keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Verstaalla

Niin pitkältä ajalta kuin muistan, olen haaveillut omasta pienestä puusepänverstaasta. Varhaisimmat muistikuvani on kuitenkin sieltä puhumaan ja kävelemään oppimisen ajalta. Sen jo olen odottamisen suhteen oppinut, että kaikkea ei voi saada heti. Täytyy jaksaa odottaa haaveiden toteutumisia. Täytyy myös itse työskennellä oman päämääränsä saavuttamiseksi, vaikka se päämäärä ei kovin kummoinen edes olisi. Mutta jokaiselle tarpeensa mukaan. 

Mutta nyt tämän unelmani valmistuminen on jo aika pitkällä. Suunnittelen jatkavani ensi talven aikana verstaan rakentamista vanhaan pieneen navettaan, johon saisin enemmän korkeutta, ja myös tilaa parille uudelle puutyöhärvelille. 


On paljon mukavampi valmistaa vaikka ovia ja ikkunoita suorilla pinnoilla ja työtasoilla, kuin epätasaisella maalattialla irtopukkien päällä. Tai joskus niinsanotusti polven päällä.


Tässä rakensin yhdelle luottotyönantajalleni kellariin uudet pariovet vanhojen rispaantuneiden tilalle. Samalla tein ikkunoihin sisäpokat, että kellarissa voisi pysyä lämpö paremmin talvipakkasilla ja tarvittaessa. Siellä on kiva pieni hellahuoneen tapainen askartelutila.  
Ovissa on sisällä puukuitulevyä, niin pitää senkin puolesta vähän paremmin lämpimän sisällä, eikä kumise onttouttaan. On siis äänieristetty. 

Vanhoja ovia ja ikkunoita myös voi ja pitää korjata. Mutta joku raja on siinäkin, että kuinka huonokuntoisia kannataa korjata. Vanhoja paripeiliovia joskus korjasin useammatkin, vaikka jotkut oli jo toivottomana laitettu kaatopaikkakuormaan. Tein niihin puuosakorjauksia, poistin maalit ja tein uudet karmit. Niitä tultiin minulta hakemaan pitkänkin matkan takaa.
Ikkunanpokissa kun ei paljon puuta ole muutenkaan, niin sellaisten, lahojen ja haristuneiden korjaaminen voi olla aika turhanpäiväistä.   

Monta kertaa uuden tekeminen olisi helpompi juttu, kuin vanhan korjaaminen. Varmaankin olisin tehnyt kaksi uutta taloa samassa ajassa, kuin omaani remontoin. Tai kolme uutta verstasta samassa ajassa, kuin tätä nykyistä olen tähän mennessä korjaillut. 



Ovet ja ikkunat kävin asentamassa paikalleen.


keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Mukana kuvassa

Nyt halusin lainata tälle postaukselle nimen Jerzy Kosinskin samannimisestä romaanista vain siksi, että olen itse mukana parissa näistä kuvista. Vähän erikoisen hutera aasinsilta otsakkeen ja tekstin välillä, mutta kuitenkin. Tuon romaanin elokuvaversiossa Peter Sellers tekee varmasti syvähenkisimmän roolityönsä. Nykymenon hulluutta ja ilveilyä seuratessani tulee usein mieleeni tuon tarinan teema, jota voi kai kuvata myös Sokrateen luolavertauksen varjojen maailmalla.  


Mutta ei nyt niin syvällistä ja synkkää, vaan jotain paljon käytännöllisempää. Tämän kuluneen kesän päätyöni oli olla mukana projektissa, jossa vanhaa aittaparia kunnostettiin kestämään tulevien vuosisatojen ilmastonmuutokset ja säiden äärevöitymiset. Aitoista ainakin vanhempi on veistetty jo 1700 -luvun puolella, ja numeroinneista päätellen se on kahdesti purettu ja siirretty. Näillä paikoilla aitat on olleet reilun sata vuotta ovensuut vastakkain ja yhtenäisen katon alla. Myös väliosaa on yhdistänyt ulkoseinät. 

Itsekin olin tutustumassa aittoihin ja niiden isäntäväkeen jo vuosia sitten, jolloin niiden kunnostustyötä mielissä jo muhiteltiin. Aitat vaikuttivat kyllä lohduttoman kuntoisilta, mutta ryhdikkäiltä ja remontoimista odottavilta. Sukupolvia aikaisemmin, vuonna 1939 oli kohtalaisen valmis suunnitelma purkaa pois nämä huonokuntoiset aitat. Mutta kun tuli liikekannallepano ja syttyi talvisota, niin suunnitelma vähän lykkääntyi. Ylimääräinen työvoima oli isänmaan asialla, ja kotijoukoilla oli kädet täynnä tekemistä maatalon varsinaisissa töissä. 

Nyt kuitenkin vuosikymmeniä myöhemmin aittapari olikin vielä riittävän hyväkuntoinen siihen tarkoitukseen, että työtä pelkäämättömät miehet saattoivat tarttua niiden korjaamiseen. Ehjä katto niiden päällä oli aina ollut.    


Tänä vuonna olen miettinyt enemmänkin sitä, kuinka ajan kulun huomaa parhaiten lasten kasvamisesta. Minulla on useita työmaita, joissa olen vuosien aikana, ja muutaman vuoden välein käynyt jotain puuhailemassa. Siellä, missä oli vielä hetki sitten pieniä tyttöjä katsomassa piirrettyjä lastenohjelmia, kun minä asensin, listoitin ja kalustin jotain heidän perhe-elämänsä keskellä, onkin nyt talossa vain nuoria naisia.
Tai kun isäntäväen kintereillä ja helmoissa seurasi lapset keskusteluamme ja palaverimme aihetta, onkin jo seuraavaksi uusi sukupolvi varttunut, ja pian valmiina astumaan ohjaksiin. Kuinka nopea lopultakin on sukupolvien kierto ja jatkumo. 
Myös omista pikku tyttäristäni vanhempi täytti jo kolmekymmentä. Kuinka ihmeessä hän sen teki, kun en itsekään vielä ole niin vanha? Löysikö hän siihen jonkin aika-avaruuden madonreiän ja oikopolun?






Jos sitä aika-avaruuden oikopolkua käyttäen pääsisi selittämään sen aikaisille kirvesmiehille, jotka nämä aitat on aikanaan veistäneet, että miten niitä vielä vuosisatoja myöhemmin siirrellään, niin vähintään hulluna olisivat puhujaa pitäneet. Pienempi aitoista painoi jotain yhdeksäntuhatta kiloa, ja suurempi noin kaksitoista tuhatta. Hirsityöt ja korjaukset tein, kun aitat oli siirrettynä. Myös perustustyöt on helpompi tehdä hyvin, kun aitat on toisaalla.

Uudessa perustuksessa ei ole betonivaluja, vaan pintamaan kuorinta, sekä tiivistetty kerros sepeliä, eri karkeuksia. Näiden päälle ladottuna perustusten lohkokivet, jotka siellä oli ennenkin. Työmaan vaiheet ja menetelmät oli Museoviraston hyväksymät ja valvomat.







Vanhan hirsiseinän saumakohdassa oli lahoa, johon tein paikkapalat vanhoista harmaantuneista parruista. Nämä ovat näkyviin jäävää osaa.

Olen asian näin tuumannut, ja joskus sen joillekin myös sanonut, että suurin kunnia vanhojen talojen kunnostamisen ideasta ja rakennusperinteen asiasta kuuluu naisille. Jotta se pieni osa meidän rakennettua puutalokulttuuria on voinut säilyä näihin päiviin, on tarvittu sitä tunnepohjaista lähestymistapaa ja esteettistä silmää, joka on ominaisempaa naisille. Siitä kiitos ja kumarrus. Miehillä on lähestymistapa enemmän käytännönläheinen, suoraviivainen ja tehokas. Mutta se yhteispeli tässä on kaikkein tärkein, ja etuoikeutettuja ovat sellaiset naiset, joilla on ahkera ja taitava mies omasta takaa toteuttamassa yhteisissä unelmissa sitä, mihin tarvitaan lihaskuntoa ja voimaa. Minä itse miehenä haluan muistuttaa kaikkia myös siitä, että huomatkaa, kuinka paljon miehet ovat valmiit tekemään ja rakentamaan, kukin kykyjensä mukaan sen yhteisen onnen hyväksi.




Pidän paljon monenlaisista sanonnoista, kuten vaikka siitä, että "turha pikkutarkkuus on teknistä tietämättömyyttä". Sillä voin puolustella sitä, että kirvesmiehen mittatarkkuus olisi hyvä pysyä siellä sentin tai puolen sentin sisällä. Metallimiehellä mittatarkkuus on millipeliä. Mutta kun rappari rappaa, niin se on jämpti.

Tällä työmaalla isännällä itsellään oli kaikki langat käsissään ja rakentaminen perustustöistä vesikattoon hallinnassa. Kun kahden vanhan, eri aikoina rakennetun aitan yhteen sovittaminen suoralle kiviperustukselle oli millipeliä, voin sanoa, että homma oli jämpti.




Kun sateet on piiskanneet ja auringon säteet haristaneet hirsiseinän ulkopintaa kolmattakinsataa vuotta, oli niissä jo vähän paikkailtavaa. Alimpia hirsiä vaihdettiin kokonaan. Suurimmalle osalle ulkoseinistä tulee nyt lauta pintaan, niin hirsirunko säilyy vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Viimeisten työvaiheiden kuvia en ehtinyt napsimaan, kun työmaalla ei ole hyvä lorvia silloin kun tekemistä riittää. Vesikatto ehdittiin vielä yhdessä tekemään aluskatteelle asti. Tiilikatto ja ulkolaudoitus sinne tulee varmasti vielä syksyn aikana.

*****

Kun minulta kysytään, että kuinka pitkälle eteenpäin olen varattuna eri työprojekteissa, sanon, että tavallisesti vuodeksi eteenpäin. Työmailla olen kyllä rauhallinen ja varovainen, ja yritän välttää turhaa riuhtomista ja rimpuilua. Työt valmistuu yleensä ajallaan, ja joskus jopa etuajassa.

torstai 4. heinäkuuta 2019

Retki Jäämeren rantaan

Joskus, tai aika usein kun omat lyriikat loppuu, lainailen niitä joustavasti Edu Kettuselta. Meillä pyörii mielissä samat teemat ja tuntemukset, mutta hänellä vain on paljon parempi taito niitä sanoittaa. Retki meren rantaan on yksi hänen hienoista lauluistaan, jossa isä oli väsynyt mies. Me teimme nyt retken Jäämeren rantaan, joka on itselläni ollut suunnitelmissa ja unelmissa jostain poikavuosilta lähtien. Silloin vielä nuoruuden väkevän voiman tunnossa ajattelin tekeväni sen matkan polkupyörällä. Mutta kun ikä tuo mukanaan mukavuudenhalua, nyt sai telttamajoituskin vaihtua omaan pikku Poksi matkailuvaunuun. Tässä vähän kuvia ja tarinaa sukulaisille, tutuille, puolitutuille ja blogini lukijoille.  

Kuvia klikkaamalla niitä saa suuremmaksi, ainakin omalla kompuutterillani. 


 






Saavuimme Norjaan Näätämön rajanylityspaikan kautta, ja heti sen ylitettyämme maisema vaihtui siihen pohjoisen karuun kauneuteen, jota odotin. Ajoimme Tana Bruhun ja siellä Tenojokea ylöspäin Jäämeren suuntaan. Ensimmäisen yön Norjan puolella vietimme lähellä Tenojoen suuta, jossa se laskee Jäämereen. Tien vieressä oli leveä alue jokitörmän reunalla ja joki syvällä uomassaan. Heti tien toisella puolella nousi jyrkkärinteinen vuori. Halusin peruuttaa auton ja vaunun ihan siihen penkereen päälle, että voisin katsella vaunun ikkunasta joelle, ennen kuin uni tulee. Ilta oli vähän pilvinen, mutta aurinko niiden lomasta paistoi vielä ilta kymmenen jälkeen jostain luoteen suunnasta. Tarkoituksella halusin lähteä Juhannuksen aikaan matkaan, kun päivä on pisimmillään. Mutta pohjoisessa uni tuli aina nopeasti, ja oli hyvä ja rentouttava. 

Ylemmissä kuvissa Tenojokea Jäämerelle päin illalla, kun paikalle pysähdyimme.  








Heräsin, kun aurinko paistoi kirkkaasti korkealta taivaalta. Ajattelin, että kello on varmaan jo kuusi aamulla ja olisi sopiva aika nousta. Yritin kuitenkin ihan hiljaisesti rymistellä vaimokullan vierestä ylös, keräsin vaatteeni kainaloon ja astuin ulos pukeutumaan. Kun olin pukenut, katsoin kelloani, ja sehän näytti vasta kolmea. Mutta paikallista aikaa kello oli kaksi yöllä. 

Kävelin penkereellä polkua pitkin ja katselin jokisuun suuntaan. Jokiuoma kulkee pohjoisen ja etelän suunnassa, niinkuin meidän kotoinen Aurajokemmekin. Tenojoella aurinko paistoi nyt pohjoisesta, ja siinä valossa näin yksinäisen kalastajan veneellä auringon kultaaman veden päällä. Joen virtaus näytti kulkevan etelästä pohjoiseen, ja siinä hetken mietin, että olenko kuitenkin unessa vielä. Tunnelma oli erikoinen ja ihan hiljainen. 
Mutta hetken mietittyäni ymmärsin tietenkin, että joki virtaa sisämaasta merelle päin, niinkuin luonnonlaki sitä edellyttää. Meidän kotoinen kuravesiojamme, tuo Aurajoki virtaa saman lainalaisuuden mukaan, mutta pohjoisesta etelään. 
Tenojoella valot ja värit muuttuivat joka hetki. Myös hiekkadyynit näyttivät, kuin olisi vaihtaneet paikkaa pariinkin kertaan, illasta aamuun niitä katsellessani. Siinä pari tuntia käveltyäni hiiviskelin vielä takaisin vaunun suojaan untuvatäkin alle. 

Ylemmät kuvat otin silloin yöllä. 








Aika on niin ohikiitävää ja hektistä, enkä ole pysynyt perässä tässä valokuvaamisen muutoksessa. Toisin sanoen digikuvaamisessa kiinnostaa vain se ihan välttämättömin. Kamerani on pieni ja halpa kompakti, ja puhelimet saisi kameroiden puolesta heittää jokeen. Näiden kuvien valotusta ja sävyjä piti korjata ja väärentää kotikoneella.
Varastossa minulla on vielä vanhoja kinofilmi järjestelmäkameroita, pitkillä putkilla, laajakulmilla ja zoomeilla. Telejatkeilla ja paljeloitoilla. Varsisalamoilla ja muilla härveleillä, mutta niitä ei enää tule kannettua mukana, kun kaikki pitää olla reaaliaikaista ja interaktiivista verkossa.

Valokuvalla ei kuitenkaan koskaan saa tallennettua sitä tunnelmaa ja näkymää mikä silmiemme eteen avautuu näillä pohjoisilla ulottuvuuksilla ja syvyyksillä. Nuo etäisyydet päihdyttävät, joita ei voi ymmärtää, mutta yrittää vain voi.





Ajoimme Jäämeren rantatietä Tana Brusta Ifjordin kautta Lemmijoelle. Sieltä vielä pohjoisen suuntaan ja mutkan kautta kohti Altaa. Muutama kymmenen kilometriä ennen Altaa oli korkeiden vuorien välissä laakson pohjalla suuri hiekkakenttä, johon pääsimme mukavasti majoittumaan vaunun kanssa. Tuossa laaksossa oli muitakin matkamiehiä vaunuineen ja autoineen yötä pitämässä, mutta kenttä oli suuri ja jokainen oli hakeutunut erilleen muista pensaiden suojaan ja kentän reunamille. Taisivat muut matkalaiset olla enemmänkin kalastusmatkalla.
Myös hyvin maastoutettu teltta oli ison lammen, vai oliko pienen järven rannalla, joka näytti olleen sinne ihmisten tekemä, eli kaivama. Vesi oli kirkasta näissä järvissä ja joissa, ja tämä järvi oli suorakaiteen muotoinen. Rannoilla kasvoi vaivaiskoivuja.


Me halusimme kerätä kaikki omat roskamme pussiin ja veimme ne roskiksiin, kun niitä vastaan tuli. Keräsimme myös muiden jättämiä roskia, joita kuitenkin levähdyspaikoilla jonkin verran oli. Jossain Pohjois-Norjan puolella oli Alkon muovikassi rantavedessä, sekä muuta muoviroskaa. Omat muoviroskat erottelimme myös matkalla ja viemme täällä kotipuolessa niiden kierrätyspisteisiin.



Altasta matka jatkui Kautokeinon suuntaan ja kotimaan puolelle. Tie kiemurtelee alkumatkan vuorten välissä, ja jokaisen mutkan takaa kohoaa uusi korkea vuorenseinä peittämään ison osan taivasta. Levennyksiä tiellä kyllä oli pysähtymiseen, mutta kun halusin saada hyvän kuvan, niin oma peltilehmä siinä pilasi kauniin maiseman. Oikeasti monessakin maisemassa ja vanhassa pihapiirissä autot pilaavat näkymää.

Seuraavana päivänä söimme ja lepäsimme Muoniossa, ja jatkoimme ajamaan Torniojoen rantatietä Ruotsin puolelle. Tie ei ollut erityisen hyvä, mutta liikenne rauhallinen. Pajalassa meitä tuijotti iso puinen pöllö tolpan nokassa. Ruotsin puolella talot ovat kauniita ja pihapiirit hyvin hoidettuja. Myös Norjassa on kauniita ja värikkäitä taloja ja puutalokaupunkeja, mutta pohjoisin Norja on vain karun kaunista katseltavaa myös rakennusten puolesta. Viime vuosituhannella tutustuin vähän eteläisempään Norjaa ollessani siellä telakkatöissä, Stavangerissa ja siitä Bergeniin päin.








Torniojoen Ruotsin puolella on Kukkolan kohdalla camping -alue, jossa pysähdyimme aamuyöllä kolmen jälkeen paikallista aikaa. Itse tykkään ajaa halki ja katsella öistä keskikesän maisemaa.
Aurinko paistoi taas kirkkaasti ja koski kohisi ja kuohui. Rannalla oli miehiä pitkien haavien kanssa lippoamassa siikaa. Miehet keskustelivat, mutta puheen sorina hävisi kosken kuohuun. Miehet vetivät haavejaan virtauksen suuntaan ja ymmärsin, että siika ui vastavirtaan ja joskus suoraan haaviin. Vastarannalla Suomen puolella näkyi myös olevan miehet pitkine haaveineen aamuyön puuhassa. Nämä aamuyön kalastajat Torniojoella ja yöllinen kalastaja Tenojoella jätti minulle mieleenpainuvimmat ja unenomaiset muistokuvat matkastamme pohjoisen yöttömässä yössä.






Kukkolan camping -alueen vieressä on myös kalastusmuseo. Haaparanta ja Tornio olikin jo pian vastassa ja olimme taas kotimaan puolella. Levättyämme jatkoimme iltapäivän puolella matkaa kotia kohti. Torniossa kotiinpäin lähdettyämme kasitien suuntaan, mietin vielä niitä rajakaupungin likkoja, joilla on kiirettä aina. Iloa ja huolta kahta puolta jokivartta. Ja niitä kolleja, joilla on katurakin sielu. Yhdeksän elämää ja kädet diilejä täynnä.

*****

Kotona vielä useana yönä olin unissani Pohjois-Norjassa, tai Ruotsin puolella. Jos yöllä heräsin, luulin nukkuvani vaunussa, ja vasta aamulla muistin, että se matka on nyt tehty, vaikka ajatukset sillä matkalla ja niissä tunnelmissa vielä on.


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Vanha puutalo etsii uusia asukkaita

Aika kuluu ja elämäntilanteet muuttuu. Vanha puutalo seisoo rauhallisena ja ryhdikkäänä omalla paikallaan. Useat sukupolvet on sen kynnyspuita kuluttaneet, ja sen viimeisiin asukkaisiin olen saanut onnekseni tutustua. 


Tässä vanhan korjaamisen ja rakennusperinteen asiassa ajatuksena on, että talo on ja pysyy. Sen asukkaat ja sukupolvet vaihtuvat, mutta jokaisella olisi velvollisuus säilyttää se kunnossa ja talossa sen aikakauden henki, jolloin se on rakennettu, tai jolloin se on saanut mallinsa. Säilyttää siten, että se olisi uusien sukupolvien ja tulevien asukkaiden käytössä, ja siellä olisi hyvä elää ja hengittää.


Tämän talon lattioita ja rakenteita olen muutamana kesänä ollut korjaamassa niillä rakennustavoilla ja periaatteilla, joista olen tässä blogissani kirjoittanut. Tässä talossa olen töiden ohessa käynyt myös mielenkiintoisimmat ja älyllisesti haastavimmat keskustelut siitä, mitä on ihminen, elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Jopa joskus niin, että siinä työteho taisi kärsiä.


Mutta nyt pääosassa on tämä sievä mansardikattoinen hirsitalo, joka etsii suojaansa uusia asukkaita. Talo sijaitsee Ypäjällä rauhallisessa maaseutumaisemassa, ja etsii nyt uusia asukkaita tällä hiljaisella haulla. Aktiiviseen myyntiin se tulee myöhemmin.


Jos joku blogini lukija tai vierailija olisi tästä talosta kiinnostunut kuulemaan tai tietämään lisää, niin voin yhteydenottopyyntöjä heille välittää. Minuun saa yhteyden sähköpostilla: puusuutari(at)gmail.com

*****

Jälkikirjoitus 20.8.2019

Hiljainen myynti sulkeutuu nyt ennalta määräämättömäksi ajaksi. Arvelisin, että olisi odotettavissa joskus 2070 -luvulla seuraavan kerran, kun tämä talo etsii uusia asukkaita.


lauantai 4. toukokuuta 2019

Kotihommia

Vanha sanonta kuuluu, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Puusuutarilta on myös puuttunut asiallinen kuivikekäymälä jo vuosien ajan. Nyt otin itselleni siihen tarvittavan ajan, ja vaikka joku voisi kuvitella, että tuollaisen nyt värkkää viikonlopun aikana, niin ei kuitenkaan ihan niin nopeasti.


Laitoin runkopuiden päälle alimmaiseksi tuulensuojalevyn ja siihen päälle ulkolaudan. Käymälän olisi oltava tuulensuojatiivis, että talvellakin siellä asiointi olisi siedettävää. Harjakaton alapuolelle paneloin suoran sisäkaton ja siihen päälle purua viitisentoista senttiä. Sillä voi tasata ilmankosteutta, eli sisäilma pysyy vähän kuivempana. Perustukseksi valoin betonilaatan, että käymälä ei niin paljon painuisi heti saveen. Maan kuorimisia ja sepelitäyttöjä en täällä jaksa harrastella.
Vesivessaa meille ei koskaan tule, eli tällä meidän pitäisi pärjätä yli ilmastonmuutosten, aina maailman loppuun asti. Tai ainakin oman aikamme loppuun asti. 

Myöhemmin vien vielä verstaan kautta sähköt käymälään. Sitten sinne voi viedä jonkin vanhan kasettiradiomankan ja pöytävalaisimen. Talvella siellä voi nostaa lämpöä nopeasti pienellä lämpöpuhaltimella. Oven kahdella puolella on pienet pöytähyllyt käsitavaroille ja muulle. Vaimotchka saa ommella ikkunoihin röyhelöverhot, jotka tein ihan oikeasti kolme- ja neliruutuisina, ja joissa myös alatippapuut.
Takaseinällä on lehti ja kirjahyllyt lukemistoa varten. Monia vuosia sitten jo meillä suunniteltiin, että kun joskus on kunnollinen ulkohuone, niin viemme sinne Grimbergin Kansojen historia -kirjasarjan, johon taitaa kuulua 22 osaa. Sitä sarjaa pidettiin silloin vähempiarvoisena, mutta sopivana vessalukemistona. Kirjasarja on minulla vielä, mutta ehkä vielä mietin sen sinne viemistä. Mutta lukemista ja ajankulua niissä olisi pieninä annoksina aina aikojemme loppuun asti.



Tarkoitus minulla oli värjätä käymälä saman tien punamaalilla, jota viime kesästä jäi isommasta ulkorakennuksen maalaushommasta. Mutta talvella se oli päässyt jäätymään, ja maalin rakenne oli nyt erikoista muoviryyniä. Joskus meinasin joutua kinaamaan aiheesta, että byggmaxien ja puuilojen punamaali ei ole oikeaa keittomaalia. Tai itse olin tullut siihen uskoon, että nämä punamaalit on jotain muovimaaleja. Nyt uskoni siinä asiassa sai vahvistusta.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Remonttikirvesmies rakennusperinteen asialla

Tuon otsakkeen sanomaa olen jo pyöritellyt muutamallakin tavalla. Mutta laitoin pitkästä aikaa omat lehti-ilmoitukseni kahteen paikallis -aviisiin. Edellisestä lehti -ilmoittelusta on jo vuosia aikaa, ja vieläkin olen kuullut, että niitä ilmoituksia on silloin leikattu talteen. Sitten tarvittaessa kaivettu esille piironginlaatikosta, tai jostain Talotohtori -kirjan välistä, kun on yhteydenotto tullut ajankohtaiseksi.  


Tässä talven aikana olen remontoinut kahta vanhaa taloa, ja nämä kuvat on satakuusikymmentä -vuotiaasta maalaistalosta. Täällä rakennusperinteen asia ja talonpoikaistyyli on säilytetty hienosti.



Vanha lattialauta nostettiin nyt pois ja suoristin lattian koolausta ja lisäsin eristettä. Uusi lattialauta on neljä senttiä paksua ja noin kaksikymmentäviisi senttiä leveää kuusilautaa. Jykevä lattia ja näyttävä näinkin pienessä kamarissa.


Tyylikäs rapattupintainen pystyuuni, joka näyttää olevan käytössä.



Talon ikä näkyy hyvin kynnyspuiden kulumisesta.


Talonpoikaiset huonekalut inspiroivat minua. Tämäkin tuoli näyttää säilyneen hyvin ja on kulunut kauniisti, eikä sitä ole lähdetty onneksi entisöimään, saati maalaamaan.




Viimeiset kuvat on vielä alle satavuotiaasta ja suuresta maalaistalosta. Talo on tyylikäs ja hyvin säilynyt. Vanhoja kakluuneita on melkein joka huoneessa. Nyt sinne rakennettiin vesikiertoinen lattialämmitys. Minulle tuo työ oli uutta, mutta isäntä teki itse putkitöitä ja muuta siihen liittyvää. Minulle jäi timpurin työt ja muutaman huoneen seinien pinkopahvitus.

*****

Kevät tulee tänä vuonna vähän keikkuen, mutta toivotan lukijoilleni vielä mukavaa kevättalven jatkoa!

tv, Puusuutari