Kuistin rungon laskemisesta ynnä tippapuiden laittamisesta



Kuluneen viikon alussa pääsin vihdoin aloittamaan työnteon myös Vihreässä kamarissa. Reilu vuosi sitten jo kirjotimme työsopimuksen, mutta vasta nyt pääsin aloittamaan. Alku monella tällaisella työmaalla voi olla raskasta ja puuduttavaakin, kun purkaminen ja siivoaminen ottaa oman aikansa. Kuitenkin se työ myös on tehtävä, ennen kuin pääsee käsiksi varsinaiseen korjaustyöhön. Sitä näkymätöntä työtä, eli auttavaa ja valmistelevaa työtä on tehty täälläkin varmasti ja paljon muutaman vuoden aikana. Kuitenkin valmista on tullut myös paljon ja töiden sekä suunnitelmien järjesteleminen on mielestäni hoidettu esimerkillisesti. Jos tämän työmaan etenemistä kiinnostaa seurata, niin siitä voi varmasti lukea Vihreän kamarin blogista. Palaan kuitenkin itsekin aiheeseen vielä kesän kuluessa.

Talon laajennusosakin on muutamaa vuotta vaille satavuotias ja tehty pääasiassa hirsirunkoisena. Kuitenkin ns. arkikuisti on tolpparunkoinen ja lämpöeristämätön. Alapohjassa oli olkea ja hiekkaa sitä tiivistämässä. Yläpohjassa lienee turvetta. Näillä eristämisillä on tasattu ilmankosteuden vaikutusta kuistilla ja ehkä myös eristämään askelääniä.

Hirsirunko huoneiden osalta on painunut tasaisesti sadan vuoden aikana ja kuisti kevyempänä on pysynyt paremmin painumattomana. Nyt kuistin pihanpuoleinen julkisivu on noin 15cm korkeammalla, kuin sen sisäseinä. Tarkoitus nyt olisi runkotolppia lyhentämällä saada kuisti laskeutumaan vaakatasoon. Ensin kuitenkin olisi hirsikorjauksien aika.

Käyn toisinaan satunnaisesti lueskelemassa muitakin blogeja, joissa omistajat puuhastelevat vanhojen talojensa parissa. Jovelassa näyttää myös kunnostaminen edenneen vauhdilla. Siellä on menossa vaihe ulkovuorilaudoituksen säätävän korjaamisen osalta, johon itsekin päädyin vanhassa kellonsoittajan talossa.

Meillä laudat irroitettiin ylös asti ja seinä paperoitiin uudelleen. Laitoin tippapuut kiinni suoraan hirteen ikkunoiden alareunan tasalle, sekä kivijalan yläreunan tasalle. Tippapuun ala- ja yläpinnassa on 15 asteen kallistukset seinästä poispäin, jolloin tippapuun alareunaan jää ns. tippanokka. Laudat ja rimat katkaisin tippapuiden väleihin sopiviksi ja niihin sama 15 asteen katkaisukulma. Näin vesi valuu laudan ulkopintaa pitkin eikä pääse valumaan laudan hirren väliin.

Saman tippapuun voi ikkunoiden alareunan tasalle laittaa myös, vaikka ei lautoja ylös asti irrottaisikaan, kuten tein Wanhan Wallankumouksessa  pari- kolme vuotta sitten päätyasunnoissa. Laudat voi katkaista käsisirkkelillä linjalautaa vasten, tai kohtalaisen vakaalla kädellä moottorisahan kanssa ja työntävällä terällä viivaa pitkin.  Kuitenkin tämä noin 15 asteen kallistuskulma on tärkeä ja tippuu pitää laittaan katkaistujen lautojen alle.

Tässä linkki kirjoituksen, jossa uusin kellonsoittajan talon ulkolaudoitusta:

http://puusuutari.blogspot.fi/2013/03/ulkovuorauksen-uusiminen-vanhaan.html

Tsasouna retriittinä

Tässä työssä olen tavannut monenlaisia hienoja ihmisiä, joista jokainen on jättänyt mieleeni omanlaisensa muistijäljen. Nämä ihmiset ovat viettäneet aikaansa samantapaisten ajatusten ja askareiden parissa kuin itsekin olen. Se on intohimoa ja kauneudenkaipuuta ja siksi tiemme ovat kohdanneetkin. Ajatukset ovat olleet rakennetussa kulttuuriympäristössä ja askareet siinä toiminnassa.

Itselleni käytännöllinen ja pelkistetty, mutta rakenteellisesti toimiva on kaunista. Mutta myös arkkitehtuurista voi löytyä paljon kaunista. Varsinkin vanhemmasta arkkitehtuurista.

Kansallisromanttinen rakennustaide ja karelianismi olivat tehneet syvän vaikutuksen mieheen, joka oli jo talvisodassa vapaaehtoisena ollut puolustamassa Suomen rajoja. Häneen tutustuin seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin ja hän kertoili minulle jotain elämänvaiheistaan.
Jatkosodassa asemasotavaiheessa hänellä oli ollut aikaa perehtyä ja painaa mieleensä karjalaisen rakennusarkkitehtuurin muotokieltä.

Näitä ajatuksia hän oli kantanut mukanaan kolmisenkymmentä vuotta sotien päättymisen jälkeen ja jälleenrakentaessaan Suomea muiden aikalaistensa tavoin. Lopulta koitti sekin päivä, että hänelle tuli mahdollisuus aloittaa rakentamaan paikkaa itselleen ja omille ajatuksilleen. Seuraavien vuosikymmenien aikana omalle vapaa-ajan tontille nousi rakennus toisensa perään mukaillen karjalaista rakennusperinnettä.
Pihapiirin tsasouna lienee ollut paikka juuri sille hiljentymiselle. Siinä on myös kahdeksankulmainen hirsitorni jonka päällä on jyrkkäkattoinen terassi.

Tsasounan valmistumisen jälkeen muutama vuosikymmen myöhemmin tämä vanhempi herra tarjosi siitä minulle ulkonevan parvekkeen korjaustyötä. Parveke oli jo niin laho, että se oli käytössä vaarallinen.
Kävin keväällä kaatamassa ja kuorimassa hänen metsästään muutamia mäntyjä. Loppukesästä rakentelin uuden parvekkeen vanhan mallin mukaan. Lisäsin vinotuet, koska hirsiin tuli nyt jatkoliitoksia, vaikkakin läpipultatut. Työn valmistuttua ja kuvan ottamisen aikaan sadeilma muistutti, että taivasalla parveke on edelleen.

Pihapiirissä oli pyöröhirsiaitta ja savusauna, sekä paljon muita rakennuksia. Kun itse rakentelin parveketta, hääräili isäntä omissa puuhissaan. Hän rakenteli pientä sähkösaunaa varsinaiseen mökkirakennukseen. Näkö ja kuulo hänellä oli jo heikentynyt, koska ikää oli jo jokunen vuosi yli yhdeksänkymmenen, mutta mieli oli virkeä ja ajatukset tulevassa.

Kun sain parvekkeen rakennettua, tuumaili isäntä, että aloittaisimme tekemään toista savusaunaa järeistä haapahirsistä vielä syksymmällä. Lupasin selvittää, että mistä niitä hirsiä saisimme ja palasinkin myöhemmin syksyllä asiaan. Jätimme kuitenkin savusaunan rakentamisajatukset vähän myöhemmäksi, mutta hän ajatteli, että seuraavana keväänä voisin rakennella hänelle vaikka tynnyrisaunoja ja uimahuoneita, joita hän sitten myisi mökkiläisille. Lupasin olla käytettävissä ja kuulolla.

Kolmisen vuotta myöhemmin luin lehdestä hänen nukkuneen pois. Silloin kun häneen tutustuin, tuli mieleeni vanha ajatus, kuinka meitä ihmisiä on tässäkin asiassa kahdenlaisia. Toiset uskovat kuolemanjälkeiseen elämään. Mutta on myös ihmisiä, jotka uskovat elämään ennen kuolemaa.

Myös pihanperän käymälä ja pihapiirin lintujen ruokintalauta ovat samaa karjalaisen rakentamisperinteen mallin mukaan tehtyä.

Turun vanhat työläisasunnot

Yksi sellainen teema, josta on tehnyt mieli jotain kirjoittaa, on Turun vanhat puutalot, niiden työläisasunnot ja hatarat hellahuoneet. Itse olen nähnyt päivänvalon, niinkuin asiaan kuuluu mainita, Heidekenillä Turussa. Mutta perheemme asui silloin Ruissaloa vastapäätä Pikisaaressa, pienessä punaisessa mökissä, jota ei enää kolmekymmentä vuotta myöhemmin löytynyt. Mökin vintillä oli paljon vanhoja Aku Ankkoja, joita äitini luki sinäkin päivänä, kun itselläni tuli halu ulos, suureen tuntemattomaan maailmaan.

Kuusikymmentäluvulla edullisia työläisasuntoja nuorille kaupunkiin tulleille lapsiperheille oli lähinnä kai vanhoissa ja vähemmän arvokkaissa puutaloissa. Pikisaaren jälkeen muutimme Ruissaloon, jonka vanhat huvilat oli suurelta osin kaupungin omistamia ja vuokra-asunnoiksi laittamia. Huvilat olivat aika kylmiä asumuksia siitäkin syystä, että ne on aikanaan rakennettu Turun porvarien kesäasunnoiksi. Tähän rakentamistapaan pääsin itsekin tutustumaan muutama vuosikymmen myöhemmin, kun olin mukana remontoimassa Villa Carloa. Muunmuassa lattiaeristyksetkin  olivat alkuperäisenä noin viisi senttiä sammalta ja sen päällä viisi senttiä hiekkaa painona. Sammal on tasannut kosteutta kevään ja syksyn koleudessa ja hiekkapaino siinä päällä on antanut tiiveyttä.
Ruissalon huviloita on aloitettu lisäeristämään talvilämpimiksi lähinnä 1980 -luvulla ja Villa Carlossakin se oli tehty puolivillaisesti. Nykyiset omistajat sen teettivät paljon perusteellisemmin ja ekologisemmin.

Villa Carlon kahdeksankulmainen hirsitorni kuvattuna rantapromenadilta remonttityömme valmistumisen jälkeen. Lahoamista ja painumista oli tapahtunut vuosikymmenien kuluessa aika paljon ja kuvan etuseinässäkin vuorilaudoituksen peitossa ei ole yhtään hirttä jota ei olisi nyt uusittu tai paikattu.  

Villa Solhem on lähellä Villa Carloa ja kuvattuna myös rantapromenadilta. Asuimme tietääkseni Solhemin tontilla vanhassa torpassa, joka on Ruissalon rakennuksista kenties vanhin ja 1700 -luvulta. Kuvista alempi. Ennen huvila-aikakauttaan Ruissalossa on ollut joitakin torppia, eli saari on ollut viljelyksillä. Nyttemmin tämäkin torppa on saanut huvilamaisen ulkoilmeen.

Kuvista ylempi on jäljellä oleva Solhemin b-rakennus.

Näitä tietoja olen vuosia sitten jostain lukenut tai kuullut ja kirjoittelen nyt ulkomuistista. Ei pidä sellaisenaan käyttää Wikipediassa tai muuallakaan, vaan kannattaa tarkastaa oikeellisuus ensin.

Koska Ruissalo oli kaukana kaikesta ja kaukana jokisuun telakasta, jossa isäni kävi töissä polkupyörällä, niin muutimme lähemmäs keskustaa Sofiankadulle, Kakolanrinteen juurelle.

Puutalo on sijainnut tästä Kakolankadun risteyksestä vasemmalla, mutta sittemmin purettu, ehkä 1970 -luvulla. Talo on ollut kuvassa risteyksestä oikealla olevan puutalon kaltainen ja asuimme siinä kivijalan hellahuoneessa. Talvipakkasilla ulkoseinät olivat olleet sisäpinnoiltaan märkiä, koska ilman kosteus tiivistyi myös silloin, niinkuin nytkin, kylmään pintaan.

Ajat ja arvostukset muuttuu. Nyt nämä entisaikojen työläisten jäljellejääneet hatarat hellahuoneet on isolta osin uretaanilla eristettyjä keskiluokkaistuneiden turkulaisten pytinkejä.

Nykyisessä työssäni Turun vanhojen puutalojen hellahuoneita tulee esille toisinaan, vaikka niitä on vuosikymmenien kuluessa yhdistelty, saneerattu ja remontoitu kulloistenkin aikakausien rakennustapojen mukaisesti.

Kuvassa on yksityiskohta talosta, jossa on alunperin ollut käytössä useampi sisäänkäynti, niiden takana  rappukäytävä ja perillä useampi hellahuone. Tämä kattokorotus yläkerrassa on hellahuoneiden välissä olleesta pienestä kylmästä aulasta. Voisi kai sanoa, että yläkerran kylmä eteinen. Kuitenkin se oli otettu normaaliin asumiskäyttöön ehkä jo 1960 -luvulla. Seinissä ja katossa oli päällimmäisenä puukuitulevy
muistaakseni kaksinkertaisena, eli kaksi ja puoli senttiä. Ikkunan alla oli vesikeskuspatteri.
Kuitenkin talon uusien asukkaiden mielestä huone oli heidän ensimmäisenä talvenaan vähän liian kylmä, vielä kun se oli yläkerrassa, jonne lämpöä myös alakerrasta nousee.
Puukuitulevyjen alta paljastui vanha helmipaneli, joka oli talon alkuperäistä seinä- ja kattopintaa. Näiden takana oli tyhjää tilaa kymmenisen senttiä ja sen takana ulkovuorilauta, sekä kattoruodelaudat.

Huoneet oli lämpimiksi ilmoitettuja, joten tein lisälämpöeristämistä tilan säästämiseksi kattopintaan uretaanilevyllä ja ulkoseinään pellavalla. Tarvittavan tuulettuvan raon jätin eristeen ja ulkopinnan väliin.

Uretaanilevyn päällä foliorakennuspaperi palauttaa vielä lämpöheijastumista ja minimoi lämpöhävikkiä mahdollisuuksien puitteissa.
Koolaukset rakensin kiertämään siten, että siihen sain päällimmäiseksi pinkopahvin. Naularivien päälle liimasin pinkopahvista reunaohennetut saumanauhat.

Vanhassa talossa remontti ei tekemättä valmistu eikä se tekijältään karkaa. Näidenkin rappusten tekemistä suunniteltiin aina sopivissa väleissä ja vähän kerrallaan useamman vuoden ajan. Keskitolpan olin sahannut ja höylännyt vanhasta hirrestä jo pari vuotta aikaisemmin.

Alunperin tässä tilassa ei ole rappusia ollut, mutta kuitenkin varmaan viimeiset noin puoli vuosisataa. Ne oli umpinaiset, lastulevystä tehty ja muovimatolla päällystetty. Tavoitteena oli saada vähän enemmän avaruutta ja askelmerkit niihin paremmin sopiviksi. 

Isäntäväelle jäi vielä pintakäsittely ja rappukaiteen suunnittelu.

Pari hauskaa yksityiskohtaa teki mieleni vielä mainita vanhasta kunnon Raunistulasta. Kuvassa on kaksi erillistä rakennusta samasta pihapiiristä, jotka on aika lähellä toisiaan. Kuvan oikeanpuoleisen rakennuksen räystäskourut laskevat syöksytorveen, joka on kiinnitettynä vasemmanpuoleisen rakennuksen seinään. Kumpaankin rakennukseen on jotain tullut timprattua.

Sitten pihapiirin vanhin rakennus, joka itsessään on käsittänyt kaksi pientä erillistä hellahuonetta ja eteiskäytävän. Ovesta sisälle mentäessä vasemmalla oli valeseinä ja sen takana pienempi käytävä. Ulko-ovesta vasemmalla yläkulmassa oli pieni ikkuna, joka on aikanaan ollut salaviinan myyntiluukku. Valeseinän takaa luukusta viinatrokari on voinut kasvojaan näyttämättä antaa pullon sen ostajalle. Ostaja taas on voinut samalla antaa myyjälle rahat näyttämättä omia kasvojaan. Jos jompi kumpi on jäänyt kiinni viranomaisille kieltolain rikkomisesta, niin ei ole hyödyttänyt kovistella, että minkä näköinen mies sitä viinaa osti tai myi.

Salaviinan myyntiluukku oli hauska yksityiskohta ja palanen paikallista historiaa, jota ei enää ole. Mielestäni olisi kuitenkin ollut säilyttämisen arvoinen detalji tuo pikku ikkuna ulkoseinässä.

Ikkuna eiliseen

Kirjoitin aikaisemmin talvella vanhasta, kauan asumattomana olleesta maalaistalosta, jota sain olla korjaamassa ja palauttamassa lähemmäs oman loistokautensa kuntoa. Tekemistä jäi vielä runsaasti ja työ jatkuu ehkä vielä myöhemmin. Tai siitä on hyvä jatkaa muidenkin, kun usko siihen on todistettu, että myös tämä talo oli korjauskuntoinen.

Talo on tyypillinen vanha pientilan päärakennus, jonka alkuperäinen osa on 1800-luvun puolelta. Myöhemmin sitä on laajennettu ja remontoitu, viimeksi heti sotavuosien jälkeen.

Leivinuuni sai uuden pinnoitteen tiilitasoitteesta. Vanha pinnoite oli keraamisilla laatoilla tehty ja kiinnitetty kalkkilaastin kanssa. Laatat olivat heikosti kiinni ja ne oli kokenut myös pientä ilkivaltaa.
Uuni on funktionaalinen ja tyyliltään varmasti tuolta sotien jälkeisiltä vuosilta. Uunin huuva ja hormi on muuraamalla tehty ja se lähtee pilarien välistä luukun yläpuolelta.

Hella on oman aikansa uusinta talotekniikkaa ja siinä on painovoimaisen lämminvesikierron varaaja. Tai oikeastaan varaajaa siinä ei ole ollut, vaan vesi vain on kiertänyt oman tulipesänsä kautta ja siis ilman kiertovesipumppua. Vintillä hellan yläpuolella oli avonainen paisuntasäiliö, joka oli useamminkin kiehunut yli ja lahottanut välipohjan kannatinhirsiä ja kattopanelointia. Nyt tämä järjestelmä poistettiin käytöstä ja tilalle tulee osaltaan tämä vanhempi tapa lämmittää puilla.

Muurasin hellan tulipesään uudet tulikivet ja pellitin puhkipalaneet paistouunit, sekä muotoilin pellistä puuttuvan paistouuniluukun. Paistouunit eivät tule enää käyttöön, mutta näin savukaasut ei jää pyörimään niihin ja hidasta vedon syntymistä. Muutoin hella on nyt toimiva ja antaa tarvittaessa nopeaa lämpöä. Siihen laitettiin myös ehjät keittolevyt.

Leivinuunin lämmittämiseen pitääkin varata aikaa useampia päiviä, kun sitä lähtee talvipakkasilla lämmittämään kylmästä. Peruslämpö vaikka sillä sähköpatterilla helpottaa kyllä asiaa.

Seuraavana työvaiheena olisi ikkunoiden korjaus. Lasittamista, puuosakorjaamista ja maalaamista.

Kattojen helmipanelointia oli korjattava useista kohdista, myös vanhojen kattovuotojen seurauksista johtuen. Näissäkin katoissa helmipanelin leveys vaihteli ja samassa katossa saattoi olla kolmeakin leveyttä. Jossain kohtaa panelia piti kaventaa ja toisessa taas leventää, kun kyseessä oli parin- kolmen metrin panelien tarpeesta.

Lattiat on lakattu uretaanialkydi- venelakalla, joka on tärpättiohenteista. Lakatun lattian voi myöhemmin maalata, jos haluaa väriin vaihtelua. Vahattuja puulattioita ei voi maalata.

Katot on maalattu alkydiöljymaalilla. Eli tavallisella ovi- ja ikkuna- tehdasmaalilla.

Kolmen kamarin seinät levytin puukuitulevyillä jotka esiliisteröin Sateenkaarivärien "vanhanajan liisterillä". Seuraavana päivänä "tapetoin" samalla liisterillä seinille makulatuuripaperin tasoittamaan seinää ennen varsinaista tapetointia. Makulatuuripaperi on tasaista paperitapettia ilman kuviointeja. Nyt käytin kuitenkin edullisempaa ja hyvää vaihtoehtoa, eli maalarin suojapaperia. Kolmantena päivänä vasta pääsi itse tapetointityöhön.

Viimeksi rakennetun huoneen sisäväliseinässä pinkopaperin alta löytyi nätisti harmaantunutta talon vanhinta hirsiulkoseinää. Rautatiekin on ollut silloin vielä aika uusi, kun tämä hirsiseinä on jo ollut katsomassa radan suuntaisesti Turusta tulevia, tai sinne meneviä höyryvetureita vaunuineen. Nyt se on ikkuna eiliseen, joka katselee uutta helmipanelikattoa ja paperoituja seiniä.

Puolustuspuhe rautanaulalle

Olen pidempään jo miettinyt, että pitäisi kirjoittaa vähän tarinaa rautanaulan käytön puolesta. Ajatukseen on vaikuttanut ensinnäkin se, että minulta on muutaman kerran kysytty vanhan lattian lautojen kiristämisestä lattiajuoksuihin ts. koolauksiin paremmin kiinni. Usein vanha lattia paikka paikoin narisee ja sitä voi yrittää kiristää naulaamalla tai ruuvaamalla lattiajuoksujen, eli naularivien kohdalta. Itse puolustan pääasiassa naulaamista.

Toinen seikka naulasta kirjoittamiselle on se, että edesmennyt suuri suomalainen rauhan aatteen mies, sosialista, osuustoimintamies ja teosofi, Yrjö Kallinen on tarinan mukaan pitänyt aikanaan parituntisen puheen valmistelematta ja improvisoiden juuri rautanaulasta. Hän oli palkittu puhuja.

Yrjö Kallisen elämäntyö ja tuotanto on itsessään tutustumisen arvoinen. Hän oli kävelevä paradoksi, joka sai neljä kuolemantuomiota kansalaissodan kenttäoikeuksilta, koska oli aseistakieltäytyjä ja puolueeton rauhanvälittäjä. Hän selvisi myös punavankileireiltä, jossa piti vielä kiinni kasvissyönnin periaatteestaan. Näistä huolimatta hän toimi myöhemmin vielä salkuttomana puolustusministerinä.

Jos Yrjö Kallinen alkoi kiinnostamaan, niin tästä on hyvä aloittaa, ajan ja ajatuksen kanssa!!

Luulen, ettei tuosta puheesta rautanaulan puolesta ole olemassa muistiinpanoja, mutta rautanaula on puolustuksensa ansainnut.

Paineilmanaulaimen, eli naulapyssyn liimakampanaula ei ole koskaan sama asia, kuin käsin lyöty galvanoitu rautanaula. Liimakampanaula on karhennuksestaan huolimatta liukkaampi, eli helpompi vetää puusta ulos. Paineilmanaulaimen käyttö on useissa paikoissa perusteltua ja puolustaa kyllä paikaansa. Pääasiassa uudisrakentamisessa sillä saa työhön tarvittavaa joutuisuutta.

Kun vanhan hirsikehikon ulkopintaan naulataan laudoitusta tai tuuletusrimoja, on naulain täysin tunnoton sille, että uppooko naula kovaan puuhun vai juuri siihen halkeamaan. Käsin naulattaessa timpuri tuntee puun kovuuden ja naulan pitävyyden. Näin jokainen naula tulee tarpeeseen ja täyttää tehtävänsä. Myös puu säilyttää paremmin lujuutensa, kun sitä ei ole murjottu naulapyssyn sarjatulella.

Vanhoja lattioita purettaessa yleensä huomaa, kuinka arvokkaita rakennustarvikkeita rautanaulat on ennen olleet. Useimmin pontatuissa kapeammissa laudoissa huomaa, että vierekkäisiä lautoja ei ole lyöty kiinni samalle juoksulle. Usein voi myös useampiakin lautoja olla vailla ensimmäistäkään naulaa, eikä tätä ole huomannut lattioiden narisemisesta tai muustakaan. Siinä on timpuri tiennyt, mihin on naulansa lyönyt.

Kun hirsikehikkoon uusitaan lattiarunko kannattajineen kokonaan, lyödään sinne reunalankut kiertämään huonetta lattiakannattajapalkkien korkeuteen suoraan hirteen kiinni. Tässä kuvassa 50x200 sahatavaraa, joiden päälle tulee lattiajuoksut ristikkäin kannattajapalkkien kanssa. Tämä on siis yksi tapa tehdä, ja muitakin tapoja varmasti on. 

Reunalankun ja hirsiseinän väliin laitan pellavanauhan, joka antaa tuulensuojatiiveyttä. Naulaan reunalankut kiinni hirteen viiden- tai kuuden tuuman (125 tai 150mm) galvanoiduilla rautanauloilla tarpeen mukaan. Reunalankkujen korkeuden hakemiseen ja passaamiseen kannattaa käyttää pienempiä nauloja tai sitten niitä koneruuveja. 

Isompi naula vaatii vähän isomman vasaran ja itselläni on 16 unssinen normaalikäytössä ja 20 unssinen näissä runkotöissä. Kun reunalankun naulat on lyöty timpurinvasaralla pohjaan, voi nauloja vielä saatella perille pitkävartisella viiden kilon lekalla. Siinä huomaa hyvin, kuinka naula lopulta imaisee kovaan puuhun kiinni. Samaan ei koneruuvi pysty, mutta ehkä isompi täkkipultti juuri ja juuri. 

Olen kuullut sanottavan, että neljän tuuman (100mm) naula, joka on neljä milliä paksu, kestää leikkauslujuutta 400kg. Tästä päättelen, että kuusi milliä paksu kuuden tuuman naula kestää sen 600kg poikittaista painoa. Siitä on jo aika helppo päätellä, että montako naulaa tarvitaan kannattamaan lattiaa. 

Käsin lyötävän naulan ja timpurin vasaran yksi yhteispelin ehdoton vahvuus on siinä, että vasaran iskupinta on huomattavasti suurempi, kuin naulan kanta. Tällä iskupintansa alalla vasara saattelee myös sitä vanhaa narisevaa lattialautaa kiinni siihen lattiajuoksuun. Naula pitää laudan juuri siinä syvyydessä, mihin vasaran isku sen saattoi. 

Lattialautojen rakosista on voinut myös vuosien aikana joutua hiekkaa laudan ja juoksun väliin, eli lattialauta tarvitsee oman iskunsa, eikä pelkkä naula. Neljän tuuman naula on keskimäärin sopivan mittainen vanhan lattian kiristämiseen. 

Koneruuvit on kovasti yleistyneet ja nekin on hyviä oikeassa paikassa. Galvanoitu, eli kuumasinkitty rautanaula on kuitenkin kustannuksiltaan huomattavasti halvempi ja näissä kohdissa käytettynä huomattavasti parempi.  

Koneruuvi painaa vanhaa lattialautaa juoksua vasten juuri sillä voimalla, minkä sen kannan uppokartion pinta-ala myötään antaa. Toisin sanoen, ruuvi uppoaa lautaan kuin veitsi sulaan voihin ja jättää helposti narisevan laudan vielä irti juoksusta. Myös ruuvin etenemä puussa on iskettyä naulaa paljon hitaampi, eli tehottomampi. 

Kun ruuvi on kerran lattialautaan upotettu ja lattia maalattu tai lakattu, niin ruuvin kannat on maalilla ja lakalla täytetty. Näistä ruuveista voi vielä joka toinen tarvittaessa lähteä pois ruuvaamalla, mutta loput täytyy murjoa sorkkaraudan kanssa ja lattialautoja rikkoen. Rautanaulalla lyöty lattialauta on paljon helpompi saada ehjänä purettua.

Kahta uutta puuta kiinnitettäessä täytyy koneruuvissa olla kierteetöntä kaulaa kiinnitettävän puun paksuuden verran. Muutoin puiden keskinäinen kiristyminen on heikompaa. 

Myös konenaulaimen, ts. naulapyssyn antama isku kohdistuu vain naulan kantaan. Eli naulapyssy ei kiristä lautaa koolausta vasten, vaan kiristymisestä on varmistuttava muutoin.

Sähkösinkitty, eli kirkas rautanaula on hyvä apurakennelmatöissä silloin, kun rakennelma täytyy kohtapuoliin purkaa. Kirkas rautanaula pureutuu galvanoitua huonommin puuhun, eli on helpompi vetää puusta ulos. Kirkas rautanaula on myös galvanoitua halvempi ja paras naula juurikin telinetöissä.  

Haju vanhassa talossa

Tuli mieleeni tällainen aihe, kun minulta kysyttiin puhelimitse hajuongelman syytä uudessa talossa, joka on vanhoista hirsistä tehty. Talo oli kaikin puolin ajateltu allergiavapaaksi ja rakennettu ekologisilla materiaaleilla hengittävänä sekä painovoimaisella ilmanvaihdolla.

Lyhyen puhelinkeskustelun aikana kävi ilmi, että talo on nyt alkutalvesta valmistunut ja seinähirretkin oli olleet rakennusvaiheessa aika lailla märkänä. Näihin märkiin seinähirsiin ja varmaan rakenteisiin muutenkin oli laitettu tilkkeeksi ja eristeeksi pellavaa. Pellava on tietenkin imenyt itseensä kosteutta ja kun hirsirunko oli vuorattu ulkoa laudalla ja sisältä puukuitulevyllä, pinkopahvilla ja tapetilla, on kosteus jäänyt viipymään hirsisrunkoon. Nyt talossa oli pistävä "navetan haju", jonka oli useat huomanneet.

Itse olen pari kertaa huomannut, että jos pellava jossain ulkoseinärakenteessa on päässyt rakentamisen aikana kastumaan, on siihen ilmestynyt vihreää hometta. Eli kostea pellava toimii homeen kasvualustana.
Tässä voisi olla yksi ratkaisu käyttää ainakin hirsien tilkkeenä tervarivettä, eli tervakäsiteltyä pellavaa? Markkinoilla on kuitenkin saatavilla tervaamatonta pellavanauhaa juuri hirsien väliin, joten sitä olen käyttänyt.

Kuitenkin ongelma tässä lienee ollut se, että taloa on rakennettu kiireellä syksyn vesisateissa ja ulko- sekä sisäpuoli talosta on vuorattu umpeen ja jätetty märkä hirsi sinne väliin.
Kyllähän se kosteus sieltä aikaa myöten "hengittämällä" puskuroituu ulos, mutta jättää jälkeensä rakenteisiin kuivaa homeitiötä enemmän kuin vähemmän. Valmiiksi homealtistuneelle allergikolle tällainen ei varmasti sovi.

Itse ihmettelen sitä kiirettä ja ajattelemattomuutta rakentamisessa ja korjaustyömailla, mikä tässä maailmanajassa on valloillaan. Kerrostalo- ja rivitalotyömaita aloitetaan syksyllä kaatosateiden aikaan ja asukkaita muuttaa seuraavana kesänä sisälle. Rakenteet on varmasti märkinä pitkään ja antaa homeille kasvualustaa.

Loppukesän kallistuessa syksyyn kattotyöfirmat markkinoivat työtään syystarjouksilla. Joka syksy ihmettelen maakuntia ajellessani, että eikö tuonkin rintamamiestalon katon olisi hyvin ehtinyt korjaamaan kuluneen kesän aikana. Syksyn sateissa siellä kuitenkin näyttää olevan kattolappeet auki ja syysmyrskyissä kevyet pressunpalaset lepattavat. Yläpohjaeristeet kastuu sitten talvikautta vasten.  Avoimella ullakolla purut ja selluvillat sieltä kuivuukin seuraavan kesän aikana. Lasi- ja kivivillat kastuessaan menettävät lämmöneristyskykyään.

Rakenteiden kastuminen ja kuivuminen jättää aina jälkeensä homeitiöitä. Homeita on aina ja kaikkialla ja niiden kanssa tässä jokainen eletään.
Vanhoissa kuivissa hirsissä voi hyvinkin olla pieniä määriä homeitiöitä, eikä niistä ole haittaa eikä ne myöskään haise. Itse en ole erityisen herkkä ja jos olisin, niin en tätä työtä voisi tehdä. En kuitenkaan vähättele toisten kokemuksia.
Kun hirsiseinään laitetaan sisäpintaan puukuitulevy ja/tai pinkopahvi sekä tapetti, toimivat nämä hyvinä suodattimina hirsistä irtoaville itiöille ja pölylle. Sama pätee lattialaudan ja alapohjaeristeen välisessä paperoinnissa, tai yläpohjaeristeen ja sisäkattolaudan välisessä paperoinnissa. Kaikki uusittu materiaali, kuten tapetit, maalit, pinkopahvit, yms. häivyttävät tunkkaisuutta vanhassa talossa.
Ulkopuoleltakin vanha hirsirunko kannattaa ehdottomasti suojata paperoinnilla tai puukuitulevyllä ja laudoituksella. 

Kun vanhaa tyhjillään ja kylmillään vuosia ollutta taloa lähdetään tutkimaan, on siinä oma tunkkainen ja tympeä hajunsa. Haju voi johtua monestakin seikasta, mutta jo yksistään siitä, että rakenteet on kosteana, kesälläkin.
Loppuvuoden työmaallani oli tämä sama tilanne, että talon ominaishaju oli pistävä, tympeä ja tunkkainen. Kun sitten vanhat romahtaneet lattiat purettiin ja täytteet kannettiin pihalle, suurin osa hajustakin jo poistui. Uudet lattioiden rakennusmateriaalit kuljetin sisälle sateiden välissä ja kuivana. Lattioiden valmistuttua työnantajankin mielestä talosta oli vanha tunkkaisen talon haju poistunut. Vielä kuitenkin on vanhat seinähirret paljaana sekä kahdessa kamarissa vanhat pinkopahvit kupruilevat ja roikkuvat.

Kun omaani, kellonsoittajan vanhaa taloa korjailin, tuli rouva naapurikylältä kysymään, että saisiko hän haistella täällä, jos vaikka löytyisi hometta. Hän kertoi olevansa erityisen herkkänenäinen huomaamaan homeen hajun. Kiersimme ylä- ja alakerran, eikä hän huomannut mitään outoa hajua. Itse olen pitänyt tätä riittävän luotettavana tutkimustietona. Kuitenkin tässäkin talossa oli lahottajasienet romahduttaneet lattiat ja varmasti kuivaa homeitiötäkin täältä löytyy.

Kun vanhan hirsirunkoisen talon ulkolaudoitusta lähdetään uusimaan, tulisi sekin mielestäni tehdä kesän aikana ja seinä kerrallaan. Vanhaa hirsirunkoa olisi hyvä säästää sääolosuhteiden vaikutuksilta. Jos aihe enemmän kiinnostaa, niin vanhemmissa teksteissäni käyn aihetta läpi.

Aamutuimasta iltahämärään

Vuoden vähentyessä ja päivien pimentyessä huomaan, että on vierähtänyt tovi jos toinenkin siitä, kun olen viimeksi tänne jotain ajatuksistani kirjoitellut.

Puusuutarin mökissä aika kuluu verkkaiseen tahtiin. Toisina iltoina voi kuulla sateen ropinaa, kun vesi jatkaa valumistaan räystäskourusta syöksytorveen. Toisina iltoina tuuli pitää pientä puhuriaan savupiipun hatussa, talon räystäissä ja ulkonurkissa. Onneksi ei kuitenkaan sisänurkissa.

Sisällä mökissä tunnelmaa riittää. Vanha Junghans raksuttaa kuluvaa aikaa tuvan seinällä saksalaisella tarkkuudella. Muurihella antaa nopeaa lämpöään aamutuimaan tai työpäivän päätteeksi. Perjantai-illan kunniaksi lämmitin leivinuunin, josta saa hyvää peruslämpöä näin leutona talviaikana koko viikoksi. Puut leivinuuniin latasin edellisenä iltana, vähän vielä kuivumaan mutta pääasiassa lämpiämään. Näin niiden syttyminen on helpompaa ja palamisesta vapautuva energia tulee parhaiten käytettyä muurin lämmittämiseen. 

Tämän vuoden viimeisimpänä työmaana olen korjannut vanhassa talossa lattioita. Vastaan tulee kokemusmielessä aina jotain vanhaa ja jotain uutta. 

Talo on ollut alkujaan vaatimaton paritupa ja vanhimmalta osaltaa varmasti 1800 -luvun loppupuolelta. Kukoistavimman kautensa se lienee kokenut sotien jälkeen, mutta viimeiset vuosikymmenet ollut asumatta. Tai ollut ilman ihmisasukkaita, sillä talon alla on asustellut mäyrä tai useampi.

Tämä eläin oli itselleni uusi tuttavuus ja tutustuinkin siihen vain netissä. Mäyrää ei enää näkynyt ja sen lähtöön on saattanut olla syynä lähimetsän brutaali päätehakkuu.

Lueskelin jostain metsästäjien keskustelupalstalta, että mäyrä saattaa asustaa metsänreunan autioituneen mökin lattioiden alla useita vuosikymmeniä ja useiden sukupolvien ajan. Mäyrän kaivama luolasto talon alla voi olla useita kymmeniä, jopa yli satametriä pitkä. Luolaston sisäänkäynti voi olla etäällä talon seinustoilta metsän suojassa.

Mäyrä on mestari kaivamaan ja sen pesäkolo voi olla savupiipun ja leivinuunin perusmuurin, eli kivikasan alla. Näitä perustuskivien alta kaivettuja tunneleita seurailin ja täytin lapiolla maata niihin heitellen ja kengällä piukkaan tallaten.

Mäyrä nukkuu pesäkolossaan jonkinlaista talviunta ja kevään koittaessa siivoaa vanhat kuivikkeet sieltä pois. Syksyllä se taas vie pesäänsä uutta kuiviketta. Tätä kuiviketta, eli pellonpientareen ruohoa oli talon lattioiden alla yhtä paljon, kuin lattioissa oli sammalta ja turvetta täytteenä.    

Purkutyötä tehdessäni juteltiin radiossa työpaikan sisäilmaongelmista. Joskus se on vain ammatinvalintakysymys.

               
Turpeet, sammaleet, purut, pehkut ja pesäkuivikkeet vain lumilapiolla kottikärryihin ja pihanperälle, mistä ne lienee aikanaan haettukin.

                                   
Talon alla ei ollut tuuletusta enää ollenkaan, koska koko ryömintätila oli lattiatäytettä ja mäyrän pesäkolojen kuiviketta täynnä. Kosteutta oli hyvin vähän paikka paikoin ja sillä kosteudella tämä lattiasienien lajiin kuuluva veijari on elänyt.

 

Kiviharkot on olleet pois paikaltaan hirsiseinän alta jo viime remontin aikaan heti sotien jälkeen. Silloin siihenkin oli valettu betonisokkeli, joka oli nyt pahasti rapistunut. Poistin murentuvan betonin ja tein tilalle uuden sokkelivalun. 

             

Kuvat ei ole lavastettuja, vaan siisteys työmaalla tuo selkeyttä ajatteluun ja joutuisuutta tekemiseen. Muurauspalju kulkee helposti mukana ja siihen voi heittää jokaisen sahaamisen jälkeen ylimääräisen puupalikan.