Kesäsauna vanhasta hirsikehikosta

Tänä vuonna kevät on antanut odottaa itseään. Kun talvikin alkoi hyvissä ajoin, niin kylmä ja luminen vuodenaika on ollut pitkä.
Juuri täksi vuodeksi olin varannut aikaisen lämpimän kevään ja menneeksi talveksi vähälumisen. Mutta eihän se vuodenkierto niin mene kuin yksi timpuri tekemisiään suunnittelee.

Puusuutarin tontilla on viimevuoden alkusyksystä asti odottanut vanhan hirsikehikon hirret uudelleen pystyttämistä. Aikaisin keväällä hirret oli tarkoitus kentälle lajitella, mutta odottavan aika on joskus pitkä. Nyt huhtikuun loppupuolella olen päässyt työntekoon kiinni, vaikka vesisade on vielä pehmittänyt työmaan joinakin päivinä savipuuroksi.

Hirret on Toijalasta vanhasta työläisasunnosta puretut. Talo on ollut vaatimaton ja ainakin alunperin kahden hellahuoneen, eli kahden perheen paritalo. Ovi- ja ikkuna-aukkojen takia kehikossa ei ollut kovinkaan montaa pitkää hirttä.
Nyt kuitenkin hirsistä pitäisi saada sauna pääasiassa kesäkäyttöön jota voisi talvellakin lämmittää. Saunan ja pukuhuoneen lisäksi siihen tulee takkahuone ja sauna pystytetään lopulta Humppilaan.

Hirsikehikko oli numeroituna purettu ja niitä voi jonkin verran hyödyntää uudelleen kasaamisessa. Kuitenkin, kun aukot kehikossa on eri paikoissa, niin varaamista ja uudelleen sovittamista riittää. Lopullinen hienosäätö jää lopulliselle pystytyspaikalle. Varaukset tilkitsen pellavalla ja tapitan hirret paikanpäällä. Nurkkaliitoksiin lyön kuuden tuuman rautanaulat, joilla lukkonurkat toteutetaan. Jatkopaikat teen niinsanottuina poskiliitoksina ja samat rautanaulaliitokset toimittavat tässä vetolukon tehtävää. Näin olen nähnyt muunmuassa Turun kaupungin timpurien korjanneen hirsirunkoa Käsityöläismuseossa.

Näistä puretuista hirsistä en ole löytänyt yhtään naulaa tai puutappia joilla ne olisi olleet Toijalan työläisasunnossa yhteen liitettynä. Hirret on olleet pitkänurkkaisia ja vain päällekkäin ladotut. Siitä huolimatta talo oli pysynyt varmasti sen sata vuotta ryhdikkäästi pystyssä. Hirsissä on myös jälkiä vielä vanhemmasta käytöstä aikaisemmissa rakennuksissa.
Jossain vaiheessa seinää oli följärin kanssa tuettu ja varmasti siinä on ulkovuorilautakin ollut.

Tästä voisin kesän aikana postailla lisää, kun ja jos työ edistyy.

 

Oma periaatteeni on, että työn pitää olla huolellista, mutta työsuhteessa suoraviivaista ja ammatillisesti joutuisaa. Liiallinen pikkutarkkuus ja hifistely on teknistä tietämättömyyttä. Ei ole työnantajaakaan kohtaan reilua, eikä ainakaan kustannustehokasta kuluttaa aikaa työmaalla epäoleellisuuksien parissa.
Omissa puhdetöissä voi käyttää aikaa rajattomasti jos sitä haluaa.

Kysymys hirsikorjauksista

Hei,

En voinut olla blogistasi ihailematta rohkeita hirsipaikkauksia varaamattomilla pelkkapaloilla (tai palkeilla).
Aiheeseen liittyen olisi kysymys:

Millä seinähirteen saadaan riittävän suoraa ”saumaa” ja alle hirren paksuuden oleviin poistoihin terävät takakulmat?
Ihan moottorisahallako se onnistuu, jos on sinun laillasi riittävästi taitoa hyppysissä?

Vastaukseni:

Kyllä se on oikeastaan pääasiallinen sääntö, että sahatessa täytyy olla vakaa käsi. Siihen seinään sahaamiseen apulinjaksi voi laittaa ensin suoran linjalaudan, jonka reunan mukaan sahaa ensimmäisen, pari senttiä syvän viillon. Jos seinään jää hyvä jälki kynällä tai liitulangalla, niin sen mukaan myös voi suoraan sahata. Siinäkin täytyy pysyä aika tarkasti viivan oikealla puolella.
Sahan lisäksi tarvitaan terävää leveää talttaa, jolla poskiliitosten sisäkulmat siivotaan.

Sitten kun seinä on pystysuora, niin saha täytyy pitää mahdollisimman vaakasuorassa. Ei kannata vielä sahata suoraan seinän läpi, vaan syventää sitä sahausviiltoa muutamalla sentillä koko matkalta ja näin viilto kerrallaan mennä seinästä läpi. Näin sahauksesta saa helpommin vaakasuoran.
Kerralla ei kannata yrittää sahata ihan kaikkea pois, vaan jättää sahauspintaan vähän siivottavaa. Suorakulmalla voi tarkastella, että onko sahauspinnat suorakulmaisia.

Uudesta pelkkahirrestä eli sahatavarapiirusta kannattaa viistää vähän reunoja ennenkuin alkaa sovittamaan ja junttaamaan piirua sinne tehtyyn koloon. Kun sitä piiruhirttä sinne lekan kanssa paukuttaa, olisi hyvä, että se olisi sillätavalla sopivasti tiukka.
Tietenkin sieltä sitten paikka paikoin näkyy saumasta läpi, eli jossain kohdassa voi olla puolen sentin rako, mutta paino makaa kuitenkin uuden hirren päällä. Rakoihin kannattaa hakata tilkkeeksi pellavaa ja vaikka leveää tylsää talttaa tai puukiilaa apuna käyttäen.

Suurempia hirsiä kannattaa tapittaa seinän kahdelta puolelta vinosti puutapeilla, mutta tuollaiseen pelkkapiiruun on ihan riittävä ja parempikin vaikka kuuden tuuman rautanaulat vinosti lyötynä.

Työsuojelullisessa mielessä nämä sahausasennot hirsikorjauksia tehtäessä on aika kyseenalaisia, eli kannattaa olla varovainen. Kun siinä sahan kärkipyörää käytetään ja kärjellä lähdetään seinään painamaan, on siinä aina takapotkun vaara. Teräketjun teroituksellakin on oma merkityksensä siinä, kuinka helposti takapotku lähtee. Tehtaan teroituksen jälkeen teräketju on kohtuullisen turvallinen, mutta jos asiaa ymmärtämätön viilaa niitä kouruhampaita ja purupiikkejä, voi sahasta tulla aika vaarallinen pideltävä. Kokeneellakin sahan käyttäjällä voi saha usein potkia näissä töissä, mutta kun turvalaitteet ja takapotkusuoja, eli teräketjulukko toimii, niin itselläni ei ole vielä vahinkoja sattunut.
Kun vanhaa hiekkaista ja naulaista hirttä seinästä poistaa niin siinä teräketjukin tylstyy ja ketjua saa teroittaa päivän aikana useita kertoja.

Kun aikoinani sain moottorisahan käyttökoulutusta metsurin työtä varten, sanoi vanhempi metsuri, että sahaa ei saa nostaa vyötärön yläpuolelle. Työturvamääräykset kielsivät sahan nostamista vaaralliselle korkeudelle. Kuitenkin hirsikorjauksia tehtäessä sahaa joutuu usein nostamaan vaarallisen korkealle ja sellaisiin asentoihin, jotka turvallisuuden nimissä olisi kiellettävä.

Remontin alkuvaiheita ja loppuyhteenveto

Olen käynyt tässä kevättalven aikana kirjoituksissani läpi kellonsoittajan talon korjaustyötä taas ihmisasuttavaan kuntoon sen parinkymmenen hiljaisemman vuoden jälkeen.
Koska minulta on useammin kuin kerran kysytty, että minkälainen työmaa olisi jonkin vanhan talon korjaaminen, ajattelin tehdä tästä kellonsoittajan talosta ja siihen tekemästäni remontista tällaisen esimerkin omaisen tarinan. Olen pyrkinyt lataamaan näihin teksteihin omaa ajatustani ja olisi mukava jos niistä on hyötyä omia remontteja suunnitteleville. Kuvat on mukavia katsella, mutta teksteihinkin kannattaa perehtyä.
En tarkoita, että tämä rakentamistapa olisi sellainen, mitä juuri pitää toteuttaa, vaan kun ajatus synnyttää toisen ja kolmannen, niin tämäkin voi toimia alkuna uusille mielleyhtymille.

Tämä remonttitarina ei nyt mennyt ihan aikajärjestyksessä, eli tuli vähän pompittua aiheissa. Muutenkin työ alkoi oikeastaan pihan parantamisella, minkä olin jo melkein unohtanut.
Koska savisella seudulla eletään ja maankuori on viimeisen jääkauden jälkeisen meren pohjaa ja jokitörmää, niin sateiseen aikaan piha vanhastaan oli aika kurainen ja liukas. Siksi vanhoissa ulkoportaissa oli saapasrauta johon suurimmat savet maamies oli saappaistaan sivaltanut.

Ensimmäisenä kesänä siinä ikkunaremontin aikaan sain kaivurimiehen kuorimaan pihan turpeentuneen pintakerroksen. Tälle osalle pihaa laitettiin suodatinkangas ja karkeaa sepeliä noin viidentoistasentin paksuudelta.
Kova savipintainen maa ei läpäise vettä kovinkaan hyvin, mutta tämän sepelikerroksen ansiosta piha on kuiva ja kantava. On kestänyt myös täyspitkän tukkirekan kääntymisen. Tällaisen remonttityön aikana on hyvä, että piha on kantava ja kestää isompienkin koneiden ajamisen.

Talon, saunan ja lato-navetan ympäriltä maata kuorittiin ja loivennettiin rakennuksista poispäin. Vanhan talon salaojittaminen on monasti hyvin kyseenalaista puuhaa, eikä useinkaan kovin järkevää. Kuitenkin laitoin salaojaputket hyvin lähelle maan pintaa talon ympärille. Vanhastaan kellonsoittajan talon seinustojen vierellä kulki avo-ojat ja viljelykset on joskus ulottuneet myös talon vierustoille asti.
Salaojaputki on betonisen kivijalan alapinnan tasalle tarkoituksella upotettu. Betonisokkelin alapuolella on vielä isommista lohkarekivistä tehty anturaperustus.
Salaojaputket on siis reikäputkea, eikä niissä ole rännikaivoja. Putkien päälle tuli salaojasantaa niin, että maa taas tasoittui. Talon seinustoille tuli pintasora ja myös pihalle pintaan hienompi murske kivituhkalla. Viimeiset pinnat kuitenkin puuttuu vielä.

Salaojaputkella ajattelin viettää sadevedet nopeammin pois talon vierustoilta. Maakosteutta sillä ei voi savimaasta poistaa, eikä kannata edes yrittää. Myös kosteudennousun estämiseen talon alla apulantasäkit ja styroksit on vihoviimeinen temppu ja tuhokeino.
Kova savipatja ei täällä ole kuin paikoin joitakin kymmeniä senttejä paksu. Sen kovettuneen kerroksen varassa kuitenkin kellonsoittajan talokin on lähes liikkumattomana pysynyt yli kahdeksankymmentä vuotta. Tai museopappila tuossa kilometrin päässä jo yli kaksisataa vuotta. Vuosisatojen kuluessa maamies on muokannut tätä pintaa vain lapionpiston syvyydeltä.

Harmaa sitkeä savi on sitä mistä rengaskaivonkin ympärille paras pintavesitiivistys saadaan muokattua. Olen kuullut, että vesi imeytyy harmaassa savessa noin sentin vuosivauhtia, eli metrin sadassa vuodessa. Harmaa savi on kosteaa ja tiivistä ja näinollen pysyy kosteana ja tiiviinä. Harmaan saven hapettomuudessa puukin säilyy ajasta iäisyyteen.
Kun pääsiäisen pyhinä hiljennyimme Vihreässä Kamarissa perimmäisten kysymysten äärellä, niin opin silloinkin jotain uutta. Vanhoissa 1800-luvun taloissa vielä on käytetty hirsiarinaperustaa kivijalan lohkokivien alapuolella. Hirret tai tukit on varmasti upotettu tähän harmaaseen saveen, jossa ne säilyy ja jakaa talon painoa tasaisemmin maaperustaan. Tässäkin tapauksessa maan on hyvä pysyä kosteana, eikä ole hirsiarinalle hyväksi salaojittaa seinänvierustoja.

Kaiken kaikkiaan kellonsoittajan talon remonttityö on ollut vain kohtuullisen selkeää tekemistä. Siihen ei oltu tehty minkäänlaisia "perusparannuksia" ja modernisointeja vuosikymmenien aikana. Näistä remonteista on yleensä seurannut niitä hankalampia korjaustöitä.

Muutenkin talo ei nyt kovin vanha ole ja siinä ei ole eri aikakausien jatko-osia.
Talo on asumiseen aika järkevän kokoinen ja kohtuullisen energiataloudellinen. Talo ja huoneet on rakennettu keskusmuurin ympärille, niinkuin  myöhemmin sotien jälkeen jälleenrakennuskauden omakotitalotkin pääasiassa.

Yksi suurimmista eduista täällä oli, että vesikatto ja sen rakenteet oli ehjät ja suorat. Siitä oli seurauksena myös se, että mitään sisäpuolista sadevesien aiheuttamaa lahovauriota ei ollut. Lahoa oli vain lattiakannattimissa ja alimmissa hirsissä johtuen maakosteuden noususta. Nämäkin vauriot olisi voitu välttää säännöllisillä huoltotöillä, mutta talossa kun ei ollut talonmiestä.

Riittävän tuuletuksen puute alapohjassa, eli liian vähän kissanluukkuja sokkelissa oli ollut osaltaan syynä lattiakannatinhirsien pettämiseen. Kaikki vanha rakentaminen ei ole aina ollut ehdottoman hyvää. Kyllä talonrakentajissa myös vanhaan aikaan oli sähläreitä ja tunareita joukossa mukana. Tämänpäivän korjausrakentajalle ja remonttikirvesmiehelle jää niitä ongelmanratkaisutilanteita, kun pyrkii erottamaan sen, missä korjaa vanhalla mallilla ja missä parantaa rakennetta, eli pyrkii estämään jonkin vaurion uusiutumisen seuraavien vuosien ja vuosikymmenien aikana.

Kellonsoittajan talon korjaaminen oli kirvesmiehelle selkeää tekemistä, eikä työnä edes kovin suuri. Kaksi vuotta näissä töissä taisi kestää ja palkkatöissäkin ehdin käymään vaihtelevasti. Remontti säästävällä periaatteella antoi mahdollisuuden myös hartiapankkirahoitukseen.