Turun vanhat työläisasunnot

Yksi sellainen teema, josta on tehnyt mieli jotain kirjoittaa, on Turun vanhat puutalot, niiden työläisasunnot ja hatarat hellahuoneet. Itse olen nähnyt päivänvalon, niinkuin asiaan kuuluu mainita, Heidekenillä Turussa. Mutta perheemme asui silloin Ruissaloa vastapäätä Pikisaaressa, pienessä punaisessa mökissä, jota ei enää kolmekymmentä vuotta myöhemmin löytynyt. Mökin vintillä oli paljon vanhoja Aku Ankkoja, joita äitini luki sinäkin päivänä, kun itselläni tuli halu ulos, suureen tuntemattomaan maailmaan.

Kuusikymmentäluvulla edullisia työläisasuntoja nuorille kaupunkiin tulleille lapsiperheille oli lähinnä kai vanhoissa ja vähemmän arvokkaissa puutaloissa. Pikisaaren jälkeen muutimme Ruissaloon, jonka vanhat huvilat oli suurelta osin kaupungin omistamia ja vuokra-asunnoiksi laittamia. Huvilat olivat aika kylmiä asumuksia siitäkin syystä, että ne on aikanaan rakennettu Turun porvarien kesäasunnoiksi. Tähän rakentamistapaan pääsin itsekin tutustumaan muutama vuosikymmen myöhemmin, kun olin mukana remontoimassa Villa Carloa. Muunmuassa lattiaeristyksetkin  olivat alkuperäisenä noin viisi senttiä sammalta ja sen päällä viisi senttiä hiekkaa painona. Sammal on tasannut kosteutta kevään ja syksyn koleudessa ja hiekkapaino siinä päällä on antanut tiiveyttä.
Ruissalon huviloita on aloitettu lisäeristämään talvilämpimiksi lähinnä 1980 -luvulla ja Villa Carlossakin se oli tehty puolivillaisesti. Nykyiset omistajat sen teettivät paljon perusteellisemmin ja ekologisemmin.

Villa Carlon kahdeksankulmainen hirsitorni kuvattuna rantapromenadilta remonttityömme valmistumisen jälkeen. Lahoamista ja painumista oli tapahtunut vuosikymmenien kuluessa aika paljon ja kuvan etuseinässäkin vuorilaudoituksen peitossa ei ole yhtään hirttä jota ei olisi nyt uusittu tai paikattu.  

Villa Solhem on lähellä Villa Carloa ja kuvattuna myös rantapromenadilta. Asuimme tietääkseni Solhemin tontilla vanhassa torpassa, joka on Ruissalon rakennuksista kenties vanhin ja 1700 -luvulta. Kuvista alempi. Ennen huvila-aikakauttaan Ruissalossa on ollut joitakin torppia, eli saari on ollut viljelyksillä. Nyttemmin tämäkin torppa on saanut huvilamaisen ulkoilmeen.

Kuvista ylempi on jäljellä oleva Solhemin b-rakennus.

Näitä tietoja olen vuosia sitten jostain lukenut tai kuullut ja kirjoittelen nyt ulkomuistista. Ei pidä sellaisenaan käyttää Wikipediassa tai muuallakaan, vaan kannattaa tarkastaa oikeellisuus ensin.

Koska Ruissalo oli kaukana kaikesta ja kaukana jokisuun telakasta, jossa isäni kävi töissä polkupyörällä, niin muutimme lähemmäs keskustaa Sofiankadulle, Kakolanrinteen juurelle.

Puutalo on sijainnut tästä Kakolankadun risteyksestä vasemmalla, mutta sittemmin purettu, ehkä 1970 -luvulla. Talo on ollut kuvassa risteyksestä oikealla olevan puutalon kaltainen ja asuimme siinä kivijalan hellahuoneessa. Talvipakkasilla ulkoseinät olivat olleet sisäpinnoiltaan märkiä, koska ilman kosteus tiivistyi myös silloin, niinkuin nytkin, kylmään pintaan.

Ajat ja arvostukset muuttuu. Nyt nämä entisaikojen työläisten jäljellejääneet hatarat hellahuoneet on isolta osin uretaanilla eristettyjä keskiluokkaistuneiden turkulaisten pytinkejä.

Nykyisessä työssäni Turun vanhojen puutalojen hellahuoneita tulee esille toisinaan, vaikka niitä on vuosikymmenien kuluessa yhdistelty, saneerattu ja remontoitu kulloistenkin aikakausien rakennustapojen mukaisesti.

Kuvassa on yksityiskohta talosta, jossa on alunperin ollut käytössä useampi sisäänkäynti, niiden takana  rappukäytävä ja perillä useampi hellahuone. Tämä kattokorotus yläkerrassa on hellahuoneiden välissä olleesta pienestä kylmästä aulasta. Voisi kai sanoa, että yläkerran kylmä eteinen. Kuitenkin se oli otettu normaaliin asumiskäyttöön ehkä jo 1960 -luvulla. Seinissä ja katossa oli päällimmäisenä puukuitulevy
muistaakseni kaksinkertaisena, eli kaksi ja puoli senttiä. Ikkunan alla oli vesikeskuspatteri.
Kuitenkin talon uusien asukkaiden mielestä huone oli heidän ensimmäisenä talvenaan vähän liian kylmä, vielä kun se oli yläkerrassa, jonne lämpöä myös alakerrasta nousee.
Puukuitulevyjen alta paljastui vanha helmipaneli, joka oli talon alkuperäistä seinä- ja kattopintaa. Näiden takana oli tyhjää tilaa kymmenisen senttiä ja sen takana ulkovuorilauta, sekä kattoruodelaudat.

Huoneet oli lämpimiksi ilmoitettuja, joten tein lisälämpöeristämistä tilan säästämiseksi kattopintaan uretaanilevyllä ja ulkoseinään pellavalla. Tarvittavan tuulettuvan raon jätin eristeen ja ulkopinnan väliin.

Uretaanilevyn päällä foliorakennuspaperi palauttaa vielä lämpöheijastumista ja minimoi lämpöhävikkiä mahdollisuuksien puitteissa.
Koolaukset rakensin kiertämään siten, että siihen sain päällimmäiseksi pinkopahvin. Naularivien päälle liimasin pinkopahvista reunaohennetut saumanauhat.

Vanhassa talossa remontti ei tekemättä valmistu eikä se tekijältään karkaa. Näidenkin rappusten tekemistä suunniteltiin aina sopivissa väleissä ja vähän kerrallaan useamman vuoden ajan. Keskitolpan olin sahannut ja höylännyt vanhasta hirrestä jo pari vuotta aikaisemmin.

Alunperin tässä tilassa ei ole rappusia ollut, mutta kuitenkin varmaan viimeiset noin puoli vuosisataa. Ne oli umpinaiset, lastulevystä tehty ja muovimatolla päällystetty. Tavoitteena oli saada vähän enemmän avaruutta ja askelmerkit niihin paremmin sopiviksi. 

Isäntäväelle jäi vielä pintakäsittely ja rappukaiteen suunnittelu.

Pari hauskaa yksityiskohtaa teki mieleni vielä mainita vanhasta kunnon Raunistulasta. Kuvassa on kaksi erillistä rakennusta samasta pihapiiristä, jotka on aika lähellä toisiaan. Kuvan oikeanpuoleisen rakennuksen räystäskourut laskevat syöksytorveen, joka on kiinnitettynä vasemmanpuoleisen rakennuksen seinään. Kumpaankin rakennukseen on jotain tullut timprattua.

Sitten pihapiirin vanhin rakennus, joka itsessään on käsittänyt kaksi pientä erillistä hellahuonetta ja eteiskäytävän. Ovesta sisälle mentäessä vasemmalla oli valeseinä ja sen takana pienempi käytävä. Ulko-ovesta vasemmalla yläkulmassa oli pieni ikkuna, joka on aikanaan ollut salaviinan myyntiluukku. Valeseinän takaa luukusta viinatrokari on voinut kasvojaan näyttämättä antaa pullon sen ostajalle. Ostaja taas on voinut samalla antaa myyjälle rahat näyttämättä omia kasvojaan. Jos jompi kumpi on jäänyt kiinni viranomaisille kieltolain rikkomisesta, niin ei ole hyödyttänyt kovistella, että minkä näköinen mies sitä viinaa osti tai myi.

Salaviinan myyntiluukku oli hauska yksityiskohta ja palanen paikallista historiaa, jota ei enää ole. Mielestäni olisi kuitenkin ollut säilyttämisen arvoinen detalji tuo pikku ikkuna ulkoseinässä.