Kun Vesalan mamma saunan sai

Sain miellyttävää kirjapostia itsenäisyyspäivänä, ja olenkin elänyt hetkiä sen jälkeen muistoissa muutaman vuoden takaisella saunatyömaalla. Rakensin silloin hirsisaunan Humppilaan, ja käytin siinä vanhan puretun talon hirsiä. Kirjan on saunan tyytyväinen omistaja ja kukkahattuhumanisti julkaissut itselleen ja lähimmäistensä muistoksi saunatyön vaiheilta. Sain siitä myös oman rakentajan kappaleeni kansilehtikirjoituksella.

Saatteena oli postikortti, jossa kaksi kaunista nuorta naista esittelevät Rautu-Sakkolan ja Pyhäjärven kansallispukuja tuon rakentamani saunan verannalla, eli rappusilla.

Kiitokset täytyy vielä esittää myös Tommy Tabermanille postuumisti, koska aikanaan hänen runonsa lisääminen blogiini kallisti vaakakupin edullisesti minulle. Eli minua kysyttiin tuohon työhön. Olen usein miettinyt, että olen viljellyt blogissani turhaa höpötystä ja sentimentaalisuutta. Ammatilliset seikat voisi esittää selkeässä asiajärjestyksessä omilla kotisivuilla. Mutta blogin kirjoittaminen on vähän henkilökohtaisempi juttu.
Tuon runon olen ymmärtänyt, että se kertoo ihmissuhteista ja kohtaamisten vaikeudesta. Sen kirjoitin silloin avoimuuspäissäni ja siinä tunnossa, miettimättä sille sen syvempiä merkityksiä. Vaimotchkani sanoo, että minulla on leveä sielu, ja joku joskus aikaisemmin, että minulla on kaunis mieli. Mutta kaikki lienee lopultakin vain harhaa ja tomua.

Muistan joltain nuoruuteni väkeviltä vuosilta, kun olin rautakourien mukana rakentamassa laivoja ja vielä vain elätin haavetta jostain nykyisen kaltaisesta ammatistani, edes harrastuksena. Minä vilttihattu, rohdinpaita, sarkahousu ja virsujalka, vääntämässä kaarelle saaristolaispaatin tammipuisia kylkilautoja. Peräpeililtä keulasteeville, ja kylkeä nostattamassa kölitukilta partaan korkoon. Tai kevättalvisessa metsässä värkkipuita valikoimassa.
Mutta myös hirsipytinkien timpraaminen mielessä siinteli. Sellainen miehen ja kirveen saumaton yhteispeli. 

Mutta laivahitsaajan työ oli palkkatyötä minulle silloin, kun nykyinen työni on elämäntapa ja intohimo tähän ajan oloon, ja nuoruuden idealismista huolimatta.
Telakalla joskus työpäivän lomassa, sosiaalitilojen pukukaapeilla istuessani evästauolla, kuuntelin kuinka pari vanhempaa rautakouraa keskusteli keskenään runoteoksesta, Teltantekijä ja Viisaan viini. Omar Khaijamin nelisäkeistä. Se keskustelun teema ja työympäristö ei jotenkin tuntuneet kuuluvan yhteen. Mutta ymmärsin, että myös telakkatyömiehen, rujon ja karhean ulkokuoren sisällä voi elää herkkä ja lämmin runopojan sielu. 

Tästä blogista löytyy paljon lörpöttelyä sauna-aiheista, kuin myös tämän saunan rakentamisvaiheista. Perustustyötä tähän saunaan en ollut tekemässä, vaan omalla tontillani sovittelin silloin yhteen hirsiä, mittojen ja piirustusten mukaan. Perustukset tässä on aika isonkin pommin kestävät. Eli hiekkaisella mäellä vähän pienempikin perustamissyvyys ja anturan paksuus riittää tämän kokoiselle mökille.

Muistan tuon huumaavan syreenien tuoksun. Niiden aika oli kukkeimmillaan, kun saunamökin hirsiseinät nousivat korkeuttaan. Aika tuomen kukasta syreenin kukkaan on ohikiitävä, jota ei usein kevään ja alkukesän kiireessä ehdi huomata. Kevättä ei tuolloin tainnut olla, vaan siirryttiin suoraan kevättalvesta alkukesään. Huhtikuun alkuviikolla vielä lumikinokset nousivat korkealle omalla pihalla, eikä päiväaurinko niitä sulattanut, vaikka levitin tuhkaa hangelle sinne, missä halusin aloittaa hirsikehikon värkkäämisen. Mutta huhtikuun kolmannella viikolla lämmin tuuli puhalsi ja pihakin oli kuiva. Sulanut lumi ei sitä edes kastellut. Niin on vuodet erilaisia keskenään.

Kun olin nuori, mielin palavin. Koin tutustua pyhiin, viisaihin. Ja kuuntelin, mut aina palasin. Samasta ovesta, kuin meninkin.

Sain elon tiellä ihmisiä monta tuttavaksi. Mut onnellisia näin lajia vain kaksi. Oli toinen tarkoin selvillä hyvästä ja pahasta. Ja toinen niistä hullua ei tullut hurskaammaksi.

Omar Khaijam

Elämisen maku saapui saunakamariin. Vanhan hirsiseinän pintaa katsellessani, muistan aina sen tarinan, kuinka sen kertoja oli lapsena ollessaan katsellut harmaantunutta hirsipintaa ja seurannut lykkyluukusta siintäneen valon liikettä siinä. Lapsella oli aikaa ja mielenmalttia seurata aurinkokellon liikettä, sekä mielikuvitusta ja ajatusleikkiä sen seuraamiseen. 

Löi siitä simaisen löylyn. Mesilöylyn löyhäytti. Läpi kuumien kivien.

Kun soivat kiukaan mustat urut. Unhoittuvat arjen surut.

Nämä kaksi saunarunoa on jääneet mieleeni niistä saunoista, joissa olen elämäni aikana kylpenyt. Ensimmäinen lienee Kalevalan runomitalla.

Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa. Mutta loppuun musiikillinen tuokio maestron omalla äänellä. Tommy Tabermann, Niitylle minä sinut veisin

Korjauskelpoinen vanha sauna

Tämä kirjoitus tulee sisältämään tuotesijoittelua ja mainospuhetta. Ei kuitenkaan maksettua mainospuhetta, koska sellainen tapa ei kuulu puusuutarin meininkeihin. Periaatteeni on ollut se, että vanhojen talojen korjaaminen ja niissä asioissa konsultointi ei saisi olla bisnestä. Rakennusperinteen elitistit, ketkä hääräilevät kartanoissa, pitsihuviloissa ja muissa porvarispytingeissä enimmän osan aikaa, voivat tietenkin jo siitä työstä vähän laskuttaa. Minä tykkään pyytää palkkani tekemästäni työstä, mutta en puhumisesta.  

Tämä saunaprojekti on ollut tavallaan henkireikä muiden työmaiden välissä. Sopivalla tavalla pieni, mutta sopivasti tekemistä. Tässä kuvaparit toissa vuoden keväältä ja tältä päivältä. Sauna oli päässyt jo vaipumaan vähän unohdukseen, mutta vielä tämäkin sieltä ylös nostettiin. Olen tämän työn alkamisesta ja jatkosta kirjoittanut aikaisemminkin näissä saunapuheenvuoroissani.

Projektityösopimus ja Projektit jatkuu

Saunamökissä riittää vieläkin pientä askaretta, eikä sille ole mitään aikataulua. Veikkaisin, että isäntäväki käy siellä tulevan joulunaikaan heittämässä simaiset mesilöylyt kiukaan kuumille kiville. 

Tähänkin pieneen saunarakennukseen ovet ja ikkunat on tehnyt     
Puutyö ja restaurointi Lindblad.
Jo useamman vuoden ajan olen hänen tekemiään ovia ja ikkunoita asentanut, ja mielestäni puutavaran laatu, sekä työn huolellisuus ja tarkkuus on parasta, mitä olen tässä työssä nähnyt. Olen myös monien muiden puuseppien ikkunoita ja ovia asentanut, mutta niiden tekijät ei ole niinkään jääneet mieleen, jos minulta suosituksia pyydetään.

Oli oma ajatukseni, että jätetään saunahuoneen kattokannatinpalkit laudoituksen alapuolelle, niinkuin jossain vanhoissa tuvissa ja pirteissä on ollut. Palkkien, eli kannatinhirsien reunoihin höyläsin käsin vanhalla puurunkoisella muotohöylällä ns. helmen. Ne ei nyt tässä kuvassa näy, mutta ehkä sen pienen yksityiskohdan joku saunoja välillä huomaa, kun katse osuu lakeiseen.

Paljoa ei ole vanhasta saunasta jäljellä, mutta se mikä tuli tässäkin todistettua on, että kaiken voi aina korjata. Mutta juuri saunassa on vanhojen hirsien sisäpinnat näkyvissä, jotka on nähneet saunassa kävijöitä ja kylpijöitä jo ainakin sata vuotta sitten. Varmasti ne kertoo omaa tarinaansa tuleville kylpijöille ja kotoisen kylyn kävijöille.

Talokuiskaaja

Olen ollut taas laiska, tai sitten muissa pyrkimyksissäni tai pyristelyissäni turhankin kiireinen, kun en ole ehtinyt tänne höpöttämään omiani. En tiedä kuinka paljon sitä odotetaan, mutta aika paljon tulee kysymyksiä sähköpostiini, joihin yritän ystävällisesti vastailla, joko lyhyemmän tai pidemmän kaavan mukaan. Tarkoitus ei ole alun alkaen ollut ryhtyä isommin konsultoimaan muita, mutta käytännössä näköjään kuitenkin. Asiantuntijuus on sisäänkirjoitettuna ammattilaisen työssä, ja kyllä itseäni kehtaan tässä asiassa ammattilaisena pitää. Joku hiljainen lukijani kutsui minua, tarinaa huokuvien talojen uudelleen henkiin herättäjäksi. Joku toinen, ellei sitten sama henkilö talokuiskaajaksi. Hauskoja ja kunnianarvoisia lempinimiä kumpikin. Kiitos niistä!

Maaseudun autioituneet talot ja hiljentyneet pihapiirit on surullista katseltavaa. Autioituneita taloja on myös taajamissa, ja on itselleni ihmeellinen asia, että omistajat haluavat säilyttää niitä pahuuden vallassa. Minun mielestäni sellainen tapa pitäisi kriminalisoida ja valtio voisi pakkolunastaa talot, jotka on tietyn ajan asumatta, sekä laittaa tällaiset ihmiset laskemaan tiilenpäitä, tai sitten ojennusleirille, ainakin kuvannollisesti. Jonkinlainen pihapiirien raivaaminen ja maaseudun siivoaminen ojennustyönä voisi auttaa ymmärtämään vanhojen talojen käyttöarvoa, sekä menneiden sukupolvien työtä maamme rakentamisessa. Myös Khronoksen talon taiteilijaryhmälle sopisi sama asennekasvatus, niin luultavasti ilveily maaseudun ja takamaiden ihmisten kustannuksella loppuisi. Mutta nykyihminen on historiaton olio, ainakin aate- ja ajatusmaailmaltaan rakennetun kulttuuriympäristön asiassa.
Liian pitkälle ränsistyneet rakennukset voisi kyllä maisemasta poistaa, ja taas valtion pakkolunastamat, vielä käyttökelpoiset tilukset myydä edullisesti nuorille, innokkaille ja energisille rakennusperinteen harrastajille.

Mutta nämä ajatukseni on tietenkin vain lapsellista idealismia!

Kuvassa myös autio, tai ainakin asumaton talo, jota omistaja ei halunnut myydä siitä kiinnostuneelle ostajalle. Kuvasta päätellen ainakin talo olisi hyvä kunnostus- ja remontointikohde tulevaa asumiskäyttöä ajatellen. Kattolinja näyttää suoralta, niin varmasti talo lepää kohtuullisen vakaalla perustuksella. 

*****

Mennyt vuodenaika loppukesästä tähän päivään kuluikin porvarillisemmissa kaupunkimaisemissa ja vanhan talon yläkerrassa. Työmaanani ollut talo on seissyt jo sata ja yksi vuotta ylpeästi ja melkein yksinäisenä kallioisen mäen nokalla. Mutta nyt maisema ympärillä muuttuu, kun vanhaa viljely-, jouto- ja vesijättömaata ympärillä paalutetaan ja rakennetaan kiihkeään tahtiin, eli täyteen uusia rakennuksia. 

Yläkerran kylmä sivuosa oli varmaankin ajateltu aikanaan varastovintiksi, mutta oli sellaisenaan turhan kapea ja käyttökelvoton. Koko yläkerrassa ei ole varmaankaan ollut alussa kuin yksi talviasumiseen ajateltu huone. Siellä on vieläkin vanha ja sievä kakluuni, joka näyttää olevan sähköistetty yhden aikakauden muotioikkuna. Mutta ympärivuotisesti asuttu koko yläkerta on ollut jo viimeiset vuosikymmenet. Nyt tuo kylmä sivuosa otettiin myös mukaan hyötykäyttöön, kuin myös vanha ja pieni vaatehuone, joka oli viime saneerausremontissa suljettu piiloon, joskus kultaisella kahdeksankymmentä luvulla. 

Järjestyksen ylläpitäminen heti remontti- ja rakennustyön purkuvaiheessa on ajatustyötä selkeyttävä ja kokonaisuutta ajatellen aika tärkeä asia. Tässä olen omasta mielestäni nätisti niputtanut rakennusjätettä omiin kasoihinsa, eli lajitellut heti purkaessa. Siitä se oli helpompi siirtää kaatopaikkalavalle. 

Vanha vinttivaraston oviaukko jätettiin paikalleen, ja siihen tein uuden vaatehuoneen.

Lattioiden uusi lauta tuli tilattuna Saksasta, ja on oksatonta tammea. Uutta tammilattiaa tein yli kahdeksankymmentä neliötä. Näiden tammilattioiden hinnalla saisi jo pienen vanhan mökin jostain periferiasta.

Tammilattian ja kakluunin väinen tiivis sauma, kun käsi tekee, mitä ajatus sanoo. 

Vanha vaatehuone oli jossain nykyisten komeroiden välissä. Nyt siihen tein syvennyksen vuoteelle. Komeroiden ovet jäi vielä asentamatta saranoiden puuttuessa. 

Huokolevyseinien pohjustaminen, makuloiminen ja tapetoiminen jäi isännän omaksi puuhaksi. Tällä erää viimeisenä työpäivänä antoi emäntä minulle läksiäisiksi pienen lahjan. Sellainen huomio lämmittää tietenkin mieltä, ja samalla vähän hämmentää. Hän halusi kiittää erityisesti työssäni omatoimisuuttani ja tehokkuuttani. 

Ajattelen usein, että työnantajan tuntema tyytyväisyys tekemääni työhön on jo osa palkkaani, tai palkintoa siitä. Mikähän verotusarvo sille palkan osalle, eli itsetyytyväisyydelle pitäisi laittaa?

Tuosta taas muistuu aina mieleeni se mainio sarjakuva, jossa Dilbert kertoo Dogbertille, että "tänään yllätin itseni nauttimasta työnteosta". Siihen Dogbert vastaa, että "se on sama, kuin varastaisi työnantajalta". Tuossa keskustelussa mielestäni kirkastuu protestanttinen työmoraali ja kapitalismin henki.  

Syksyn ruskaa yläkerran ikkunasta katsottuna talon puutarhaan, tai omaan puistoon. Taustalla vielä perinnemaisemaa, ja puistoa kiertää viime vuoden kesällä tekemäni aita.