Käytännöllinen on kaunista

Aikaa oli kulunut nyt reilu kaksi vuotta talon ostamisesta, mutta vasta reilu vuosi siitä, kun korjasin talon alkuperäisiä ikkunoita. Siitä työstä oikeastaan lasken vasta remontin alkaneen.
Jo ensimmäisenä syksynä tein kiireellisempiä ensiaputöitä savupiipun yläpäässä, kun hormien väliset tiilet oli aikeissa kaatua hormiin. Muuta niin kiireellistä ei oikein ollutkaan. Myöhemmin sitten tiilikaton maalaamisen jälkeen massasin kamarien pönttöuunien savuhormit piipussa ja siitä työstä kertomalla tämän blogin aloitin. Jos kiinnostaa, niin kannattaa katsoa ensimmäinen kirjoitus.

Kun elettiin loppukesän ja alkusyksyn taitetta ajattelin vielä keskittyä talon sisäpintoihin. Takana oli pitkä kuuma kesä, tai siltä se oli tuntunut. Sadekaan ei ollut liiemmälti haitannut kesän töitä. Ajattelin vielä ennen syksyn tuloa saada tehdyksi siistiä sisäpintaa ja aloitin pinkopahvituksen.
Tässä työvaiheessa taas toteutin yhtä omaa kuningasajatustani ja laitoin hirsiseinään pinkopahvin alle palat rakennusfoliopaperia ikkunoiden alle ja ulkonurkkiin. Ikkunoiden alle siksi, että jos laitamme sähköpatterit, kiinteästi seinään tai irtopatterit niille kohdin, niin folio palauttaa heijastamalla lämpösäteilyä takaisin, mikä muuten heijastuisi hirsiseinään ja siitä kylmempään ulkoilmaan. Foliopaperin tuoteselosteessa sanotaan folion palauttavan 90% lämpösäteilystä takaisin. Talon ulkonurkkiin laitoin foliosuikaleet siksi, että nämä kohdat ovat lämpötaloudellisesti seinissä heikoimmat kohdat, eli kylmimmät. En usko, että hengittävyyden kannalta näillä olisi kovin suurta merkitystä, kun ne on vain nidottu hirteen kiinni.

Tapetit on Marickenin viimeisiä loppuvarastoja, mitä halvalla saimme, 3 - 7 euroa per rulla. Tapetit on oikeita paperitapetteja joissa ei ole värikuvoissakaan muovia. Tästä kannattaa ottaa aina selvä, että vaikka tapetti on paperia, niin usein väriaineissa on muovia ja sillä seinän sisäpinnan hengittävyys katkaistaan. Tai viimeistään sillä, että käytetään pinkkiä metyleeniselluloosaliisteriä. Itse suosin ja suosittelen aitoa selluloosaliisteriä, eli puhdasta luonnonainetta jota Sateenkaarivärit valmistaa tai tuo jostakin.
En ole näissä asioissa tieteentekijä enkä markkinamies, vaan edustan vanhan liiton näkökantaa, eli luotan osittain  kokemukseen ja osittain uskomukseen.

Pinkopahvin laittaminen on kohtuullisen helppoa ja tekijälleen kiitollista. Pinkopahvi antaa paljon epätasaisuutta anteeksi. Näissäkin seinissä pahvi oli kireänä ja pinkeänä seuraavan talven helmikuulle asti. Talvi oli perinteinen luminen pakkastalvi ja kolmeen kuukauteen ei lämpötila käynyt plussan puolella. Lämmityskausi oli pitkä ja rakenteet kuivuivat hyvin. Helmikuun puolella sitten huomasin ensimmäisenä yhdessä väliseinässä, kuinka pinkopahvi oli löystynyt. Kevääseen tultaessa löystymistä oli muissakin seinissä.

Tästä sitten vasta ymmärsin, että vanhan hirsitalon seinien pinkopahvittaminen olisi hyvä tehdä vasta ensimmäisen asumisvuoden lämmityskauden loppupuolella, kun rakenteet on hyvin kuivuneet. Hyvä olisi vielä, jos lämmityskauden aikana olisi kuiva pakkastalvi.

No vahingosta vihastuu ja se mikä ei tapa niin se ketuttaa. Ei muutamalla seinällä löystynyt pinkopahvi vaikuta asumiseen. Oikeasti vanhassa talossa vanhoissa pinkopahveissa on usein löysää ja kupruja.
Puu turpoaa ja kuivuu säteittäin, eli paksuusuunnassa. Huoneen korkeuden matkalla seinä voi nousta ja laskea ehkä useamman sentin. Asutussa ja tasalämpöisemmässä talossa ei kuitenkaan niin paljoa.

Keittiökaapit on vanhaa vuosikertaa, varmaan 1950-luvulta, ja täältä lähialueelta vanhasta talosta pois saneeratut. Puusuutarin taloon ne vielä kelpasi, mutta kirkkaan keltainen sai vaihtua havumetsän vihreäksi. Kaappien välistä keltainen vielä kuvassa näkyy, mutta se on paikattu.
Terästiskipöytä kahdella altaalla on käytännöllinen. Ja jos se on käytännöllinen, sen täytyy olla myös kaunis.

Leivinuuni sai pintaansa uutta rappausta ja maalia. Hellan peltisen puhkipalaneen paistouunin poistin ja muurasin sinne savukanavan kierrolla. Paistouunin suuluukku sai jäädä paikalleen. Vanha peltinen huuvakin oli ehjä.
Pönttöuunit kamareissa sai pintaansa uuden maailin ja helmipanelin hukkapätkistä tein niiden viereen halkolaatikot. Leivinuunin vieressä on talon alkuperäinen halkolaatikko.

Muutaman päivän polttopuuvarasto sisällä toimii talvella hyvänä ilmankostuttimena. Myös huoneen lämpöinen kuivunut polttopuu antaa enemmän lämpöä palaessaan, eli sen hyötysuhde on parempi. Kostean puun palaessa energiaa menee sen kuivumiseen, eli lämpöarvo kostealla puulla on huonompi.   

Vanhan talon sähkö- ja putkityöt pinta-asennuksina.

Kun kaivon rakentaminen ja viemärityöt saatiin ulkona tehtyä, oli vuorossa putki- ja sähkötyöt talon sisällä.
Kylän vanhempien miesten tarinoiden mukaan  näitä taloja on sähköistetty sotien jälkeen, eli kellonsoittajan uusi talokin on ollut sähkötön ensimmäisen kymmenkunta vuotta.
Silloin talollisten oli itse tuotava ja pystytettävä ainakin osa sähköpylväistä, jonka jälkeen sähkölaitos veti sähköjohdot taloihin. Näitä samoja vanhoja sähköpylväitä tämän talven aikana täällä poistettiin käytöstä, kun taloja on maakaapeloitu.

Kellonsoittajan talossa oli jälkiä kahdestakin eri aikakauden sähkötöistä talon sisällä, mutta kuitenkin kun talo oli autio, niin sähkösopimus oli purettu ja ilmajohto kerätty pois jo vuosia sitten.
Vanhan talon vanhoissa sähköistyksissä ei yleensä ole mitään säästämisen arvoista, vaan sähköjohdot, rasiat ja mittaritaulut kannattaa uusia. Kun talo syttyy salamaniskusta palamaan, johtuu se aina vanhoista huonokuntoisista sähköistä, josta tuli lähtee alkuunsa. Myös nykyaikaiset sähkölaitteet jo vedenkeittimestä lähtien vaativat paksumpaa johtoa ja suurempaa varoketta kuin mitä vanhassa talossa koskaan on ollut. Tai jos vanhoja johtoja käytetään nykyaikaisilla suurempaa virrankulutusta vaativilla laitteilla, on siinä taas ylikuormittumisen, johtojen lämpenemisen ja tulipalon vaara olemassa.

Kellonsoittajan vanha talo liitettiin uudestaan sähköverkkoon jo ennenkuin suurempia purkutöitä täällä edes aloitin. Uusi mittaritaulu tuli talon kulmaan ja kaapeli kaivettiin jo silloin maan alle omalla tontilla. Keväästä alkusyksyyn talossa oli työmaasähköt, joiden varassa nikkaroiminen ja eläminen sujui.

Sähkötöistä tein suunnitelman hyvämaineisen ja luotetun sähkömiehen kanssa ja sovimme, että hän tulee ne kytkemään, sekä tekee tarvittavat sähkötarkastuspöytäkirjat. Itse asensin ryhmätaulun, kiinnitin rasiat ja naputtelin johtoa seiniin ja enemmänkin kattoon. Minulla oli siinä sellainen oma kuningasajatus, että en halunnut laittaa pintajohtoa pinkopahvin päälle, ellei sitten ole pakko. Kiinnitin johdot ja jakorasiat seinän ja katon rajassa kiinni kattoon. Jakorasiat kiinnitin seinille tulevien pistorasioiden kohdalle ja upotin seinälle tulevan johdon hirteen, jolloin sain johdon jäämään pinkopahvin alle. Uran hirteen tein yläjyrsimellä, mutta sen voi tehdä myös varovaisesti ja tarkasti vaikka moottorisahalla ja sen kärkipyörällä. Tai perinteitä kunnioittaen taltalla ja vasaralla. Kun sitten laittaa seinille taulukoukkuja tai muuta, niin on helppo muistaa missä johto pinkopahvin takana kulkee. Pistorasiasta tai valokatkaisijasta suoraan ylöspäin ja katossa olevasta jakorasiasta suoraan alaspäin.
Ajattelin, että joskus myöhemmin seinien uudelleentapetoiminen on mukavampaa ja helpompaa, kun ei tarvitse taiteilla siinä johtojen yli.  

Sähkötarvikkeet ei ollut kovin kalliita, koska marketeista saa edullisesti perustarvikkeita, kuten mmj-sähköjohtoa, rasioita ja katkaisijoita. Jos haluaa nostalgiaa ja retroa, niin niihin saa kyllä rahaa menemään.
Puusuutarin talon sisäpuoliset sähkötarpeet marketeista ostettuna maksoivat muutaman satasen. Ryhmätaulu sähköliikkeestä pari-kolmesataa ja sähkömies teki työtä pitkän päivän. Muistaakseni alle tuhannen euron loppusummaan jäätiin. Sähköistettyä tuli pesuhuone, eteinen, tupakeittiö ja kaksi kamaria. Omia työtunteja en laske. Sähköt on kaikin puolin nykyaikaisia vaatimuksia vastaavat ja lupaehtojen mukaiset.

Vesiputkien pinta-asennus sisälle tulikin vähän kalliimmaksi, vaikka tein itse koko työn. Putkivetoja ei ollut kovin paljon, vaan se mitä pesuhuoneeseen tarvitaan ja sieltä keittiöön muutaman metrin matka. Kupariputket on kalliita ja niiden liittämiseen käytin kiristettäviä helmiliittimiä, joihin myös euroja tuhlaantui. Pelkästään liittimiin ja putkiin taisi lähelle tuhannen euroa mennä. Suunnittelin ja toteutin putkityöt itse ja lopputarkastutin paikallisella putkiliikkeen ammattimiehellä. Oikein olin kuitenkin kaiken tehnyt, vaikka ei putkityöt omaa leipätyötä olekaan.

Talon viemäriputki kulkee pesuhuoneesta eteisen lattian sisällä keittiön tiskipöytäkaapin alle, josta se menee trossipohjan läpi suoraan maan alle. Viemäri kulkee siis lattian eristetilassa, eli lämpimässä tilassa. Läpimeno maahan on koteloitu styroksilla.
Koska viemäriputki menee kutterinpurueristyksen sisällä, ei mahdolliset vuodotkaan ole mahdoton ongelma. Jos puru kastuu, se pystyy myös kuivumaan hengittävässä lattiarakenteessa. Tietenkään putket ei vuoda oikein asennettuna. Jos jotain syytä joskus tulisi, että olisi päästävä käsiksi viemäriputkeen lattian sisällä, olen sitä varten laittanut putkilinjan päälle ja sen suuntaisesti ruuvaattuna ylösnostettavia lattialautoja.

Kuparivesiputket on mielestäni hyvä pinta-asentaa sen takia, että mahdolliset pienetkin vesivuodot on helpompi huomata. Piilotettuna rakenteisiin ne saattaisivat tiputtaa vuosikausia, ennenkuin vesivuoto huomattaisiin.
Sähköjohtojen pinta-asennus on silläkin tavalla perusteltu, että nyt ei niitä hiiret nakerra missään lattioiden sisällä tai yläpohjassa ja aiheuta näin tulipalovaaraa uusille sähköille. Hiiriä kuitenkin aina on, ainakin maalla vanhemmissa ja uudemmissakin taloissa.

Harmaiden pesuvesien viemäröinti

Talousvesikaivon ja harmaavesiviemäröinnin rakentaminen oli työnä samaa projektia, joten käyn ne tässä läpi nyt perätysten mutta omina blogiteksteinään.

Koska vanhaa viemäröintiä ei ollut, tässä tehtiin pelkästään uutta systeemiä ja jätevesiasetusta noudattaen. Kodin harmaille pesuvesille jätevedenkäsittely on paljon helpompaa ja ratkaisut edullisempia rakentaa kuin vesivessan mustille jätevesille.
Meillä on käytössä pakastava käymälä pesuhuoneessa ja se on lähinnä yöastiakäytössä. Pääasiallisessa käytössä meillä on vielä vanha, ennen sotia tehty hatara ulkohuussi. Uusi on suunnitelmissa ja tehdään kun ehditään. Kaikkea ei voi saada heti ja kuluu se elämä näinkin.
Pakastavan käymälän ja ulkohuussin lopputuote kompostoidaan. Näin olemme kestävän kehityksen hengessä mukana, eikä valtiovalta voi ainakaan kovin järkevästi perustella haittaveroa kompostoivalle käymälälle.

Suodatinkenttä on neljänkymmenen metrin päässä talosta saunan päädyssä ja alamäen puolella talousvesikaivoon nähden. Tärkeintä olisi varmistaa omalla tontilla, ettei jätevesi pääsisi valumaan juomaveteen.
Koska maaperä täällä on vettä täynnä olevaa savimaata, on puhdistuneen pesuveden maahan imeyttäminen mahdotonta. Siksi suodatettu pesuvesi ohjataankin nyt naapurin niittypellon salaojaan. Ratkaisu täyttää lupaehdot.

Viemärin päässä saunan päädyssä on sakosäiliö, josta vesi laskee pumppukaivoon. Maa on tontilla niin tasaista, ettei viemäröinnin ja suodatuskentän välille saatu riittävää korkeuseroa. Koska maaperään ei suodatettua vettä voi imeyttää, täytyi suodatinkenttä rakentaa maan päälle ja peittää se maakumpareella. Tämän takia sakosäiliön ja suodatuskentän välissä on pumppukaivo, jossa pilssipumppu nostaa veden kenttään.

Suodatinkentän niinsanotut suodatinmoduulit on kaupallisia ratkaisuita ja samaa pakettia sakosäiliön kanssa. Ne täyttävät lain kirjaimen hengen ja lupaehdot. Säiliö ja kenttä on pieniä ja mitoitettu muistaakseni nykymittapuun mukaan kahden viiva neljän hengen käyttöön.

Suositella en voi tätä ratkaisua, enkä varmaan mitään muutakaan tämän päivän jätevesiasetuksen mukaista ratkaisua. Tämä oli kuitenkin vielä suhteellisen edullinen rakentaa, joten tällaisella voi hyvin päästä alkuun. Säiliö ja suodatinpaketti oli puolentoista tuhannen euron hintainen, joten viemäröinnin ja kentän hinnaksi taisi tulla jotain kolmetuhatta euroa. Hinnoissa säästäminen edellyttää hintavertailua ja sitä, että hankkii rakennusmateriaalia vähän eri paikoista.

Rengaskaivon kunnostus

Palataan ajassa nyt saman vuoden alkukesän päiviin, jolloin puusuutarin mökin ulkovuorityö oli saatu tehtyä. Talo oli sen työn jälkeen tuulensuojatiivistetty ja asumiseen tarkoituksenmukainen. Seuraavaksi piti keskittyä työhön, joka olisi saatava tehdyksi ennen talven tuloa, jos talossa halusi lähelle nykymittapuun mukaan ympärivuotisesti asua.

Vettä ja viemäröintiä ei kellonsoittaja ollut taloon koskaan onneksi laittanut, joten talon peruspilaaminen jäi siltäosin itselle tehtäväksi.
Pihassa oli vanha kaivo joka oli piripintaan asti vettä täynnä. Kaivon betonirenkaat näytti hapertuneilta ja kaivoon oli ainakin vanha kaivonkansi lahonnut ja ämpäri pudonnut, ynnä muuta epämääräistä moskaa.
Kunnan vesijohto menee kyllä tien toisella puolella noin sadan metrin päässä, mutta halusin aloittaa elämisen vanhassa kellonsoittajan talossa sillä, että vanha kaivo kunnostetaan ensin. Tässä tapauksessa rakennetaan uudestaan samalle paikalle.

Vanhaan aikaan kaivon paikan määrittämiseen on sisältynyt osittain taikauskoa, kun vettä on etsitty pajunvarvun kanssa. Usko on luja luottamus ja vettä on voinut löytyäkin pajunvarvulla tai siitä huolimatta. Vähän käytännönläheisempi keino on ollut jo teollistuneena aikana sellainen, että maahan on laitettu pystyyn vaikka halkaisijaltaan tuuman tai pari oleva vesijohtoputki. Tämän sisälle on työnnetty vesiletku, jolla vettä on laskettu putken sisälle kohtuullisella paineella. Vesisuihku on pehmittänyt ja syönyt maata putken sisällä, joten putken painaminen käsipelillä maahan on ollut helppoa. Näin putkea on työnnetty maahan useita metrejä, kunnes putki on puhkaissut pohjavesisuonen ja putken päästä on vesi pulpunnut. Pohjavesisuonissa on ylipainetta. Jos vettä ei yhdestä paikasta löytynyt, vaihdettiin koeporauspaikkaa. Samantapaisella menetelmällä nykyäänkin sulatetaan jäätyneitä vesiputkia.

Kun kaivonpaikka oli löytynyt, laitettiin ensimmäinen betonirengas maahan sille paikalle ja lähdettiin kaivamaan maata pois renkaan sisäpuolelta. Rengas upposi maahan ja seuraava ja sitä seuraava rengas laitettiin päällekkäin. Kaivo syveni ja renkaat vajosivat alaspäin, kunnes kaivanto alkoi täyttyä vedellä.
Kaivossa olija lapioi maata ämpäriin ja apumies nosti ja tyhjensi ämpärin maanpinnalle.
Tällä tavalla renkaiden ulkopuolella maa pysyi tiiviinä, kun kaivannosta poistettiin vain se maa mikä oli tarpeen. Tämä maan tiiveys kaivon ympärillä on aika tärkeä juttu.
Tästä kaivonteon tavasta olen kuullut monilta ja viimeksi siitä kertoili yhden naapurin vanhaisäntä, joka on kaivonpaikkansa katsonut ja kaivanut tälläpelillä. Hän oli poikansa kanssa kaivanut yhdeksän metriä syvän kaivonsa parissa päivässä ja kaivo on tuottanut vettä jo yli viisikymmentä vuotta.

Puusuutarin tontilla kävi kaivurimies möyryämässä isomman kuopan, johon renkaat aseteltiin päällekkäin pystysuoraan. Kaivannon pohjalle laitettiin salaojasantaa ja renkaiden ulkopintaan tuli paksu rakennusmuovi. Kaivantoa täytettiin salaojasannalla ja pintaan sitä vanhaa pintamaata. Kaivannosta tuli pohjalta sitkeää sinistä savea, jonka kaivurimies vei lopulta tontilta pois. Itse en sitä siinä kohdassa tiennyt ja vasta myöhemmin kuulin Lounais-Suomen vesi ja ympäristövirastossa, että sitkeästä märästä savesta kannattaa leipoa ja taputella savipatja kaivon ympärille. Tämän päälle tulee kuivempi pintamaa. Savi pysyy tiiviinä eikä sitä routa riko. Näin pintavesien kaivoon pääseminen estetään aika hyvin. Savipatjaan tehdään myös kallistus kaivosta poispäin.

Kaivosta tuli nyt liki kuusi metriä syvä ja metrin syvempi kuin se ennen oli. Kaivon pohjalta löytyi myös vanhastaan vesijohtoputken pää, joka sinne on pystyyn työnnetty. Tällä putkella on tuotu vettä kaivoon syvemmältä vesisuonesta ja se on sinne painettu juuri tuolla käsipelillä. Olisiko vedentulo ollut joskus kaivon rakennusvaiheessa vähän huonompaa? Nyt kuitenkin kaivo täyttyi ja on pysynyt pian neljä vuotta lähes piripintaan asti täynnä. Talon tiilikaton peseminenkään painepesurilla ei paljoa kaivossa näkynyt.

Kaivon rakennuskustannukset olivat noin tuhannen euron luokkaa ja käyttökustannuksia ei ole. Kaivosta tulee vesijohtoputki taloon ja vesipumppuautomaatti on lämpimässä talon sisällä pesuhuoneessa vintin rappusten alla.
Veden laatu täyttää ruokavesikaivon ohjearvot, vaikka sateisena vuotena pintavesi pyrkii menemään kaivoon. Sitä varten on suunnitelmissani vielä kohottaa maanpintaa kaivon ympärillä ja kallistukset vielä reilummin kaivosta poispäin. Sen jälkeen voisin rakentaa kaivon ympärille kaivohuoneen, että vesi ei kaivon viereen edes sataisi.

Täällä Aurajoen jokitörmillä maa on niin vettä täynnä, että kaivonpaikkaa näyttää olevan turha etsiä. Kaivon voi kaivaa siihen mihin haluaa. Tämänkin kaivon pohja on muutaman metrin ylempänä kuin Aurajoen vedenpinta siitä parinsadan metrin päässä.

Salmiakkiruutuinen ikkuna

Tässä kevään edistymistä odotellessa olen viettänyt talvilomaa ja saanut nikkaroitua rästihommia omissa nurkissa. Yhtenä aiheena mielessäni on ollut rakentaa vähän erikoisempi ikkuna.

Katselen aina maakuntamatkoillani vanhojen talojen erikoisia ja yksilöllisiä ikkunoita ja niiden hienoja puitejakoja. Ihailen ja koitan painaa niitä mieleeni.

Minulla ei ole lämmintä verstasta varmaan vielä vuosiin, mutta jotain tällaisia tykkäisin nikkaroida vaikka mittatilauksesta ja tuntityönä. Tämän nikkaroin kylmässä ulkorakennuksessa ja siinä vierähti parin päivän työtunnit, kun tein karmi ja pokapuitteiden kaikki profiilit itse sirkkelillä.
Karmissa on huullokset myös sisäpokalle, mutta sitä en tähän tehnyt.

Pihallamme on vanha yhdistetty heinälato, navetta, tallirakennus, joka on vielä pahuuden vallassa. Tämän ikkunan voisin laittaa ladon päädyn yläkolmioon tiellepäin, mutta se työ odottaa vielä ainakin pari vuotta. 

Ikkuna on malliltaan päätykolmion yläikkuna ja sellainen löytyy täältä naapurikylältä tienvarren vanhasta kyläkaupasta.

Vanhan tiilikaton huoltomaalaus

Talon maalaaminen ei ole ensisijaisen tärkeää tai kiireellistä. Vanhan talon korjaamisessa moni muu asia menee tärkeydessä maalaamisen edelle. Vaikka maalattu talo onkin ilo silmälle, niin kannattaa miettiä sitä tärkeysjärjestystä. Eli mihin työhön tulevan kesäkauden aikana itse ehtii ja mihin kaikkeen remonttiraha tänävuonna riittää.

Itselläni ulkovuorilaudoitustyön jälkeen meni vuosi ennen talon ulkoseinien maalaamista. Siitä taas meni vuosi ennen katon maalaamista. Käyn nyt läpi tässä kirjoituksessa katon maalaamiseen liittyvän työn ja palaan sitten seuraavassa kirjoituksessa pari vuotta taaksepäin siihen työhön, mikä meni tärkeydessä maalaamisten edelle.

Tiilikatto on sieltä viisikymmentäluvun puolivälin tienoilta, niinkuin talon ulkovuorilaudoituskin. Silloin talo oli saavuttanut reilun parinkymmenen vuoden käyttöiän ja ulkoseinähirsi sekä pärekatto oli jo hyvä suojata.
Kattotiilet on omalla kylällä, ehkä omalla tontilla muotin kanssa valettuja sementtikattotiiliä.

Työ alkoi mahdollisimman kevyiden lapetikkaiden tekemisellä, sillä vanhat tiilet, eikä aina uudemmatkaan kestä kävelyä riskin miehen jalan alla. Katon pesemistä varten ostin reilu kolmensadan euron, keskihintaisen ja -laatuisen painepesurin. Kun lasken sen ja kattomaalien hinnan, tuli kattoremontilleni hintaa korkeintaan tuhat euroa. Vanhalla maalatulla sementtitiilelläkin katon käyttöikä on varmasti pidempi kuin nykyaikaisten ohuiden muovipinnoitettujen peltikattojen, joita kattofirmat parissa päivässä hosumalla asentavat viidentoistatuhannen euron kokonaishintaan.

Vanhakin tiilikatto kestää tehtävässään, eikä katolla ole tarkoitus useinkaan kävellä.

Ensin piti katolta pestä pois sammal ja jäkälät. Mitään pesuaineita en halunnut katolla käyttää siitäkään syystä, että ruokavesikaivo on talon lähellä. Painepesurin leveällä vesisumulla sammaleet, jäkälät ja noki lähti hyvin irti. Pesemiseen meni noin viisi normaalin pituista työpäivää.

Harjatiilet ei olleet koskaan peittäneet kunnolla ylimpien tiilirivien yläreunaa, joten teetin peltisepällä harjatiilien tilalle leveän harjapellin. Tiilirivejä olisi aikanaan pitänyt laittaa toiselle kattolappeelle yksi lisää ja lisätä limitystä, mutta ei siitä mitään haittaa ollut seurannut. Ne muutamat vesipisarat mitkä suoraan on sataneet harjalta vintille, on heti kuivaneet avoimessa tuulettuvassa ullakkotilassa.
Taivuttelin jäykisteraudat harjapeltien päälle ja lisäsin myöhemmin syksyllä, kun pelti rupesi tuulessa läpättämään.

Maalaamisessa pensselin kanssa meni toiset viisi päivää, eli itselleni tämä oli kahden viikon työ. Siihen samaan sisältyi tuon harjapellin asennus ja myös kattolappeiden päätyjen päällimmäiset otsa- ja tuulilaudat.
Kattotiiliä tietenkin myös halkesi syystä ja toisesta parikymmentä, mutta sen verran olin varannut vanhoja tiiliä vaihtotiiliksi. Katolla on nyt kolme vanhaa, mutta käyttämätöntä tiiltä, eli sellaista, joissa pinta on tiivis, eli ei sään kuluttama. Näissä tiilissä maali pysyy huonommin kiinni.

Maali on niinikään Virtasen maalitehtaan vanhalle betonitiilikatolle tarkoitettua maalia. Kun tiili on pinnastaan kulunut karheaksi ja maali hierretään pensselin kanssa tiileen, sen pysyvyys tuntuisi olevan hyvä. Nyt pian kaksi vuotta maalaamisen jälkeen ainakin vielä näyttäisi pysyneen. Itse olen ajatellut ensimmäistä huoltomaalausta talon ulkoseinille ja katolle kymmenen vuoden kuluttua ensimmäisestä maalaamisesta.

Kattomaali on puhtaasti muovimaalia, mutta mielestäni maalin tehtävä onkin katolla tehdä tiivis ja vettä hylkivä pinta tiileen. Vanha tiili kuitenkin itsessään läpäisee vettä, eli pysyy kosteana ja halkeaa pakkasella siitä syystä helpommin. Eli maalilla on katolla muutakin tehtävää kuin vain esteettinen sellainen.
Kattotiilien alla on ruoteiden ja aluskatteena toimivan vanhan pärekaton välissä ilmarako, eli tiili pääsee alapinnastaan tuulettumaan ja kuivumaan.

 
Perinteisempääkin maalia betonitiilikatolle valmistaa EkoEsko. Se maali on muistaakseni sementtijauhoa ja väripigmenttiä, eli samaa tavaraa kuin itse tiili. Oli vielä aika tavalla kalliimpaa kuin Virtasen maali.  Sementtijauhomaalia voisi tietenkin itsekin tehdä, mutta sen sekoittaminen ja tasalaatuisena pitäminen on aina vähän työläämpää, eikä sovi hätäiselle tekijälle. Virtasen muovimaali tarttui hyvin myös pellityksiin.
Toisaalta hyvien maalien hinnat on aika kovia ja tässäkin tapauksessa Virtasen maalilla hinta oli noin puolet uusien kattotiilien rautakauppahinnasta.

Talo ei maalia tarvitse

Hypätään nyt ajassa vuosi eteenpäin tuosta ulkovuorilaudoituksesta, suoraan talon maalaamiseen. Kohta on odotettu kevät ja talon maalaamiselle parasta aikaa. Perinteisemmän tiedon mukaan talo pitäisi maalata alkukesän aikana ennen juhannusta. Silloin ilman kosteus on pienimmillään ja rakenteet pysyvät kuivana, eli olosuhteet maalaamiselle on parhaimmat.

En halua mainostaa tai  "mustamaalata" täällä ketää, edes maaleista kirjoittaessani. Kuitenkin käytän tässä artikkelissani maaleista oikeita tuotenimiä ja käsitykseni perustuvat omiin kokemuksiini ja havaintoihini. Eli omiin mielipiteisiini.

Kellonsoittajan talo oli maalattu edellisen kerran joskus viisikymmentäluvun puolivälin tienoilla. Maali oli hyvin hilseillyt ja hituloitunut irti ja väri vaikutti hieman kellertävältä. Naapurin vanha isäntä kertoili kuin eilisestä päivästä, kuinka hänen talonsa oli maalattu perätysten kellonsoittajan talon kanssa. Maalarit olivat kantaneet pitkät tikkaat miehissä hänen pihaltaan kellonsoittajan talolle muutaman sata metriä. Hänen talonsa onkin vuosikymmenien aikana saanut useamman huoltomaalauksen ja uudet vuorilaudatkin, mutta kellonsoittajan talon huoltomaalaus venyi ehkä kuuteenkymmeneen vuoteen. Kun mietin ääneen sitä, että mikähän tämä sävy on tarkalleen mahtanut olla, kertoi naapurin isäntä empimättä, että maali tehtiin liituvalkoisesta vernissaan sekoittamalla.
Talon ikkuna-, ovi- ja nurkkapielet vaikutti ruskehtavilta, mutta yksikin vanhempi kylänmies jutteli keltaisista nurkkapielistä suntion, eli kellonsoittajan talossa.

Olen seurannut joillain vanhojen talojen korjaus- ja saneeraustyömailla, kuinka talon ulkopinnan vanha maali poistetaan kuumailmapuhaltimen ja speedheaterin kanssa kokonaan. Todella aikaavievää rapsuttelua ja kustannuksiltaa kallista. Joskus voi olla tarpeellistakin poistaa väärä maalityyppi ja paksut maalikerrokset laudasta, joka halutaan pelastaa ja joka on vanhaa ja laadultaan sekä profiililtaan arvokasta.  Muussa tapauksessa se vanha maali mikä on kovaa kiinni kannattaa jättää. Hionta ja pesu riittää.

Itselläni on speedheater ja olen sitä käyttänyt maalinpoistoon pienemmissä esineissä kuin taloissa. Se on hyvä työkalu ja vanhat oikeat öljymaalit tuntuvat sillä lähtevän oikein hyvin. Joskus kuitenkin joissakin maaleissa kuumailmapuhallin on tehokkaampi. Varsinkin mäntypuussa speedheater lämmittäessään nostaa pihkan siihen puun pintaan. Pinnasta tulee kova ja hyvin kylläisen ja kyllästyneen näköinen. Tällaisen kylläisen puun kyllästäminen maaleilla on hankalampaa hommaa ja ehkä myös aika turhaa.

Maalarimestari Kalevi Järvinen sanoi joitakin vuosia sitten televisiossa, että talo ei tarvitse maalia. Maalaaminen on hänen mukaansa estetiikkaa, ja se on ihminen itse joka taloonsa sitä maalia tarvitsee.

Kun talon ulkopinta on speedheaterin kanssa puhdistettu ja näin laudan ulkopinta tiivistetty, tarvittaisiin siinä varmasti joitain tartuntapohjamaaleja, että saataisiin varsinainen pintamaali siinä pysymään. Rakennusperinnekohteissa tuntuisi Uula-maali olevan käytetty ja hyväksytty tuotemerkki. Muiden taloja en ole maalannut kuin omiani, mutta työmailla sivusta seurannut.
Kun maalari seuraa ilman suhteellista kosteusprosenttia päivittäin joka aamu ja päättelee siitä, voiko tänään maalata, kuullostaa hänen työnsä aika salatieteelliseltä. Kun maalari on kaikkia näitä ohjeita noudattanut, mitä näihin Uulankin maaleihin liittyy ja kuitenkin seuraavana kesänä maali kuoriutuu paikka paikoin, niin missä meni vikaan? Oliko vika maalissa vai maalarissa.

Parikymmentä vuotta sitten seurasin yhden naapurin vanhan talon kunnostamista, johon hän haki korjausavustusta museovirastolta. Silloinen naapuri kertoi, että korjausavustus edellytti hänen käyttävän Uula-maaleja, jotka olivat siihen aikaan tosi kalliita muihin tehdasmaaleihin verrattuna. Uulan maaliresepti oli kuulemma niin salainen, ettei sitä kukaan tiennyt. Vuosia myöhemmin Uula julkisti maalireseptinsä, joka oli vernissaa ja  väripigmenttiä. Sama maaliresepti, jonka maalarit sekoittivat viisikymmentäluvulla kellonsoittajan talon maalaustyömaalla. Vernissaa ja väripigmenttiä, joka oli liituvalkoista.
Mutta mikä lienee Uula-maalien resepti nykyään? Lieneekö mennyt tehdasmuovimaalien suuntaan?

Nykyisen puusuutarin talon maalaamiseen käytettiin Virtasen maalitehtaan neljän öljyn takuumaalia. Maalilla on hyvä maine, mikä on omiin korviin kantautunut ja se on vakuuttanut. Ne neljä öljyä on taas sitä reseptin salaista osaa, mutta maalia ohennetaan vernissalla. Siis oikeaa perinteistä öljymaalia.

Mitä tulee taas ilman suhteellisen kosteusprosentin seuraamiseen, niin maalikauppias vakuutteli, että sitä voi maalata vaikka sateella ja maali pysyy seinässä. Sateella maalaaminen ei ole tarkoituksenmukaista, mutta tätä taloa maalatessani toukokuun lopulla muutama sadekuuro yllätti. Rankin sadekuuro tuli ukkosrintaman mukana ja piiskasi talon aamupäivällä maalattua päätyä kohtuullisen rivakasti. Silloin oli toinen kerros maalattuna, mutta laudoituksesta ei huomannut, että maali olisi valunut. Kellertävä sadevesi oli värjännyt kuitenkin ikkunoita, joten sen päädyn maalasin kolmanteen kertaan.  Nyt kolme vuotta myöhemmin mitään maalin irtoamista, kuoriutumista tai hilseilyä ei ole vielä tapahtunut. Oikea öljymaali hilseilee ja hituloituu vuosikymmenien aikana pois, niinkuin kellonsoittajan talollekin oli käynyt. Vanhan maalin poistamiseen käytin vain kuivaharjausta, eli irtoamassa olevan hilseen poistamista.

Peinteisellä öljymaalilla maalattaessa tartuntapohjamaaleja ei tarvita, eikä niitä pidä käyttää. Ensimmäiseen maalikerrokseen lisätään vernissaa, eli maalia ohennetaan vernissalla. Keitetty pellavaöljy, eli vernissa imeytyy puuhun ja ns. ankkuroi maalin puuhun kiinni. Puuveneen rakennuksessa käytettään pellavaöljyä kylmäpuristettuna kyllästämisessä. Pellavaöljyyn sekoitetaan lahosuojaa, joka pellavaöljyn mukana parhaiten imeytyy puun joka solukkoon. Tärpättejä on turha puuhun imeyttää ja pellavaöljy imeytyy tärpättejä paremmin. Tärpätti myös haihtuu puusta nopeasti pois, toisin kuin pellavaöljy. Puuveneessä pellavaöljy imeytetään puun läpi, mutta talon ulkopinnassa vernissalla öljymaali ankkuroidaan puuhun kiinni.