keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Mukana kuvassa

Nyt halusin lainata tälle postaukselle nimen Jerzy Kosinskin samannimisestä romaanista vain siksi, että olen itse mukana parissa näistä kuvista. Vähän erikoisen hutera aasinsilta otsakkeen ja tekstin välillä, mutta kuitenkin. Tuon romaanin elokuvaversiossa Peter Sellers tekee varmasti syvähenkisimmän roolityönsä. Nykymenon hulluutta ja ilveilyä seuratessani tulee usein mieleeni tuon tarinan teema, jota voi kai kuvata myös Sokrateen luolavertauksen varjojen maailmalla.  


Mutta ei nyt niin syvällistä ja synkkää, vaan jotain paljon käytännöllisempää. Tämän kuluneen kesän päätyöni oli olla mukana projektissa, jossa vanhaa aittaparia kunnostettiin kestämään tulevien vuosisatojen ilmastonmuutokset ja säiden äärevöitymiset. Aitoista ainakin vanhempi on veistetty jo 1700 -luvun puolella, ja numeroinneista päätellen se on kahdesti purettu ja siirretty. Näillä paikoilla aitat on olleet reilun sata vuotta ovensuut vastakkain ja yhtenäisen katon alla. Myös väliosaa on yhdistänyt ulkoseinät. 

Itsekin olin tutustumassa aittoihin ja niiden isäntäväkeen jo vuosia sitten, jolloin niiden kunnostustyötä mielissä jo muhiteltiin. Aitat vaikuttivat kyllä lohduttoman kuntoisilta, mutta ryhdikkäiltä ja remontoimista odottavilta. Sukupolvia aikaisemmin, vuonna 1939 oli kohtalaisen valmis suunnitelma purkaa pois nämä huonokuntoiset aitat. Mutta kun tuli liikekannallepano ja syttyi talvisota, niin suunnitelma vähän lykkääntyi. Ylimääräinen työvoima oli isänmaan asialla, ja kotijoukoilla oli kädet täynnä tekemistä maatalon varsinaisissa töissä. 

Nyt kuitenkin vuosikymmeniä myöhemmin aittapari olikin vielä riittävän hyväkuntoinen siihen tarkoitukseen, että työtä pelkäämättömät miehet saattoivat tarttua niiden korjaamiseen. Ehjä katto niiden päällä oli aina ollut.    


Tänä vuonna olen miettinyt enemmänkin sitä, kuinka ajan kulun huomaa parhaiten lasten kasvamisesta. Minulla on useita työmaita, joissa olen vuosien aikana, ja muutaman vuoden välein käynyt jotain puuhailemassa. Siellä, missä oli vielä hetki sitten pieniä tyttöjä katsomassa piirrettyjä lastenohjelmia, kun minä asensin, listoitin ja kalustin jotain heidän perhe-elämänsä keskellä, onkin nyt talossa vain nuoria naisia.
Tai kun isäntäväen kintereillä ja helmoissa seurasi lapset keskusteluamme ja palaverimme aihetta, onkin jo seuraavaksi uusi sukupolvi varttunut, ja pian valmiina astumaan ohjaksiin. Kuinka nopea lopultakin on sukupolvien kierto ja jatkumo. 
Myös omista pikku tyttäristäni vanhempi täytti jo kolmekymmentä. Kuinka ihmeessä hän sen teki, kun en itsekään vielä ole niin vanha? Löysikö hän siihen jonkin aika-avaruuden madonreiän ja oikopolun?






Jos sitä aika-avaruuden oikopolkua käyttäen pääsisi selittämään sen aikaisille kirvesmiehille, jotka nämä aitat on aikanaan veistäneet, että miten niitä vielä vuosisatoja myöhemmin siirrellään, niin vähintään hulluna olisivat puhujaa pitäneet. Pienempi aitoista painoi jotain yhdeksäntuhatta kiloa, ja suurempi noin kaksitoista tuhatta. Hirsityöt ja korjaukset tein, kun aitat oli siirrettynä. Myös perustustyöt on helpompi tehdä hyvin, kun aitat on toisaalla.

Uudessa perustuksessa ei ole betonivaluja, vaan pintamaan kuorinta, sekä tiivistetty kerros sepeliä, eri karkeuksia. Näiden päälle ladottuna perustusten lohkokivet, jotka siellä oli ennenkin. Työmaan vaiheet ja menetelmät oli Museoviraston hyväksymät ja valvomat.







Vanhan hirsiseinän saumakohdassa oli lahoa, johon tein paikkapalat vanhoista harmaantuneista parruista. Nämä ovat näkyviin jäävää osaa.

Olen asian näin tuumannut, ja joskus sen joillekin myös sanonut, että suurin kunnia vanhojen talojen kunnostamisen ideasta ja rakennusperinteen asiasta kuuluu naisille. Jotta se pieni osa meidän rakennettua puutalokulttuuria on voinut säilyä näihin päiviin, on tarvittu sitä tunnepohjaista lähestymistapaa ja esteettistä silmää, joka on ominaisempaa naisille. Siitä kiitos ja kumarrus. Miehillä on lähestymistapa enemmän käytännönläheinen, suoraviivainen ja tehokas. Mutta se yhteispeli tässä on kaikkein tärkein, ja etuoikeutettuja ovat sellaiset naiset, joilla on ahkera ja taitava mies omasta takaa toteuttamassa yhteisissä unelmissa sitä, mihin tarvitaan lihaskuntoa ja voimaa. Minä itse miehenä haluan muistuttaa kaikkia myös siitä, että huomatkaa, kuinka paljon miehet ovat valmiit tekemään ja rakentamaan, kukin kykyjensä mukaan sen yhteisen onnen hyväksi.




Pidän paljon monenlaisista sanonnoista, kuten vaikka siitä, että "turha pikkutarkkuus on teknistä tietämättömyyttä". Sillä voin puolustella sitä, että kirvesmiehen mittatarkkuus olisi hyvä pysyä siellä sentin tai puolen sentin sisällä. Metallimiehellä mittatarkkuus on millipeliä. Mutta kun rappari rappaa, niin se on jämpti.

Tällä työmaalla isännällä itsellään oli kaikki langat käsissään ja rakentaminen perustustöistä vesikattoon hallinnassa. Kun kahden vanhan, eri aikoina rakennetun aitan yhteen sovittaminen suoralle kiviperustukselle oli millipeliä, voin sanoa, että homma oli jämpti.




Kun sateet on piiskanneet ja auringon säteet haristaneet hirsiseinän ulkopintaa kolmattakinsataa vuotta, oli niissä jo vähän paikkailtavaa. Alimpia hirsiä vaihdettiin kokonaan. Suurimmalle osalle ulkoseinistä tulee nyt lauta pintaan, niin hirsirunko säilyy vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Viimeisten työvaiheiden kuvia en ehtinyt napsimaan, kun työmaalla ei ole hyvä lorvia silloin kun tekemistä riittää. Vesikatto ehdittiin vielä yhdessä tekemään aluskatteelle asti. Tiilikatto ja ulkolaudoitus sinne tulee varmasti vielä syksyn aikana.

*****

Kun minulta kysytään, että kuinka pitkälle eteenpäin olen varattuna eri työprojekteissa, sanon, että tavallisesti vuodeksi eteenpäin. Työmailla olen kyllä rauhallinen ja varovainen, ja yritän välttää turhaa riuhtomista ja rimpuilua. Työt valmistuu yleensä ajallaan, ja joskus jopa etuajassa.

2 kommenttia:

  1. Saan paljon lukijapalautetta ja kommentteja sähköpostiini, ja ihan hyvä sekin. Tänne voi kommentoida, jos omistaa jonkin google -tilin jolla kirjautua. Seuraava lukijapalaute oli tarkoitettu ensiksi tänne, joten liitän sen nyt tähän kommenttiosastoon.

    *****

    Olen seurannut blogiasi vuosia ja löytänyt sitä kautta myös Vihreän kamarin -blogin. Olen saanut intoa, tietoa ja uskoa omaan projektiini, kesämökin rakentamiseen vanhasta hirsikehikosta.

    Olen tehnyt itse puusepäntyöt, kuten karmit ja puuttuvat pokat ja kunnostanut rakennusosat, kuten hirret, ovet, ikkunat ja keittiön, ja ostanut kirvesmiehentyöt. Olen onnekas, kun olen saanut rakastavan aviomiehen ja rakennusprojektiin taitavat kirvesmiehet. Mieheni pitää minusta huolta ja kannustaa, mutta ei koske rakentamiseen tikullakaan eikä ole juuri käynyt työmaalla - se on minun hankkeeni. Hän on parempi monessa muussa asiassa.

    Projekti on kestänyt monta vuotta alkaen tontin ostamisesta, poikkeusluvan ja tieoikeuden hakemisesta ja tien rakennuttamisesta. Eräänä pakkasviikonloppuna tein lumeen nuotion ja leimasin kaadettavat puut kirveellä.

    Mökki on nyt lähes valmis, 70-luvulla puretusta, kauniista kotitalostani peräisin olevien kuistin ikkunoiden kunnostuksessa on vielä tekemistä. Saunaksi olen juuri löytänyt 1940-luvun hirsirakennuksen, joka on tarkoitus siirtää kokonaisena Kirkkonummelta Lappeenrantaan, kunhan löydän kohtuuhintaisen kuljetusfirman. Siitä saa nopeasti saunan ja pukuhuoneen. Sitten tarvitaankin enää kaivo ja pieni kellari, niin sähkötön rantamökki kotikylälläni on lähes valmis. Huussi ja liiteri -rakennus tehtiin jo alkuvaiheessa.

    Joillakin naisilla on puoliso, joka rakentaa ja toteuttaa vaimon suunnitelmat. Puolisoa ei kuitenkaan kannata valita projektiluontoisesti työpariksi. Unelmansa voi toteuttaa itse - ei kannata vaatia puolisolta sellaista, mikä on vastoin hänen luontoaan.

    Halusin vain tuoda tällaisen näkökulman rakentamiseen.

    Hyvää syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä hienosta palautteesta! Minä kirjoitan omista kokemuksistani yleisellä tasolla ja nimettömästi, siitä mitä olen nähnyt tässä liki parinkymmenen vuoden aikana näillä työmailla. Olen purkanut vanhaa ja rakentanut uutta työpaikallani emännän työkaverina, ja syönyt kahvipöydässä isännän leipomaa pullaa. Mutta sitä juuri, että voimavara tässä rakennusperinteen asiassa on mielestäni jäänyt naisten harteille. Heillä on into ja vimma asua vanhassa talossa, ja pyrkiä kunnostamaan sitä. Joskus kauhulla kuuntelen, jos rouva kertoo, että hän yksin kantaa ja sovittaa tiiliä katolle, ja sanoo vielä, että siellä huimaa. Tai paljon muuta vastaavaa. Olen itse enemmän konservatiivinen, ja tykkään perinteisemmästä työnjaosta, ainakin meillä kotona.
      Haluan puolustaa myös miesasiaa, koska se jää helposti vähemmälle huomiolle tai maininnalle. Usein miehellä on se perinteinen kunniantunto ja halu itse rakentaa ja korjata, vaikka ei niin aika tai taidot siihen riittäisi. Mutta ainakin vilpitön pyrkimys kantaa tuo sisäsyntyinen vastuunsa. Meidän kaikkien ei tarvitse osata rakentaa tai korjata omia taloja. Kuten ei tarvitse osata korjata omia autojaankaan, tai paljon muuta. Jokaiseen ammattiin löytyy pätevät tekijät. Mutta harrastelu ja puuhastelu vanhojen talojen kanssa on oikein antoisaa ja mukavaa. Leipätyönä se käy usein ihan leipätyöstä.

      Poista