En kirjoita mitään tuosta John Steinbeckin arvatenkin mainiosta kirjaklassikosta, koska en sitä ole lukenut. Mutta nyt kun sen puheeksi otin, täytyy se itsekin hankkia käsiini ja lukea. Ainakin kirjakuiskaajan suosittelun perusteella.
Sen sijaan ajattelin vain hiiriä ja ihmisiä meidän maailmassamme, jossa hiiret tykkäävät vipeltää täytepohjissa ja muissa välitiloissa, niissä pesissä, jotka me ihmiset olemme itsellemme rakentaneet. Hyppivät joskus pöydillekin, kun isäntäväki on kotoa pois. Sellainen peli ei vetele.
Toisaalta tulee mieleeni mainio Douglas Adamsin klassikko, jossa tarinassa hiiret näyttelevät pääosaa, kuitenkin lukijan sitä alussa ymmärtämättä. Ihmiset siinä kuvittelevat, niinkuin meidänkin maailmassa, olevansa elonkehässä lajien joukossa jotain ylivertaista. Kuin kuninkaita tai jumalia, mutta todellisuus olikin tuossa tarinassa jotain muuta. Ihmiset kuvittelivat tutkivansa ja ymmärtävänsä jotain lopullista koko ympäröivästä elonkehästä, ja ehkä vähän jotain myös sen ulkopuolelta. Kuvittelivat tutkivansa muita lajeja ja elämänmuotoja, kuten hiiriä laboratorioissa. Mutta oikeammin koko elonkehä oli hiirien tilaamana tehty alusta sille tutkimustyölle, jossa ne tutkivat muun muassa ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä. Vähän ihmistä hämätäkseen ne vain syövät juustoa ja piipittävät. Kirjasarja on älyn ja mielikuvituksen ilotulitusta, mutta ei vakavasti otettavaa. Voin suositella.
Mutta vakavoidun nyt asiaan, josta ajattelin kirjoittaa.
En ole aikaisemmin laittanut näin kattavasti hiiriverkkoa alapohjaan. Mutta kun vanhassa talossa on paljon ongelmakohtia, mistä hiiret pääsevät rakenteisiin sisälle, on tällainen työ mielestäni oikein perusteltu. Ensimmäisessä huoneessa oli kannatinpalkit ja alapohjalaudat vielä hyvässä kunnossa, mutta laudoissa vain rakoja. Niistä rakosista on hiirien helpoin lähteä nakertamaan käytäväänsä rakenteisiin sisälle. Mutta jos alapohjalaudoitus on alapuolelta katsottuna kauttaaltaan tiivistä ja tasaista, jää kulmat ja nurkat sellaisiksi paikoiksi, joista varmastikin hiirulaisen ajatus on lähteä tietään sisärakenteisiin raivaamaan. Aikaisemmin näiden lautojen päällä oli vielä sanomalehti ja lasivillaa, niin hiirien oli aika helppo astua sisälle taloon. Nyt lautojen ja verkon päällä on tuulensuoja-puukuitulevy. Levyn ja palkin kulmissa vielä pellavanauha tiivistyksenä.
Seuraava lattia olikin vähän huonommassa kunnossa, eikä säästettävää ollut. Tässä tilassa on ollut huoneita aikanaan kaksi, jotka on myöhemmin yhdistetty. Huvila ja sen lattiat näyttää olevan kauttaaltaan kallion päällä ja lattiatkin on tukeutuneet kallioon. Käytin olemassa olevia tukianturoita ja niiden paikkoja, joten lattiakannattimista tuli kahden suuntaiset.
Lattian eristetilaan nouseva kivi on hyvä myös verkottaa ja levyttää tuulensuojatiiviiksi. Levykotelon sisälle jäi tuuletusväli, joten mahdollisesti kondensoituva vesi ei kastele levyjä. Kivi ei itsessään nosta kapillaarisesti maakosteutta, eikä ainakaan kallion päälle tukeutuva luonnonkivimuuri.
Seinän takana odottaa seuraavat huoneet samaa lattiatyötä, mutta tässä vaiheessa koteloin ja verkotin, eli osastoin lattioiden välisen seinänosan. Hiiret ei ainakaan kulje nyt näiden lattioiden välisellä osalla huoneista toisiin.
Alemman umpilaudoituksen päälle tykkään laittaa kaksitoistamillisen tuulensuojalevyn, koska se on helppo leikata pari milliä liian suureksi ja saada siten tiiviisti kannatinpalkkien väliin. Verkko laudan ja levyn välissä ei hankaloita mitenkään työtä, eikä hidasta sitä. Verkko tässä välissä koko pohjan alalla on tietenkin varmuuden maksimointia, mutta kulmissa varmasti hyödyllinen. Jos levyn saumoihin meinaa jäädä rakoja, on se helppo vielä tiivistää pellavatilkkeellä.
Päivitys 3.3.2018
Nyt sain John Steinbeckin kirjan Hiiriä ja ihmisiä luettavakseni. Kirja on helppolukuinen, eikä kovin pitkä. Itse luin sen kahdella istumalla, vaikka yhdelläkin sellaisella tuon lukee helposti. Ajattelin, että se olisi hyvä lukea, kun sen nimenkin lainasin omalle postaukselleni. Kirjan teema ei ole mitenkää korkeamoraalinen tai ylevä, vaan sellainen, mitä tuolle mantereelle ja tuohon aikaan työväenluokan keskuuteen sopii kuvitella. Kun länsi oli vielä aika villi. Surumielinen kyllä, mutta voin minäkin sen lukemista suositella.
Sen sijaan ajattelin vain hiiriä ja ihmisiä meidän maailmassamme, jossa hiiret tykkäävät vipeltää täytepohjissa ja muissa välitiloissa, niissä pesissä, jotka me ihmiset olemme itsellemme rakentaneet. Hyppivät joskus pöydillekin, kun isäntäväki on kotoa pois. Sellainen peli ei vetele.
Toisaalta tulee mieleeni mainio Douglas Adamsin klassikko, jossa tarinassa hiiret näyttelevät pääosaa, kuitenkin lukijan sitä alussa ymmärtämättä. Ihmiset siinä kuvittelevat, niinkuin meidänkin maailmassa, olevansa elonkehässä lajien joukossa jotain ylivertaista. Kuin kuninkaita tai jumalia, mutta todellisuus olikin tuossa tarinassa jotain muuta. Ihmiset kuvittelivat tutkivansa ja ymmärtävänsä jotain lopullista koko ympäröivästä elonkehästä, ja ehkä vähän jotain myös sen ulkopuolelta. Kuvittelivat tutkivansa muita lajeja ja elämänmuotoja, kuten hiiriä laboratorioissa. Mutta oikeammin koko elonkehä oli hiirien tilaamana tehty alusta sille tutkimustyölle, jossa ne tutkivat muun muassa ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä. Vähän ihmistä hämätäkseen ne vain syövät juustoa ja piipittävät. Kirjasarja on älyn ja mielikuvituksen ilotulitusta, mutta ei vakavasti otettavaa. Voin suositella.
Mutta vakavoidun nyt asiaan, josta ajattelin kirjoittaa.
En ole aikaisemmin laittanut näin kattavasti hiiriverkkoa alapohjaan. Mutta kun vanhassa talossa on paljon ongelmakohtia, mistä hiiret pääsevät rakenteisiin sisälle, on tällainen työ mielestäni oikein perusteltu. Ensimmäisessä huoneessa oli kannatinpalkit ja alapohjalaudat vielä hyvässä kunnossa, mutta laudoissa vain rakoja. Niistä rakosista on hiirien helpoin lähteä nakertamaan käytäväänsä rakenteisiin sisälle. Mutta jos alapohjalaudoitus on alapuolelta katsottuna kauttaaltaan tiivistä ja tasaista, jää kulmat ja nurkat sellaisiksi paikoiksi, joista varmastikin hiirulaisen ajatus on lähteä tietään sisärakenteisiin raivaamaan. Aikaisemmin näiden lautojen päällä oli vielä sanomalehti ja lasivillaa, niin hiirien oli aika helppo astua sisälle taloon. Nyt lautojen ja verkon päällä on tuulensuoja-puukuitulevy. Levyn ja palkin kulmissa vielä pellavanauha tiivistyksenä.
Seuraava lattia olikin vähän huonommassa kunnossa, eikä säästettävää ollut. Tässä tilassa on ollut huoneita aikanaan kaksi, jotka on myöhemmin yhdistetty. Huvila ja sen lattiat näyttää olevan kauttaaltaan kallion päällä ja lattiatkin on tukeutuneet kallioon. Käytin olemassa olevia tukianturoita ja niiden paikkoja, joten lattiakannattimista tuli kahden suuntaiset.
Lattian eristetilaan nouseva kivi on hyvä myös verkottaa ja levyttää tuulensuojatiiviiksi. Levykotelon sisälle jäi tuuletusväli, joten mahdollisesti kondensoituva vesi ei kastele levyjä. Kivi ei itsessään nosta kapillaarisesti maakosteutta, eikä ainakaan kallion päälle tukeutuva luonnonkivimuuri.
Seinän takana odottaa seuraavat huoneet samaa lattiatyötä, mutta tässä vaiheessa koteloin ja verkotin, eli osastoin lattioiden välisen seinänosan. Hiiret ei ainakaan kulje nyt näiden lattioiden välisellä osalla huoneista toisiin.
Alemman umpilaudoituksen päälle tykkään laittaa kaksitoistamillisen tuulensuojalevyn, koska se on helppo leikata pari milliä liian suureksi ja saada siten tiiviisti kannatinpalkkien väliin. Verkko laudan ja levyn välissä ei hankaloita mitenkään työtä, eikä hidasta sitä. Verkko tässä välissä koko pohjan alalla on tietenkin varmuuden maksimointia, mutta kulmissa varmasti hyödyllinen. Jos levyn saumoihin meinaa jäädä rakoja, on se helppo vielä tiivistää pellavatilkkeellä.
Päivitys 3.3.2018
Nyt sain John Steinbeckin kirjan Hiiriä ja ihmisiä luettavakseni. Kirja on helppolukuinen, eikä kovin pitkä. Itse luin sen kahdella istumalla, vaikka yhdelläkin sellaisella tuon lukee helposti. Ajattelin, että se olisi hyvä lukea, kun sen nimenkin lainasin omalle postaukselleni. Kirjan teema ei ole mitenkää korkeamoraalinen tai ylevä, vaan sellainen, mitä tuolle mantereelle ja tuohon aikaan työväenluokan keskuuteen sopii kuvitella. Kun länsi oli vielä aika villi. Surumielinen kyllä, mutta voin minäkin sen lukemista suositella.
