Vanhan katon korjaus vai uuden rakentaminen

Kattotöiden pitäisi olla tähän vuodenaikaan ajankohtaisia, vaikka niitä nähdään tehtävän nykyään pitkin vuotta. Myös syksyn sateilla.
Tähän on johtanut kattotöihin erikoistuneet kattokympit ja muut, joiden kokonaisurakkatarjous muutaman päivän työstä keskiverto rintamamiestalon kokoisessa talossa on tänä päivänä jotain viidentoista tuhannen euron luokkaa. Nykyaikainen muovitettu pelti ei paljon paperista poikkea ja niille annettu kymmenen vuoden takuu on vanhan talon katolle naurettavan lyhyt. Kuitenkin siellä katolla vanha ruosteinen poimupelti tai sammaloitunut betonitiili on pitänyt vettä useita vuosikymmeniä. Kunnostettuna ja/tai huoltomaalattuna se vanhakin katto kestää usein vielä sen kymmenen vuotta. Uuden peltikaton takuu koskee vain sitä pellin laatua, eikä katon rakentamista.
Itselläni betonitiilikaton pesu ja maalaus kustansi tuhannen euroa, jonka maalit ja hieman laadukkaampi painepesuri maksoi.

Vanha kestikievari oli rakennettu monessa osassa ja siinä oli lopulta yhdistetty päärakennus ulkorakennuksen kanssa. Rakennukset ei olleet toisiinsa nähden suorakulmaiset, vaan vinkkeli oli yli yhdeksänkymmentä astetta. Talo on ollut aikanaan komea ja on sitä ehkä tänäkin päivänä. Perimätiedon mukaan myös Ruotsin kuningas olisi siellä yöpynyt kulkiessaan valtakuntansa itäisiä läänityksiä tarkastamassa.
Talo oli ollut kuitenkin autiona ja pahuuden vallassa useita vuosikymmeniä, ennen kuin rohkeat uudisasukkaat ottivat sen kunnostamisesta itselleen elämäntehtävän.

Talossa oli useita haasteita ratkaistavaksi ja useillekin tekijöille. Kerron kuitenkin omista projekteistani ja kuvat esittävät vain omia tekemisiäni.
Yksi kiireellisimmistä oli kuitenkin katon korjaaminen ja se olikin vuotanut aumoistaan ja muualtakin enemmän kuin kymmenen vuotta.

Katolla oli viimeksi ollut betonitiili ehkä neljä- tai viisikymmentä -luvulta alkaen. Sen alla oli huopa ja alimmaisena pärekatto.
Katossa ei ollut kuitenkaan mitään niin huonoa, etteikö vanhoja rakenteita voinut jättää alimmaisiksi. Vanha kattotuolijako oli täälläkin harva joten rakensimme lisäkattotuoleja alapuolelta käsin ja saimme katolle lisätukea. Joitakin vuotokohtia korjasimme ja laudoitimme uudestaan.

Oma hankaluutensa tässä kattotyössä oli vinous ja kaarevuus. Kattolinja oli pitkällä osuudella kolmekymmentä metriä pitkä ja siinä matkalla harjalta linjattuna se oli notkolla ja kaarella kolmekymmentä senttiä keskeltä mitattuna. Tätä kaarevuutta ja notkoa ei voinut lähteä oikaisemaan, vaan se oli huomioitava ylimmissä tiiliruoteissa ja limitystä lisättävä tai vähennettävä eri paikoissa porrastamalla.

Räystään pituuslinjat on helpompi linjata suoraan lankalinjaa apuna käyttäen. Myös lappeen suoruus räystäältä harjalle on tärkeää, eli lapelinja ei saisi niiata, eli olla notkolla. Eri asia on mansardikattoihin tehdyt niiaavat räystäslinjat ja niihin se kuuluu.

Vanhat tiiliruoteet poistettiin, laitettiin vanhan huopakaton päälle uusi alushuopa ja uudet vankat tiiliruoteet. Auman pohjat pellitettiin. Lopulta katolle tuli uusi vahva betonitiili.

Toinen samantapainen kattotyö oli Turussa vanhalla puutaloalueella. Katolla oli niinikään neljäkymmentä -luvulta peräisin oleva betonitiili, jonka isäntäväki halusi säilyttää. Hekin olivat ottaneet tarjouksia kattotyöfirmoilta kokonaisurakkana, mutta päätyivät teettämään sen tavallisena timpurityönä tuntilaskutuksella, jolloin se oli monin kerroin edullisempi. Myös vanhan rakennuksen henkeen sopiva.

Isäntäväki otti itse tiilet alas katolta ehjänä ja pesi ne pihalla yksi kerrallaan. Tiiliä on kuitenkin useita tuhansia.
Lopulta he nostivat ne takaisin katolle ja latoivat paikalleen.
Alimmaisena oli pärekatto ja sen päällä useampi vanha huopa. Katto oli ehjä ja kohtuullisen suora. Tähänkin laitoimme päälle uuden alushuopakatteen ja vankat uudet tiiliruoteet.

Uusille tiiliruoteille laitan korotuslaudat ainakin kattotuolien kohdille ja suuntaisesti. Kattotuoleihin ne lyön pitkillä, ehkä viisi- tai kuusituumaisilla nauloilla kiinni. Galvanoitu eli kuumasinkitty naula on talon ulkopuolisessa rakenteessa paljon parempi kuin sähkösinkitty ruuvi.
Varsinaiset tiiliruoteet on näin hyvä kiilaamalla korottaa oikeaan linjaan korotuslautaa vasten. Kaikki kiilat pitää lopulta naulata kiinni.

Tiilien ladonta lähtee aina suorakulmaisesti räystäslinjaan nähden, joten sitä varten on hyvä olla lähdölle apuviivat. Päätyräystäät vanhoissa rakennuksissa on harvemmin suorakulmaisesti räystäslinjaan nähden. Tämä tulee vastaan tuulilautojen tai peltien askartelussa.

Viimeinen tämän tarinan kattotöistä oli huopakatto kolmiorimoilla tehtynä.
Talo on vanha ja enemmän kuin sen sata vuotta. Talossa on myös alkuperäinen leivinuuni ja vielä ahkerassa ja osaavassa käytössä.

Katto oli myös kerroksittain kasvanut, jossa alimmaisena päre, sitten muutama huopakerros ja viimeisenä onduline poimuhuopalevy ja niiden välissä ruodelaudoitus.
Vanhoissa katemateriaaleissa oli kerrospaksuutta aika tavalla, mutta lähtöajatuksena oli, että säästetään mikäli mahdollista, vanhoja katemateriaaleja alimmaisena. Kuitenkin kun räystäillä oli lahoa, oli niiden osalta purettava kaikki vanha pois ja uusittava myös kattotuolien ja kukkopuiden päitä.

Työn edetessä ymmärsin, etten voinut säästää vanhoja kattorakenteita oikeastaan ollenkaan. Huopakatto tarvitsee alustakseen kohtuullisen tasaisen ja kovan, tai ainakin tasalaatuisen pohjan. Pärekatto on hieman joustava mutta tasalaatuinen alusta, mutta täällä ei ollut tarkoitus uusia alimmaisia päreitä puuttuvilta paikoilta.
Kattotuolijako oli tosi harva ja paikoin jopa yli kolme metriä. Vanha kattolaudoitus oli vaihtelevaa, järeistä halkaistuista puun rungoista aina ohueseen pintakuorilautaan. Myös lautojen jatkopaikat oli monissa kohdin tehty lentokarvina tyhjän päälle, joten työskentely tällaisella kattotyömaalla oli vaarallista. Kattotyövaljaat tietenkin täytyy olla käytössä ja räystäiden alla telineet, mutta kattotyö vanhalla katolla on aina vaarallisimmasta päästä rakentamista. Myös vanhan katon miljoonat pärenaulat rispaa katolla liikuttaessa turvavaljaiden turvaköyttä.

Rakensin katon uudestaan kattotuoleista ylöspäin ja myös kattotuolien väliin lisäsin kannattajia siinä samalla. Mielestäni kolmiorima huopakaton lappeen on oltava suoralinjainen harjalta räystäälle. Sitä on vaikea oikaista vanhojen vinojen ja notkojen rakenteiden päälle järkevästi. Myöskään kerroksittainen rakentaminen ei ole järkevää ja tarkoituksenmukaista. Katon osalta räystäskoteloiden paksuus ja otsalautojen korkeus kasvaa suhteettoman paljon, jos rakenteita vain kasvatetaan vanhan päälle. Jotain vanhaa voi olla mukava jättää alimmaiseksi, mutta kaikkea ei aina kannata pyrkiä säilyttämään. Vanhan rakennuksen sirot muotolinjat voidaan saada myös herkästi pilattua.

Hirsikehikon siirto

Humppilaan menevä kesäsauna on nyt puusuutarin pihanperällä siirtämistä varten valmis.
Työ sovittiin tehtäväksi ja oli tarkoituksenmukaista tehdä niin, että hirsirunko puretaan vielä ja siirretään lopulliselle paikalleen osina. Kokonaisena rungon siirtäminen olisi sillätavalla työläämpää, että kuljetusauton pitäisi olla aika suuri ja savimaa täällä kantaa aika huonosti suuria painoja ja pistekuormia. Pihalle olisi jäänyt pitkän aikaa näkyvät arvet ja painaumat. Lopullisella rakennuspaikalla taas tontti on sen verran pieni ettei perille isolla autolla olisi päässyt.

Hirsirunkoon tulee vielä ylös kaksi kerrosta hirsiä, joita en kuitenkaan täällä alkanut sovittamaan huonojen pukkien varassa. Rakennuspaikalla sitten paremmilta telineiltä työ on turvallisempaa ja helpompaa. Pääasia täällä omalla tontilla työn tekemisessä oli, että hirret sai levitettyä isommalle alalle ja selvitettyä niistä vanhaa numerointia. Nyt kun hirret on tähän asti mitattu, valikoitu ja sovitettu toisiinsa, on työ rakennuspaikalla huomattavasti selkeämpää. Myös ylimmän kahden kerroksen hirret on mitattu ja numeroitu, eikä vanhan työläisasunnon hirsistä jäänyt oikeastaa yhtään ylimääräistä. Ikkuna- ja oviaukoissa on vielä sahausvaraa reilusti.

Kesäsauna vanhasta hirsikehikosta

Tänä vuonna kevät on antanut odottaa itseään. Kun talvikin alkoi hyvissä ajoin, niin kylmä ja luminen vuodenaika on ollut pitkä.
Juuri täksi vuodeksi olin varannut aikaisen lämpimän kevään ja menneeksi talveksi vähälumisen. Mutta eihän se vuodenkierto niin mene kuin yksi timpuri tekemisiään suunnittelee.

Puusuutarin tontilla on viimevuoden alkusyksystä asti odottanut vanhan hirsikehikon hirret uudelleen pystyttämistä. Aikaisin keväällä hirret oli tarkoitus kentälle lajitella, mutta odottavan aika on joskus pitkä. Nyt huhtikuun loppupuolella olen päässyt työntekoon kiinni, vaikka vesisade on vielä pehmittänyt työmaan joinakin päivinä savipuuroksi.

Hirret on Toijalasta vanhasta työläisasunnosta puretut. Talo on ollut vaatimaton ja ainakin alunperin kahden hellahuoneen, eli kahden perheen paritalo. Ovi- ja ikkuna-aukkojen takia kehikossa ei ollut kovinkaan montaa pitkää hirttä.
Nyt kuitenkin hirsistä pitäisi saada sauna pääasiassa kesäkäyttöön jota voisi talvellakin lämmittää. Saunan ja pukuhuoneen lisäksi siihen tulee takkahuone ja sauna pystytetään lopulta Humppilaan.

Hirsikehikko oli numeroituna purettu ja niitä voi jonkin verran hyödyntää uudelleen kasaamisessa. Kuitenkin, kun aukot kehikossa on eri paikoissa, niin varaamista ja uudelleen sovittamista riittää. Lopullinen hienosäätö jää lopulliselle pystytyspaikalle. Varaukset tilkitsen pellavalla ja tapitan hirret paikanpäällä. Nurkkaliitoksiin lyön kuuden tuuman rautanaulat, joilla lukkonurkat toteutetaan. Jatkopaikat teen niinsanottuina poskiliitoksina ja samat rautanaulaliitokset toimittavat tässä vetolukon tehtävää. Näin olen nähnyt muunmuassa Turun kaupungin timpurien korjanneen hirsirunkoa Käsityöläismuseossa.

Näistä puretuista hirsistä en ole löytänyt yhtään naulaa tai puutappia joilla ne olisi olleet Toijalan työläisasunnossa yhteen liitettynä. Hirret on olleet pitkänurkkaisia ja vain päällekkäin ladotut. Siitä huolimatta talo oli pysynyt varmasti sen sata vuotta ryhdikkäästi pystyssä. Hirsissä on myös jälkiä vielä vanhemmasta käytöstä aikaisemmissa rakennuksissa.
Jossain vaiheessa seinää oli följärin kanssa tuettu ja varmasti siinä on ulkovuorilautakin ollut.

Tästä voisin kesän aikana postailla lisää, kun ja jos työ edistyy.

 

Oma periaatteeni on, että työn pitää olla huolellista, mutta työsuhteessa suoraviivaista ja ammatillisesti joutuisaa. Liiallinen pikkutarkkuus ja hifistely on teknistä tietämättömyyttä. Ei ole työnantajaakaan kohtaan reilua, eikä ainakaan kustannustehokasta kuluttaa aikaa työmaalla epäoleellisuuksien parissa.
Omissa puhdetöissä voi käyttää aikaa rajattomasti jos sitä haluaa.

Kysymys hirsikorjauksista

Hei,

En voinut olla blogistasi ihailematta rohkeita hirsipaikkauksia varaamattomilla pelkkapaloilla (tai palkeilla).
Aiheeseen liittyen olisi kysymys:

Millä seinähirteen saadaan riittävän suoraa ”saumaa” ja alle hirren paksuuden oleviin poistoihin terävät takakulmat?
Ihan moottorisahallako se onnistuu, jos on sinun laillasi riittävästi taitoa hyppysissä?

Vastaukseni:

Kyllä se on oikeastaan pääasiallinen sääntö, että sahatessa täytyy olla vakaa käsi. Siihen seinään sahaamiseen apulinjaksi voi laittaa ensin suoran linjalaudan, jonka reunan mukaan sahaa ensimmäisen, pari senttiä syvän viillon. Jos seinään jää hyvä jälki kynällä tai liitulangalla, niin sen mukaan myös voi suoraan sahata. Siinäkin täytyy pysyä aika tarkasti viivan oikealla puolella.
Sahan lisäksi tarvitaan terävää leveää talttaa, jolla poskiliitosten sisäkulmat siivotaan.

Sitten kun seinä on pystysuora, niin saha täytyy pitää mahdollisimman vaakasuorassa. Ei kannata vielä sahata suoraan seinän läpi, vaan syventää sitä sahausviiltoa muutamalla sentillä koko matkalta ja näin viilto kerrallaan mennä seinästä läpi. Näin sahauksesta saa helpommin vaakasuoran.
Kerralla ei kannata yrittää sahata ihan kaikkea pois, vaan jättää sahauspintaan vähän siivottavaa. Suorakulmalla voi tarkastella, että onko sahauspinnat suorakulmaisia.

Uudesta pelkkahirrestä eli sahatavarapiirusta kannattaa viistää vähän reunoja ennenkuin alkaa sovittamaan ja junttaamaan piirua sinne tehtyyn koloon. Kun sitä piiruhirttä sinne lekan kanssa paukuttaa, olisi hyvä, että se olisi sillätavalla sopivasti tiukka.
Tietenkin sieltä sitten paikka paikoin näkyy saumasta läpi, eli jossain kohdassa voi olla puolen sentin rako, mutta paino makaa kuitenkin uuden hirren päällä. Rakoihin kannattaa hakata tilkkeeksi pellavaa ja vaikka leveää tylsää talttaa tai puukiilaa apuna käyttäen.

Suurempia hirsiä kannattaa tapittaa seinän kahdelta puolelta vinosti puutapeilla, mutta tuollaiseen pelkkapiiruun on ihan riittävä ja parempikin vaikka kuuden tuuman rautanaulat vinosti lyötynä.

Työsuojelullisessa mielessä nämä sahausasennot hirsikorjauksia tehtäessä on aika kyseenalaisia, eli kannattaa olla varovainen. Kun siinä sahan kärkipyörää käytetään ja kärjellä lähdetään seinään painamaan, on siinä aina takapotkun vaara. Teräketjun teroituksellakin on oma merkityksensä siinä, kuinka helposti takapotku lähtee. Tehtaan teroituksen jälkeen teräketju on kohtuullisen turvallinen, mutta jos asiaa ymmärtämätön viilaa niitä kouruhampaita ja purupiikkejä, voi sahasta tulla aika vaarallinen pideltävä. Kokeneellakin sahan käyttäjällä voi saha usein potkia näissä töissä, mutta kun turvalaitteet ja takapotkusuoja, eli teräketjulukko toimii, niin itselläni ei ole vielä vahinkoja sattunut.
Kun vanhaa hiekkaista ja naulaista hirttä seinästä poistaa niin siinä teräketjukin tylstyy ja ketjua saa teroittaa päivän aikana useita kertoja.

Kun aikoinani sain moottorisahan käyttökoulutusta metsurin työtä varten, sanoi vanhempi metsuri, että sahaa ei saa nostaa vyötärön yläpuolelle. Työturvamääräykset kielsivät sahan nostamista vaaralliselle korkeudelle. Kuitenkin hirsikorjauksia tehtäessä sahaa joutuu usein nostamaan vaarallisen korkealle ja sellaisiin asentoihin, jotka turvallisuuden nimissä olisi kiellettävä.

Remontin alkuvaiheita ja loppuyhteenveto

Olen käynyt tässä kevättalven aikana kirjoituksissani läpi kellonsoittajan talon korjaustyötä taas ihmisasuttavaan kuntoon sen parinkymmenen hiljaisemman vuoden jälkeen.
Koska minulta on useammin kuin kerran kysytty, että minkälainen työmaa olisi jonkin vanhan talon korjaaminen, ajattelin tehdä tästä kellonsoittajan talosta ja siihen tekemästäni remontista tällaisen esimerkin omaisen tarinan. Olen pyrkinyt lataamaan näihin teksteihin omaa ajatustani ja olisi mukava jos niistä on hyötyä omia remontteja suunnitteleville. Kuvat on mukavia katsella, mutta teksteihinkin kannattaa perehtyä.
En tarkoita, että tämä rakentamistapa olisi sellainen, mitä juuri pitää toteuttaa, vaan kun ajatus synnyttää toisen ja kolmannen, niin tämäkin voi toimia alkuna uusille mielleyhtymille.

Tämä remonttitarina ei nyt mennyt ihan aikajärjestyksessä, eli tuli vähän pompittua aiheissa. Muutenkin työ alkoi oikeastaan pihan parantamisella, minkä olin jo melkein unohtanut.
Koska savisella seudulla eletään ja maankuori on viimeisen jääkauden jälkeisen meren pohjaa ja jokitörmää, niin sateiseen aikaan piha vanhastaan oli aika kurainen ja liukas. Siksi vanhoissa ulkoportaissa oli saapasrauta johon suurimmat savet maamies oli saappaistaan sivaltanut.

Ensimmäisenä kesänä siinä ikkunaremontin aikaan sain kaivurimiehen kuorimaan pihan turpeentuneen pintakerroksen. Tälle osalle pihaa laitettiin suodatinkangas ja karkeaa sepeliä noin viidentoistasentin paksuudelta.
Kova savipintainen maa ei läpäise vettä kovinkaan hyvin, mutta tämän sepelikerroksen ansiosta piha on kuiva ja kantava. On kestänyt myös täyspitkän tukkirekan kääntymisen. Tällaisen remonttityön aikana on hyvä, että piha on kantava ja kestää isompienkin koneiden ajamisen.

Talon, saunan ja lato-navetan ympäriltä maata kuorittiin ja loivennettiin rakennuksista poispäin. Vanhan talon salaojittaminen on monasti hyvin kyseenalaista puuhaa, eikä useinkaan kovin järkevää. Kuitenkin laitoin salaojaputket hyvin lähelle maan pintaa talon ympärille. Vanhastaan kellonsoittajan talon seinustojen vierellä kulki avo-ojat ja viljelykset on joskus ulottuneet myös talon vierustoille asti.
Salaojaputki on betonisen kivijalan alapinnan tasalle tarkoituksella upotettu. Betonisokkelin alapuolella on vielä isommista lohkarekivistä tehty anturaperustus.
Salaojaputket on siis reikäputkea, eikä niissä ole rännikaivoja. Putkien päälle tuli salaojasantaa niin, että maa taas tasoittui. Talon seinustoille tuli pintasora ja myös pihalle pintaan hienompi murske kivituhkalla. Viimeiset pinnat kuitenkin puuttuu vielä.

Salaojaputkella ajattelin viettää sadevedet nopeammin pois talon vierustoilta. Maakosteutta sillä ei voi savimaasta poistaa, eikä kannata edes yrittää. Myös kosteudennousun estämiseen talon alla apulantasäkit ja styroksit on vihoviimeinen temppu ja tuhokeino.
Kova savipatja ei täällä ole kuin paikoin joitakin kymmeniä senttejä paksu. Sen kovettuneen kerroksen varassa kuitenkin kellonsoittajan talokin on lähes liikkumattomana pysynyt yli kahdeksankymmentä vuotta. Tai museopappila tuossa kilometrin päässä jo yli kaksisataa vuotta. Vuosisatojen kuluessa maamies on muokannut tätä pintaa vain lapionpiston syvyydeltä.

Harmaa sitkeä savi on sitä mistä rengaskaivonkin ympärille paras pintavesitiivistys saadaan muokattua. Olen kuullut, että vesi imeytyy harmaassa savessa noin sentin vuosivauhtia, eli metrin sadassa vuodessa. Harmaa savi on kosteaa ja tiivistä ja näinollen pysyy kosteana ja tiiviinä. Harmaan saven hapettomuudessa puukin säilyy ajasta iäisyyteen.
Kun pääsiäisen pyhinä hiljennyimme Vihreässä Kamarissa perimmäisten kysymysten äärellä, niin opin silloinkin jotain uutta. Vanhoissa 1800-luvun taloissa vielä on käytetty hirsiarinaperustaa kivijalan lohkokivien alapuolella. Hirret tai tukit on varmasti upotettu tähän harmaaseen saveen, jossa ne säilyy ja jakaa talon painoa tasaisemmin maaperustaan. Tässäkin tapauksessa maan on hyvä pysyä kosteana, eikä ole hirsiarinalle hyväksi salaojittaa seinänvierustoja.

Kaiken kaikkiaan kellonsoittajan talon remonttityö on ollut vain kohtuullisen selkeää tekemistä. Siihen ei oltu tehty minkäänlaisia "perusparannuksia" ja modernisointeja vuosikymmenien aikana. Näistä remonteista on yleensä seurannut niitä hankalampia korjaustöitä.

Muutenkin talo ei nyt kovin vanha ole ja siinä ei ole eri aikakausien jatko-osia.
Talo on asumiseen aika järkevän kokoinen ja kohtuullisen energiataloudellinen. Talo ja huoneet on rakennettu keskusmuurin ympärille, niinkuin  myöhemmin sotien jälkeen jälleenrakennuskauden omakotitalotkin pääasiassa.

Yksi suurimmista eduista täällä oli, että vesikatto ja sen rakenteet oli ehjät ja suorat. Siitä oli seurauksena myös se, että mitään sisäpuolista sadevesien aiheuttamaa lahovauriota ei ollut. Lahoa oli vain lattiakannattimissa ja alimmissa hirsissä johtuen maakosteuden noususta. Nämäkin vauriot olisi voitu välttää säännöllisillä huoltotöillä, mutta talossa kun ei ollut talonmiestä.

Riittävän tuuletuksen puute alapohjassa, eli liian vähän kissanluukkuja sokkelissa oli ollut osaltaan syynä lattiakannatinhirsien pettämiseen. Kaikki vanha rakentaminen ei ole aina ollut ehdottoman hyvää. Kyllä talonrakentajissa myös vanhaan aikaan oli sähläreitä ja tunareita joukossa mukana. Tämänpäivän korjausrakentajalle ja remonttikirvesmiehelle jää niitä ongelmanratkaisutilanteita, kun pyrkii erottamaan sen, missä korjaa vanhalla mallilla ja missä parantaa rakennetta, eli pyrkii estämään jonkin vaurion uusiutumisen seuraavien vuosien ja vuosikymmenien aikana.

Kellonsoittajan talon korjaaminen oli kirvesmiehelle selkeää tekemistä, eikä työnä edes kovin suuri. Kaksi vuotta näissä töissä taisi kestää ja palkkatöissäkin ehdin käymään vaihtelevasti. Remontti säästävällä periaatteella antoi mahdollisuuden myös hartiapankkirahoitukseen.