Kun Vesalan mamma saunan sai

Sain miellyttävää kirjapostia itsenäisyyspäivänä, ja olenkin elänyt hetkiä sen jälkeen muistoissa muutaman vuoden takaisella saunatyömaalla. Rakensin silloin hirsisaunan Humppilaan, ja käytin siinä vanhan puretun talon hirsiä. Kirjan on saunan tyytyväinen omistaja ja kukkahattuhumanisti julkaissut itselleen ja lähimmäistensä muistoksi saunatyön vaiheilta. Sain siitä myös oman rakentajan kappaleeni kansilehtikirjoituksella.

Saatteena oli postikortti, jossa kaksi kaunista nuorta naista esittelevät Rautu-Sakkolan ja Pyhäjärven kansallispukuja tuon rakentamani saunan verannalla, eli rappusilla.

Kiitokset täytyy vielä esittää myös Tommy Tabermanille postuumisti, koska aikanaan hänen runonsa lisääminen blogiini kallisti vaakakupin edullisesti minulle. Eli minua kysyttiin tuohon työhön. Olen usein miettinyt, että olen viljellyt blogissani turhaa höpötystä ja sentimentaalisuutta. Ammatilliset seikat voisi esittää selkeässä asiajärjestyksessä omilla kotisivuilla. Mutta blogin kirjoittaminen on vähän henkilökohtaisempi juttu.
Tuon runon olen ymmärtänyt, että se kertoo ihmissuhteista ja kohtaamisten vaikeudesta. Sen kirjoitin silloin avoimuuspäissäni ja siinä tunnossa, miettimättä sille sen syvempiä merkityksiä. Vaimotchkani sanoo, että minulla on leveä sielu, ja joku joskus aikaisemmin, että minulla on kaunis mieli. Mutta kaikki lienee lopultakin vain harhaa ja tomua.

Muistan joltain nuoruuteni väkeviltä vuosilta, kun olin rautakourien mukana rakentamassa laivoja ja vielä vain elätin haavetta jostain nykyisen kaltaisesta ammatistani, edes harrastuksena. Minä vilttihattu, rohdinpaita, sarkahousu ja virsujalka, vääntämässä kaarelle saaristolaispaatin tammipuisia kylkilautoja. Peräpeililtä keulasteeville, ja kylkeä nostattamassa kölitukilta partaan korkoon. Tai kevättalvisessa metsässä värkkipuita valikoimassa.
Mutta myös hirsipytinkien timpraaminen mielessä siinteli. Sellainen miehen ja kirveen saumaton yhteispeli. 

Mutta laivahitsaajan työ oli palkkatyötä minulle silloin, kun nykyinen työni on elämäntapa ja intohimo tähän ajan oloon, ja nuoruuden idealismista huolimatta.
Telakalla joskus työpäivän lomassa, sosiaalitilojen pukukaapeilla istuessani evästauolla, kuuntelin kuinka pari vanhempaa rautakouraa keskusteli keskenään runoteoksesta, Teltantekijä ja Viisaan viini. Omar Khaijamin nelisäkeistä. Se keskustelun teema ja työympäristö ei jotenkin tuntuneet kuuluvan yhteen. Mutta ymmärsin, että myös telakkatyömiehen, rujon ja karhean ulkokuoren sisällä voi elää herkkä ja lämmin runopojan sielu. 

Tästä blogista löytyy paljon lörpöttelyä sauna-aiheista, kuin myös tämän saunan rakentamisvaiheista. Perustustyötä tähän saunaan en ollut tekemässä, vaan omalla tontillani sovittelin silloin yhteen hirsiä, mittojen ja piirustusten mukaan. Perustukset tässä on aika isonkin pommin kestävät. Eli hiekkaisella mäellä vähän pienempikin perustamissyvyys ja anturan paksuus riittää tämän kokoiselle mökille.

Muistan tuon huumaavan syreenien tuoksun. Niiden aika oli kukkeimmillaan, kun saunamökin hirsiseinät nousivat korkeuttaan. Aika tuomen kukasta syreenin kukkaan on ohikiitävä, jota ei usein kevään ja alkukesän kiireessä ehdi huomata. Kevättä ei tuolloin tainnut olla, vaan siirryttiin suoraan kevättalvesta alkukesään. Huhtikuun alkuviikolla vielä lumikinokset nousivat korkealle omalla pihalla, eikä päiväaurinko niitä sulattanut, vaikka levitin tuhkaa hangelle sinne, missä halusin aloittaa hirsikehikon värkkäämisen. Mutta huhtikuun kolmannella viikolla lämmin tuuli puhalsi ja pihakin oli kuiva. Sulanut lumi ei sitä edes kastellut. Niin on vuodet erilaisia keskenään.

Kun olin nuori, mielin palavin. Koin tutustua pyhiin, viisaihin. Ja kuuntelin, mut aina palasin. Samasta ovesta, kuin meninkin.

Sain elon tiellä ihmisiä monta tuttavaksi. Mut onnellisia näin lajia vain kaksi. Oli toinen tarkoin selvillä hyvästä ja pahasta. Ja toinen niistä hullua ei tullut hurskaammaksi.

Omar Khaijam

Elämisen maku saapui saunakamariin. Vanhan hirsiseinän pintaa katsellessani, muistan aina sen tarinan, kuinka sen kertoja oli lapsena ollessaan katsellut harmaantunutta hirsipintaa ja seurannut lykkyluukusta siintäneen valon liikettä siinä. Lapsella oli aikaa ja mielenmalttia seurata aurinkokellon liikettä, sekä mielikuvitusta ja ajatusleikkiä sen seuraamiseen. 

Löi siitä simaisen löylyn. Mesilöylyn löyhäytti. Läpi kuumien kivien.

Kun soivat kiukaan mustat urut. Unhoittuvat arjen surut.

Nämä kaksi saunarunoa on jääneet mieleeni niistä saunoista, joissa olen elämäni aikana kylpenyt. Ensimmäinen lienee Kalevalan runomitalla.

Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa. Mutta loppuun musiikillinen tuokio maestron omalla äänellä. Tommy Tabermann, Niitylle minä sinut veisin