Muutaman viimeisen vuoden aikana on minullekin joidenkin kattotyö- ja julkisivusaneerausfirmojen puhelinmyyjät sinnikkäästi soitelleet ja tarjonneet ilmaista konsultointia ja arviota taloni korjaustarpeesta. Välillä puhelin on soinut viikottain, kun eri firmojen asiantuntijat on liikkeellä.
Kun siinä puhelimessa kysytään taloni ikää, ikkunoiden ja kattomateriaalin ikää, niin puhelinmyyjällä taitaa ensimmäisenä pyöriä euronkuvat mielessä. Mutta ilman jännityksen pitkittämistä kerron pian, että olen itse vanhojen talojen ja rakennusten ikkunoiden, ovien, julkisivujen ja kattotöiden erityisasiantuntija ja tekijä. Tuntuu, että moinen röyhkeys ja suorasukaisuus aiheuttaa puhelinmyyjässä hämmennystä. Joku rohkeammista myös kerran tarjosi siitä huolimatta mahdollisuutta ulkoistaa joitakin remontteja heille.
Totuushan on tietenkin, että lainanotto, vaikka remontteihin ja kotitalouksien velkaantuminen pyörittää kansantaloutta ja pitää yhteiskunnan pyörät pyörimässä. Itse olen varmasti kulutusyhteiskunnan vihollinen, kun tykkään korjata itselleni kaikkea vanhaa, enkä paljon uutta tarvitse.
Se on mielenkiintoinen ilmiö nyky-yhteiskunnassa, että tavallinen asiansa osaava ammatti-ihminen on tituleerattu alansa asiantuntijaksi. Jos soitan vakuutusyhtiöön, niin siellä saan asioida vakuutusasiantuntijan kanssa, joka vain räätälöi minulle haluamani vakuutuksen. Saattaa vielä kysyä esimiehiltään lisää valtuuksia, jos kysyn liian vanhaan ajoneuvoon laajempaa vakuutusturvaa.
Tai sitten entisajan pankkineiti on nykyään rahoitusalan asiantuntija.
Siksikin tuntuu hassulta, että joku rakennusliikkeen keikkaduunari on kattotyön, tai muun korjaustarpeen asiantuntija.
Joskus aikaisemminkin kirjoitin, että asiantuntijuus on sisäänkirjoitettuna ammatti-ihmisen työnsä osaamiseen. Itse olisin paljon mieluimmin ammattimies, kuin asiantuntija.
Työ tekijäänsä opettaa ja kouluttaa asiantuntijoita. Vanha pärekatto oli aikansa elänyt ja palvellut aitan suojana. Oli mukava tehdä sillä mallilla uusi katto ja oikaista jotain vanhaa vinoutta siinä samalla. Oli se vanhakin katto aikanaan kuitenkin suoraksi tehty.
Lokakuun alkupuolen yöpakkaset laittoi tekemiseen vähän lisähankaluutta Vihreän kamarin väentuvan huopakattotyössä. Mutta hyvin siitä selvittiin kuitenkin. Jääriite ja huurre suli katolta joinakin aamuina vasta yhteentoista mennessä, eli oli käytettävä tarkaan hyödyksi ne auringon lämmittävät säteet, eli suunniteltava työpäivä sen mukaan. Liukkaalle katolle ei tehnyt mieli kiivetä.
Tällaisella katolla, jossa neliöitä on vähän yli sata ja huopa on kaksinkertainen, joka vielä naulataan reunoiltaan kiinni, kului huopanauloja liki kymmenetuhatta. Yksin ne vasaralla naputtelin ja taisin vielä pysyä lupaamassani aikataulussa. Hankalinta huopakaton yksin tekemisessä on huovan levittäminen, jos vähänkin tuulee. Jos tuulee jo vähän enemmän, niinkuin näillä lakeuksilla melkein aina, niin se onkin jo niinsanotusti haasteellista.
Mutta yksi iso helpotus kattotyössä on, niinkuin tässäkin, että kattokaltevuus on yhden suhde kolmeen. Eli kolmen metrin matkalla metrin lasku. Katolla liikkumien on näin paljon mukavampaa. Joskus taas jyrkempi kattokulma voi miellyttää enemmän silmää.
Vaikka haluaisikin noudattaa säästävän korjausrakentamisen periaatteita, niin aina vanhassa rakenteessa ei ole paljoa säästämisen arvoista. Tai edes mahdollisuutta säästää.
Vanhaa kattoa kun lähtee purkamaan kerros kerrokselta, niin joskus voi joutua uusimaan myös kattotuoleja, vaikka vain huopa piti vaihtaa.
Reunapellit kolmiorima huopakatossa ei ole niin perinteiset, mutta on ihan hyvät ja helpottaa tekemistä. Antaa myös huolellisen vaikutelman
Kyllähän vanhan korjaamisessa purkamisvaihe on hankalinta, mutta kun siitä pääsee eteenpäin ja homma hahmottuu, niin uuden tekeminen palkitsee.
