälle taloon. Nyt lautojen ja verkon päällä on tuulensuoja-puukuitulevy. Levyn ja palkin kulmissa vielä pellavanauha tiivistyksenä.

Seuraava lattia olikin vähän huonommassa kunnossa, eikä säästettävää ollut. Tässä tilassa on ollut huoneita aikanaan kaksi, jotka on myöhemmin yhdistetty. Huvila ja sen lattiat näyttää olevan kauttaaltaan kallion päällä ja lattiatkin on tukeutuneet kallioon. Käytin olemassa olevia tukianturoita ja niiden paikkoja, joten lattiakannattimista tuli kahden suuntaiset.

Lattian eristetilaan nouseva kivi on hyvä myös verkottaa ja levyttää tuulensuojatiiviiksi. Levykotelon sisälle jäi tuuletusväli, joten mahdollisesti kondensoituva vesi ei kastele levyjä. Kivi ei itsessään nosta  kapillaarisesti maakosteutta, eikä ainakaan kallion päälle tukeutuva luonnonkivimuuri.

Seinän takana odottaa seuraavat huoneet samaa lattiatyötä, mutta tässä vaiheessa koteloin ja verkotin, eli osastoin lattioiden välisen seinänosan. Hiiret ei ainakaan kulje nyt näiden lattioiden välisellä osalla huoneista toisiin.

Alemman umpilaudoituksen päälle tykkään laittaa kaksitoistamillisen tuulensuojalevyn, koska se on helppo leikata pari milliä liian suureksi ja saada siten tiiviisti kannatinpalkkien väliin. Verkko laudan ja levyn välissä ei hankaloita mitenkään työtä, eikä hidasta sitä. Verkko tässä välissä koko pohjan alalla on tietenkin varmuuden maksimointia, mutta kulmissa varmasti hyödyllinen. Jos levyn saumoihin meinaa jäädä rakoja, on se helppo vielä tiivistää pellavatilkkeellä.

Päivitys 3.3.2018

Nyt sain John Steinbeckin kirjan Hiiriä ja ihmisiä luettavakseni. Kirja on helppolukuinen, eikä kovin pitkä. Itse luin sen kahdella istumalla, vaikka yhdelläkin sellaisella tuon lukee helposti. Ajattelin, että se olisi hyvä lukea, kun sen nimenkin lainasin omalle postaukselleni. Kirjan teema ei ole mitenkää korkeamoraalinen tai ylevä, vaan sellainen, mitä tuolle mantereelle ja tuohon aikaan työväenluokan keskuuteen sopii kuvitella. Kun länsi oli vielä aika villi. Surumielinen kyllä, mutta voin minäkin sen lukemista suositella.