Hirsiaitan korjausta

Tuli menneenä kesänä tehtäväksi kaksikin vanhan hirsiaitan pelastavaa korjaustyötä, joissa tavoitteena oli tehdä työ rakennusperinteen henkeä noudattaen. Kysymys oikeanlaisesta rakennusperinteen hengen noudattamisesta on tietenkin aika periaatteellinen ja henkilökohtainen. Monikin vanha rakennus on saneeraamalla ja modernisoimalla niinsanotusti peruspilattu, ja siihenhän kaikki rakentamis- ja energiansäästömääräykset nykyään tähtäävätkin. Toisella puolen on taas rakennuskonservointi, jonka tavoitteena olisi vanhan rakennuksen entistäminen ja kuntoon saattaminen mahdollisimman tarkasti alkuperäiseen asuun. Se satavuotias hirsitalo joka konservoidaan alkuperäiseen asuunsa, kelpaa tänäpäivänä aika harvalle varsinaiseksi asunnoksi. Senhän kuuluisi olla oikeastaan sähkötön, ja huussi ja sauna pesutiloineen pihanperällä. Museomäellä sellaisia on mukava käydä kesällä katsomassa, tai tulevan joulunaikaan Turussa Kuralan Kylämäessä viisikymmentäluvun jouluvalmisteluita seuraamassa.

Ensimmäinen aittatyömaa oli täällä auranmaalla vanhan maatilan pihapiirissä muistona vanhalle rouvalle tämän pihapiirin uudisasutuksesta. Kaikki muut tilan rakennukset oli jo kertaalleen hävitetty ja pilkottu polttopuiksi hellanpesään, mutta pieni vilja- ja ruoka-aitta oli sillä paikalla seissyt lähes sata vuotta. Siinä se oli hiljaisena seurannut maaseudun elinkeinorakenteen muuttumista.
Aitan oli paikalle vanhasta pihapiiristä tuonut rouvan isoisä aikanaan, ja rouva muisteli, kuinka isäkin siitä pienestä oviaukosta viljasäkkejä selässään kantoi aitan vintille. Aitta on hänelle merkityksellinen ja hän halusi sen vielä kunnostuttaa.

Maalaamalla on viimeisten vuosikymmenien aikana saatu pilattua ja lahotettua monta hyväkuntoista rakennusta, joista yhtenä esimerkkinä tämäkin aitta. Sen olivat ammattimiehet käyneet parikymmentävuotta sitten tehdasmaalilla maalaamassa. Punamultavärisellä muovi sellaisella. Minä en syyllistäisi ammattimiehiä, vaan maalausaineteollisuutta. Ja oli tietenkin lahoamista auringonvalon haristamista tapahtunut muutenkin.

Hirret olivat olleet aikanaan kuusikulmaisiksi veistetyt ja sulkanurkkaiset, joissa paksuudet vaihtelivat viidentuuman vaiheilla. Kuitenkin nyt oli puoletkin paksuudesta pehmennyttä ja lahonnutta.
Arvioin mielessäni, että jos purkaisin aitan hirsi hirreltä ja korvaisin huonokuntoiset uusilla ja kasaisin uudestaan käyttäen vain hyvät vanhat hirret uudestaan, niin niitä hyväkuntoisia uudelleen käytettäviä hirsiä ei olisi välttämättä yhtään takaisin laitettavaksi...? Uusi kehikko ei kuitenkaan olisi enää sama vanha aitta, joka pihapiirin muuttumista ja pihapolkujen tallaajia on alusta asti vaiteliaana seurannut.

Saman aitan korjauksesta oli käynyt myös urakkatarjouksensa jättämässä toinenkin perinnekorjausyrittäjä, joka oli ajatellut tehdä korjaustyön vanhoilla hirsillä. Kuitenkin tämä yrittäjä lienee tullut siihen tulokseen, että hirsi kerrallaan vaihdettuna se olisi liian työläs, eikä urakka kestä sitä. Rakennuskonservointi tällaisessa kohteessa olisi mielenkiintoista, haasteellista ja vaativaa, mutta kun tällaisten aittojen korjauttajat eivät kaikki ole Björn Wahlrooseja. Ja tekijäkin haluaa siitä ansiotuloja. Itse annoin oman työaika-arvioni ja tekisin sen uusista 6x8 tuumaisista piiruista, eli sahatavarasta, jotka veistän hirren malliin. Moottorisaha on tällaisessa työssä ensimmäinen ja usein ainoa työkalu, mutta se on mielestäni ehdottomasti käsityökalu. Senkin jäljestä näkee tekijän kädenjäljen.

Työ tuli tehtyä ja työnantaja kiitteli lopputulosta. Ainakin hän tuntui olevan tyytyväinen, vaikka monelle se voi olla väärin korjattu. Ja nyt uutta hirsiseinää voisi vielä vaikka piiluta. Aitan sisällä on vielä vanhat lattialankut, vintti, tai parvi ja niiden rappuset.

Toinen aittatyö olikin pärekaton teko vanhan pärekaton tilalle. Aitta sijaitsee Turussa ja on kaupungin omistama.

Puun poltosta sanottua

Muistui tänään mieleeni jotain puulla lämmittämisestä sanottua, kun aamusella oman mökkimme halkolaatikoita täyttelin. Ulkona oli alkutalven ensimmäinen raikas pakkasilma ja kaunis auringonpaiste.

Kun tämän korjaustyömaan suurimmat purkutyöt sain tehdyksi aikanaan, olin ajatellut polttaa kaiken puoliksi lahonneen puujätteen omalla tontilla vaikka juhannuksen aikaan. Kaatopaikalle vieminen ei olisi tullut kysymykseenkään, näin kun maaseudulla eletään. Sain kasatuksi lahohirsistä ja laudoista melkoisen taapelin tontin reunalle tuulen kuivattavaksi. Mutta kerran sitten naapurin vanhaisäntä sanoi rauhalliseen tyyliinsä, että "kyllähän ne siellä mökin uunissakin palaisi". Se kommentti jäi mieleeni, ja ymmärsin taas vähän paremmin tarkan taloudenpidon ja säästäväisyyden merkityksen, jolla periaatteella näillä kulmakunnilla on vaikeidenkin aikojen läpi eletty. Joskus vuosikymmeniä sitten, kun viljelykauden sato oli jäänyt vähäiseksi, oli tämä naapurinisäntä joutunut syöttämään lehmillensä karjarakennuksen olkikatteen. Syksyllä se oli jo alas otettu ja lyöty päreet tilalle. Mutta joskus selviäminen vaikean talven yli voi olla näinkin pienestä kiinni.
Minulle se oli riittävä muistutus tuo pieni kommentti, ja päätin pienentää puolilahot kannatinhirret ja trossilaudat ja paljon muuta purkupuuta leivinuuniin sopivaksi. Tänään arvioin jäljellä olevaa kasaa, että kyllä sillä vielä tämänkin talven leivinuunia lämmittää. Siis kolme talvea lämmitän leivinuuniani sillä puulla, jonka olin aikonut pihalla polttaa ja lisätä kertaheitolla ilmaston lämpenemistä. Nyt saman lämpenemisen sain jaettua kolmelle vuodelle. Vaikka taloudenhoito ei olisikaan enää näin pienestä kiinni, niin eihän silti ole pakko tuhlata?

Olen kuullut sanottavan, että vanhojen naulaisten puiden polttaminen rapauttaa tulisijojen ja piipun hormeja? Varmaan pitää vähän paikkansakin, jos ajatellaan jotain galvanoituja nauloja, josta irtoaa sinkkiä ja muuta raskasmetallia? Ei varmaan olekaan järkevää hankkia isompia määriä tällaista purkupuuta polttopuukseen, kuten betonilautaa ym, mutta ehkä kuitenkin on perusteltua polttaa se määrä omissa uuneissa, mitä omista remonttitöistä tulee? Erään nuohoojan mukaan hormisto ei tykkää hyvää raudasta ja nauloista irtoavista palokaasuista, ja taas erään muurarin mukaan arinallisen tulisijan arinan käyttöikä lyhenee, jos siellä kuumennetaan metalleja polttopuun joukossa. Totta lienee kumpikin?

Vanhemman sukulaismiehen ohjeiden mukaan, kun kaadetaan koivua polttopuuksi, olisi se hyvä tehdä täyden lehden aikaan. Silloin kaadettu koivu kuivuu nopeasti, kun lehti käyttää rungossa jäljellä olevan kosteuden ja haihduttaa sen pois. Eli koivu, ja varmaan muutkin lehtipuut pitäisi kaataa ja jättää vielä karsimatta ja pilkkomatta. Koivussa on kuuleman mukaan tuohi se mikä nokee ja pikee tulisijat ja hormit, eli hyvän lopputuloksen saisi, kun kuorii koivun. Silloin lopullinen kuivuminenkin pinossa paranee.
Koivu yksinään poltettuna antaa parhaan lämpöarvon, koska siinä on kuumimmat palokaasut. Tämä ei ole kuitenkaan taas hyväksi vanhoille tulisijoille ja hormeille, jos ei nyt niin uusillekaan. Parempaan ja kestävämpään lämmitysratkaisuun pääsee, kun käyttää eri puulajeja sekaisin.

Havupuissa on lämpöarvo vähäisempi kuin koivussa ja kuusi varsinkin on hyvin räiskyväinen ja kipinöivä puulaji. Haapa ja leppä ovat lämpöarvoltaan lähes yhtä hyviä kuin havupuut, mutta ne palaa puhtaimmin. Olen kuullut sanottavan, että kun haapaa polttaa, ei tarvitse koskaan nuohoojaa. Tätä täytyy vielä kokeilla ainakin pönttöuuneissa, eli voisi lisätä haapaa vaikka viimeiseen pesälliseen enemmän. Pönttöuuneissa on poskikanavissa kohtia joihin ei nuohoojan suti tunnu ylettyvän. Joskus tulee pientä jälkikäryä, vaikka tuli on jo sammunut ja hiillos tummunut. Käry tulee poskikanavista, joissa karsta palaa vielä...? Savupellit on syytä jättää sen sentin auki.

Tulisijojen lämmittäminen on ihan oma prosessinsa, ja seuraan sen aina alusta loppuun, ennenkuin lähden muihin hommiin. Lämmityskauden aikana, kun niitä käytetään päivittäin, on syttyminen aina helppoa. Kun puu on kuivaa ja huoneenlämpöistä, onnistuu myös tämä päältäsytyttäminen. Vaikka ei se kuivan ja lämpimän puun altasytyttäminenkään juuri savuta, kun sytytysvaiheessa puiden koko ja määrä on pieni ja ladonta harva. Ei se ilmasto siitä enää sanottavasti lämpene, sytyttää ne sitten alta tai päältä. Kun sitten kylmiä puita yrittää sytyttää kylmenneessä tulisijassa syksyn kostealla, niin savuttamiselta ei voi välttyä. Siinäkin tietenkin hormien kierto ratkaisee paljon.
Lämpimässä leivinuunissa on hyvä kuivattaa ja lämmittää vaikka hellaan meneviä puita valmiiksi.

Puulla lämmittäessä lämpöarvo on siinäkin mielessä moninkertainen, että lämmin on ja hikeä pukkaa monta kertaa, ennenkuin klapi saatu pesään...?

Lämmityskausi alkaa

Kaksi perinteistä lumista pakkastalvea olemme asustelleet Pöytyän kirkonkylällä vanhassa kellonsoittajan talossa, joka ehti olla asumattomana parikymmentä vuotta. Perusteiltaan tämäkin talo on ollut vankka ja hyvin aikanaan tehty, ja kestänyt tyhjilläänkin ajan hampaan nakertamista. Paljon on korjattukin, mutta siitä tuonnempana. Tulisijat olivat käyttökelpoisia, eikä isompaa rapautumista ole vielä tapahtunut, vaikka niillä ikää jo reilu kahdeksankymmentä vuotta. Kirkontornin naakat oli tietenkin tehneet piippuun pesiänsä vuosien aikana, joiden poistamisessa oli oma työnsä. Vanhoissa hormeissa on yleensä mutkia, jonka takia naakanpesiä ei voinut alaspäinkään pudottaa. Oli puhkaistava vintille lattiatason yläpuolelle nuohousluukut joka hormiin, joista puhdistaminen lopulta onnistui.

Naapurin vanhaisäntä on ollut korvaamaton tietopankki tämän kulmakunnan vanhan rakennustavan tietämisessä. Häneltä olen kuullut, että myös meidän talomme piippu ja tulisijatiilet on aikanaan tehty oman pellonpientareen savesta. Tiilet on ensin tehty muotissa ja kuivatettu auringossa. Sitten niiden polttamista varten on tehty tiilimiilu, joka on puilla lämmitetty ja pidetty useampisataa-asteisena muutaman päivän ajan. En ole perehtynyt tähän polttamiseen enempää, eli en tunne tekotapaa. Mutta maata tiilien päälle on ainakin kasattu. Ja muurauslaasti on ollut savilaastia, joka on maakuopassa eli savipruukissa sekoitettu, savea, hiekkaa ja vettä sopivassa suhteessa.

Itse ihailen tätä menneen maailmanajan omavaraistaloutta. Kaikki rakennustarvikkeet on joko omalta tontilta tehty, tai lähitaloista tai omalta kylältä peräisin. Kaivonrenkaat, kattotiilet, räystäskourut, nuohoojan tikkaat...

Siksi haluan säilyttää myös muuratut tulisija- ja hormirakenteet mahdollisimman pitkään kunnossa. Hormeissa on pientä rapautumista tapahtunut, kun viime talven lämmityskausikin oli aika pitkä ja kylmä. Putkittaminen hormissa olisi aika lopullinen korjaustoimi, eikä sen jälkeen olisi mitään tehtävissä, muuta kuin purkaminen. Hormien sisäpuolinen massaaminen on säästävää korjausrakentamista, ja massan joskus taas rapautuessa voi sen tehdä uudestaankin. Massaus on vain aika kallis työ alan liikkeen tekemänä, joten päätin tehdä sen omaan talooni itse. Nyt veto on hyvä ja tulisijat toimii.