keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Kuluneen vuoden työprojekteista

Mukava juttu, kun voi laittaa postauksen alkuun  kuvan työmaalta, vuosiluvusta vanhan torpan hirsiseinästä. Siinä on hirsimies kaivertanut puukonkärjellä hirsikehikon valmistumisvuoden, nyt jo 110 vuotta sitten. Numerot tuossa on vain pari senttiä korkeat, ja tummuneiden hirsien pinnassa, mutta sattumalta osuivat silmiini otsalampun valossa. Ehkä hirsimies on ollut kanssani samanmittainen mies, kun ne numerot oli sille korkeudelle kaivertanut. Ehkä myös sanansa mittainen, jota toivoisin ja haluaisin itsekin olla. 
Voi myös olla, että silloinen hirsimies ei ole halunnut tehdä omista töistään niin suurta numeroa, ja siksikin tässä numerot on niin pieniä. 


Siinä savimaalla ja viljelymaiden pientareella tämäkin torppa on ajan kuluttavaa vaikutusta, ja eri aikojen rakentamisen muotioikkuja omalla vaatimattomalla ylpeydellään uhmannut. Lasivillaa ja muoviakin oli ajan kuluessa eristyksiin lisätty, mutta hirret on kauttaaltaan vielä oikein hyvässä kunnossa. Yhtään hirttä ei tarvinnut vieläkään vaihtaa. Vain alimpia hirsiä ulkoapäin pintapaikata. Sitä seikkaa katsellessa tekee mieli ottaa hattu nöyrästi käteen ja pyytää sen nykyisiltä asukkailta kauniisti, että älkää nyt hyvät ihmiset pilatko sitä uretaaneilla ja muilla ongelmajätteillä, mitä ei viimeisten vuosikymmenien sukupolvetkaan ole onnistuneet pilaamaan.
Mutta siitä ei tässä kafkamaisessa maailmassa joudu vankilaan, vaikka uretaanilevyjä hirsiseinän sisäpintaan lisäisikin. Ehkä jopa päinvastoin. Me hipsterit ja heinähatut, jotka sitä emme tahdo tehdä, kaiken kohtuullisuuden ja kunniantunnon nimissä, maksamme vielä kiinteistöverojamme korotettuna kymmenkertaiseksi. Ehkä jopa satakertaiseksi, ja ilmastonmuutoksen torjumisen nimissä.

*****






Kaikenlaista tässä on tullut hääräiltyä sen jälkeen, kun viimeksi olen ahkerammin niistä blogipäivityksiä tehnyt. Nyt tekeekin mieli siinä asiassa oikaista, ja niputtaa yhteen työmaita viime syksystä alkaen. Eikä niinkään aikajärjestyksessä.

Vanhojen talojen lattioista on tullut syystä ja toisesta itselleni yksi pääasiallinen leipätyö. Eikä näissä töissä ole mitään glamouria, vaan ihan jotain muuta. Likaista ja raskasta, mutta se tekemisen vapaus, ja itsekuri. Tästä työstä annoin kerran haastattelun:

TM Rakennusmaailma haastattelee

*****

Ylemmissä kuvissa olin viime kevättalven aikaan vanhassa komeassa maalaistalossa isännän kaverina, ja lähinnä henkisenä tukena, kun rakennettiin vanhaan kamariin kylpyhuoneratkaisua perinneajatuksen hengessä. Kamarissa oli jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut kylpyhuone ja sauna. Mutta vaikka sitä ja sen ajan rakentamistyyliä helposti sanotaan peruspilaamiseksi, ei ne rakenteet olleet täälläkään tehneet mitään tuhoa. Ainoat pintalahopaikat hirsiseinissä oli kulmassa, jossa kulmauunin savupiippu on jo paljon aikaisemmin sijainnut. Siellä on joku kastepiste tapahtunut uunin ja pohjamuurin tasossa.

Yläpohja rakennettiin uudestaan, ja alapohjakin uusiksi vanhojen kannatinhirsien päälle. Sitten kylpyhuone sillä ajatuksella, että se on oma huoneensa huoneen sisällä. Sinne jätettiin tuuletusväli lattian, katon ja seinien väliin. Katolle meni vanha ilmastointiputki, josta saatiin alipaine imurin kanssa näihin tuuletusväleihin. Korvausilmareiät tulivat huoneen puolelle, eli kamariin, joka on nykyinen kodinhoitohuone.

*****







Lattioihin suosittelen eristeeksi oikeaa perinnemateriaalia, eli kutterinpurua. Siihen voi sekoittaa sopivissa suhteissa mukaan myös vannesahanpurua, tai muuta vastaavaa, jonka on oltava ehdottomasti kuivaa. Raekokonsa puolesta kenttäsirkkelin puru olisi sopivaa. Eli sitä samaa, mitä yleisimmin on rintamamiestaloissa, ja sen aikakauden rakentamisessa käytetty. Mutta saatavilla oleva kenttäsirkkelin puru on yleensä liian kosteaa lattiaan laitettavaksi. Kutterinpuru on itsessään oikein mainio eriste, eikä se vaadi mitään lisää. Kunnollinen tiivistäminen on tärkeää.
Kutterinpurulla olen eristänyt suurimman osan kaikista rakentamistani lattioista, ja siihen ollaan oltu tyytyväisiä.







Eri lattioissa on omanlaisensa haasteet, enkä aina saa valmiista lattioista tai rakenteista yhtä siivottuja ja huoliteltuja kuvia, koska työmaajärjestys ei aina ole itsestä kiinni. Tässäkin satavuotiaassa uudisrakennuksessa vanhan kartanon mailla oli mukavaa ja aikaavievää askartelemista lattioiden parissa. Osa suuremmasta aulatilasta oli entistä kylmää kuistia, tai verantaa. Siinä on sisäportaat, jotka tein uusiksi, sekä lattiaa kiertävä reunalankku kulmajiireineen. 

***** 




Sitten olikin hirsityömaata, tämän kuluvan heinäkuun helteissä. Tämän kirjoituksen alussa kerroin vanhasta pienestä torpasta, jossa ei lahoa ollut juuri edes mainittavasti. Mutta kolmisenkymmentä vuotta uudemmassa komeassa maalaistalossa sitä sitten olikin jo korjattavaksi asti.

Kivijalka oli korkea ja tuo työskentelykorkeus oli minulle rinnan tasalla. Alahirren ja sokkelin välissä ei ole ollut kosteuskatkoa, joka on jo puute itsessään. Mutta suurempi syy alahirsien lahoamiselle on mielestäni tippapuun asennuksessa. Tippapuun ensisijainen tehtävä olisi suojata alahirttä kastumiselta. Vasta toissijainen tehtävä on esteettinen. Tässäkin tippapuu oli kuusi tuumaa kivijalan yläpuolella ja sen alapuolella oli vaakalauta. Oman aikansa muotioikku. Tasaista sokkelipintaa on jäänyt silloin vielä pari senttiä taivasalle, josta sadevesi on valunut alahirren alle. 







Itse teen hirsikorjaukset yleensä 6x6 tuumaisesta sahatavara -piirusta. Koska yksin näitä töitä vain suostun tekemään, niin sillä tavaralla tekeminen on vielä jotenkin inhimillistä. Mutta tälläkin työmaalla näissä olosuhteissa sahasin ja asensin talon lahoon helmaan aika tarkkaan 70 metriä pelkkahirttä, eli sahatavara -piirua. Hirsikorjauksiin ja paikkaamisiin kului tässä työssä yhdeksän päivää.




Kolmisenkymmentä vuotta sitten tähän taloon oli vaihdettu ikkunat, jolloin eteläseinällä jo oli ollut ikkunan alla läpilahoa. Mutta tavalliseen timpurityöhön ei näytä koskaan kuuluneen vastaatulevien vaurioiden perusteellinen korjaaminen. Lasivilla ja styroksi oli silloin riittänyt. Nyt tuon vaurion korjaaminen koko seinän paksuudelta olisi vaatinut sisäpintojen rikkomista. Mutta kun ikkunan takana on siistit pinkopahvit ja tapetit, sekä sali vanhoine tyylihuonekaluineen, niin ehdotin korjaamista nyt puolikkaan seinäpaksuuden osalta. Sitten kun seuraavaksi tulee salin puolella seinäpintoihin remontin tarvetta, niin tämän voi korjata loppuun siltä puolelta.




Vaikka nuorempana sanoin usein, että "vanha ei ole enää mikään vauhtikone", niin kyllä vielä on aika positiivinen draivi päällä.


perjantai 27. huhtikuuta 2018

Vanha kiviholvikellari



Rautatien varren asemakylällä vanha kiviholvikellari oli päässyt vaipumaan vähän unohdukseen. Kun rautatieverkko suuriruhtinaskunnan aikana Suomeen rakennettiin, 1800 -luvun puolivälin tienoilla, tiesi se radan varren asukkaille elinkeinorakenteen muuttumista, työtä ja myös jonkinlaista toimeentuloa. Tuli sahateollisuutta, mökkejä rakennettiin vieri viereen ja asemakyliä kasvoi.





Tämäkin vanha kivikellari on toimittanut monenlaista asiaa mökkikylän asukkaille. Viime sotiemme aikana se toimi lähimökkien ihmisille pommisuojana, kun entisen emämaan  pommikoneet pyrkivät eliminoimaan suomalaista huoltovarmuutta. Rautatie oli tärkein kulkureitti tavaraliikenteelle vielä sotavuosina.






Koska talot oli vieri vieressä, niin tontit oli pieniä ja pihapiirit yhteisiä. Myöhempinä aikoina tontteja on yhdistelty ja huonokuntoisempia mökkejä ja varastoja purettu pois. Tämä kiviholvikellari oli jäänyt uhmaamaan aikaa, nyt isomman pihapiirin perälle. Betonitiilikatto oli sitä suojannut viimeiset vuosikymmenet, mutta senkin elinkaari alkoi olla finaalissa. Tiilikaton alla oli vielä nähtävänä vanhaa kolmiorima - huopakattoa. Sen alla pärekatto, mutta rakenteet oli olleet jo lahoja tiilikattoa päälle tehtäessä.




Kiviholvin päällä oli paksu kerros vanhaa sahanpurua. Ihan kuivaa sellaista, ja kuin juuri sahalta tullutta. En paremmin kaivanut kuin paikka paikoin, mutta tuntuma oli, että puru on ihan kiven päällä ilman kosteuskatkoja. Sellaisia ei tietenkään tarvita, koska luonnonkivi ei nosta maakosteutta kapillaarisesti. Puru on varmasti tasannut, eli puskuroinut hyvin myös ilmankosteuden vaihteluita. Toiminut myös lämpö / kylmäeristeenä.






Kerran aikaisemmin, vuosia sitten tein suuren kiviholvikellarin katon sille pienemmälle osalle, joka oli ulkona. Suurin osa kellarista oli lattian alla. Vanhan kuninkaantien entisessä majatalossa. Silloin eristeeksi laitettiin kiviholvin päälle kevytsoraa. Varmasti hyvä materiaali sekin, ainakin eristeominaisuuksiltaan. Mutta ei puskuroi kosteustasapainoja.





Tässä kellarissa oli mielestäni hieno yksityiskohta tuo oven päällä oleva puurunkoinen peltilippa. Otin mittasuhteet ja mallin vanhasta lipasta ja tein uuden samanlaisen. Muilta osin kolmiorimakatto tuntui sopivan perinteiseltä ja kauniilta tähän vanhaan kellariin.




Tämän vuoden kattotyö olikin aika sopivalla korkeudella maasta, kun ei tarvinnut rakennella telineitä sen tähden.




sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Ikkunaentisöintikurssi ja muita kevään puuhia

Kevät tuo tullessaan pihasaunaremontit, talonmaalauspuuhat ja ikkunoiden korjaamisen sopivan ajankohdan. Tämä viimeksimainittu onkin jo huomioitu täällä Auranmaan suunnalla, kun Katja Aalto on järjestämässä ikkunaentisöintikurssia huhtikuun puolivälissä. Alla olevista linkeistä löydätte ajankohdan ja yhteystiedot.

Muraali - Maalaus ja verhoilutyöt

Ikkunaentisöintikurssi

(Kurssiajankohta 14. ja 15. huhtikuuta. Lisätietoja Katjalta, puh. 044-9947903)

*****

Kun ikkunoista kirjoitan, niin kaivoin muistoistani pari vanhaa valokuvaa omista ikkunakorjauksistani. Nämä kuvat ei liity tuohon kurssiin.






Maalauspuuhat ei ole omaa leipätyötäni, eikä edes mielipuuhaani. Ikkunoiden maalaaminen on aikaavievää puuhaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Mutta vasta maalattuna oikein kaunis katsella. Tarkoitus tietenkin myös olisi, että ne kestää aikaakin sitten vähän paremmin.
Kuitenkin nyt oma kokemukseni on, kun koko taloni maalaamisesta on noin kahdeksan vuotta, että maali hilseilee levyinä irti höylätyiltä pinnoilta. Sahatuilla pinnoilla se on pysynyt kiinni, mutta pinnoille on tullut sinertävää, tai tummempaa värimuutosta. Sanovat jotkut, että pinnoille tulee hometta. Ehkä ilman epäpuhtaudet on nykyään suurempia kuin ennen, ja maalit niin ympäristöystävällisiä, että homeet niillä pinnoilla pääsee kukkimaan.
Tietenkin, jos tästä maalikauppiasta reklamoi, saa kuulla jotain ohjeita pohjustustöistä homeen puhdistuspesuineen ja tartuntapohjamaaleineen. Mutta Taloni vanha maalipinta oli kuutisenkymmentä vuotta vanha, ja hituloitunut lähes kokonaan pois. Vanhaa vuorilautaa on kuitenkin jäljellä suurin osa. Vanha maali oli ollut vain vernissaa ja pigmenttinä liituvalkoista, jonka naapurin vanhaisäntä hyvin muisti ja minulle kertoi. Hänen talo oli maalattu samalla kertaa. Sellaisia ne pohjustustyöt oli ennenkin, että talon ulkolauta sai kuivua ja haristua vuoden tai pari ja se maalattiin juhannuksen tienoilla, kun ilman suhteellinen kosteus on pienimmillään.
Omasta mielestäni maaliasiat on henkimaailman asioita, enkä siinä asiassa haluaisi olla minkään litkuvalmistajan mannekiini. Nyt haen omaa kokemusta markettien punamaaleista, kun olen sutinut pihasaunani ja puuliiterin punamullan väriseksi.




Myös pihanperien hunningolle jääneet saunat odottavat taas kevään kynnyksellä innostuneita omatoimitimpureita ja talkooväkeä kunnostuspuuhiin. Perinteen harrastajia suosittelen lukemaan kansantieteilijä Sakari Pälsin kirjan Sauna, kotoisen kylyn seikkoja. Tai oman referointini aiheesta tekstissä, Löylyn laki ja sen vaatimus. Kirjan ajatukset ja havainnot kestävät varmasti aikaa.

Saunomisen ja löylynautinnon takaavat parhaimmin sen kiukaan ja lauteiden perinteiset korkeussuhteet, sekä oikeanlainen ilmantulo, eli hapekas hengitysilma. Trendikkyys ja modernisointi pilaavat saunaperinteen hengen.

Kuvan saunarakennus on Liedosta Nautelankoskelta.




lauantai 17. maaliskuuta 2018

Kuin mummulassa

On aina mukava kuulla, että kätteni töitten jälkiä on näkyvillä joskus myös perinteisessä paperimediassa. Kodin Pellervo -lehden helmikuun numerossa on artikkeli puutaloasumisesta Turussa. Tuossa talossa olen tehnyt monta mukavaa remonttiseikkailua vuosien aikana. Kuvassa näkyy viimeisin työni, joka on kolmeen suuntaan laskeutuvat puiset ulkoportaat. Myös sisäportaat olen heille tehnyt. Yläkerran huoneita lisäeristänyt. Paneloinut, listoittanut, pinkopahvittanut ja tapetoinut. Muistaakseni noin kuudentoista neliön katon pinkopahvitin yksin. 
Talon emäntä kysyi, voiko hän mainita nimeni haastattelussa, että olen heille siellä kaikenlaista timpuroinut. Olen tietenkin sellaisesta huomiosta vain hyvilläni. Heidän kanssaan olemme sopineet jo seuraavasta projektista talon kunnossapitämisen ja määräaikaishuollon suhteen. Talon ulkovuorilaudoitusta uusitaan joiltakin osin. 






torstai 22. helmikuuta 2018

Hiiriä ja ihmisiä

En kirjoita mitään tuosta John Steinbeckin arvatenkin mainiosta kirjaklassikosta, koska en sitä ole lukenut. Mutta nyt kun sen puheeksi otin, täytyy se itsekin hankkia käsiini ja lukea. Ainakin kirjakuiskaajan suosittelun perusteella.

Sen sijaan ajattelin vain hiiriä ja ihmisiä meidän maailmassamme, jossa hiiret tykkäävät vipeltää täytepohjissa ja muissa välitiloissa, niissä pesissä, jotka me ihmiset olemme itsellemme rakentaneet. Hyppivät joskus pöydillekin, kun isäntäväki on kotoa pois. Sellainen peli ei vetele.

Toisaalta tulee mieleeni mainio Douglas Adamsin klassikko, jossa tarinassa hiiret näyttelevät pääosaa, kuitenkin lukijan sitä alussa ymmärtämättä. Ihmiset siinä kuvittelevat, niinkuin meidänkin maailmassa, olevansa elonkehässä lajien joukossa jotain ylivertaista. Kuin kuninkaita tai jumalia, mutta todellisuus olikin tuossa tarinassa jotain muuta. Ihmiset kuvittelivat tutkivansa ja ymmärtävänsä jotain lopullista koko ympäröivästä elonkehästä, ja ehkä vähän jotain myös sen ulkopuolelta. Kuvittelivat tutkivansa muita lajeja ja elämänmuotoja, kuten hiiriä laboratorioissa. Mutta oikeammin koko elonkehä oli hiirien tilaamana tehty alusta sille tutkimustyölle, jossa ne tutkivat muun muassa ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä. Vähän ihmistä hämätäkseen ne vain syövät juustoa ja piipittävät. Kirjasarja on älyn ja mielikuvituksen ilotulitusta, mutta ei vakavasti otettavaa. Voin suositella.



Mutta vakavoidun nyt asiaan, josta ajattelin kirjoittaa.





En ole aikaisemmin laittanut näin kattavasti hiiriverkkoa alapohjaan. Mutta kun vanhassa talossa on paljon ongelmakohtia, mistä hiiret pääsevät rakenteisiin sisälle, on tällainen työ mielestäni oikein perusteltu. Ensimmäisessä huoneessa oli kannatinpalkit ja alapohjalaudat vielä hyvässä kunnossa, mutta laudoissa vain rakoja. Niistä rakosista on hiirien helpoin lähteä nakertamaan käytäväänsä rakenteisiin sisälle. Mutta jos alapohjalaudoitus on alapuolelta katsottuna kauttaaltaan tiivistä ja tasaista, jää kulmat ja nurkat sellaisiksi paikoiksi, joista varmastikin hiirulaisen ajatus on lähteä tietään sisärakenteisiin raivaamaan. Aikaisemmin näiden lautojen päällä oli vielä sanomalehti ja lasivillaa, niin hiirien oli aika helppo astua sisälle taloon. Nyt lautojen ja verkon päällä on tuulensuoja-puukuitulevy. Levyn ja palkin kulmissa vielä pellavanauha tiivistyksenä.





Seuraava lattia olikin vähän huonommassa kunnossa, eikä säästettävää ollut. Tässä tilassa on ollut huoneita aikanaan kaksi, jotka on myöhemmin yhdistetty. Huvila ja sen lattiat näyttää olevan kauttaaltaan kallion päällä ja lattiatkin on tukeutuneet kallioon. Käytin olemassa olevia tukianturoita ja niiden paikkoja, joten lattiakannattimista tuli kahden suuntaiset.





Lattian eristetilaan nouseva kivi on hyvä myös verkottaa ja levyttää tuulensuojatiiviiksi. Levykotelon sisälle jäi tuuletusväli, joten mahdollisesti kondensoituva vesi ei kastele levyjä. Kivi ei itsessään nosta  kapillaarisesti maakosteutta, eikä ainakaan kallion päälle tukeutuva luonnonkivimuuri.





Seinän takana odottaa seuraavat huoneet samaa lattiatyötä, mutta tässä vaiheessa koteloin ja verkotin, eli osastoin lattioiden välisen seinänosan. Hiiret ei ainakaan kulje nyt näiden lattioiden välisellä osalla huoneista toisiin.




Alemman umpilaudoituksen päälle tykkään laittaa kaksitoistamillisen tuulensuojalevyn, koska se on helppo leikata pari milliä liian suureksi ja saada siten tiiviisti kannatinpalkkien väliin. Verkko laudan ja levyn välissä ei hankaloita mitenkään työtä, eikä hidasta sitä. Verkko tässä välissä koko pohjan alalla on tietenkin varmuuden maksimointia, mutta kulmissa varmasti hyödyllinen. Jos levyn saumoihin meinaa jäädä rakoja, on se helppo vielä tiivistää pellavatilkkeellä.

Päivitys 3.3.2018

Nyt sain John Steinbeckin kirjan Hiiriä ja ihmisiä luettavakseni. Kirja on helppolukuinen, eikä kovin pitkä. Itse luin sen kahdella istumalla, vaikka yhdelläkin sellaisella tuon lukee helposti. Ajattelin, että se olisi hyvä lukea, kun sen nimenkin lainasin omalle postaukselleni. Kirjan teema ei ole mitenkää korkeamoraalinen tai ylevä, vaan sellainen, mitä tuolle mantereelle ja tuohon aikaan työväenluokan keskuuteen sopii kuvitella. Kun länsi oli vielä aika villi. Surumielinen kyllä, mutta voin minäkin sen lukemista suositella.


sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Itsetoteutuksesta ja intohimosta

... nyt kun aiheeseen ja pääsin, niin jatkan lörpöttelyä.

Lauantai aamuna puuropadan äärellä vaimotchka kysyi, että mitä haluaisin tänään tehdä. Hän tietenkin ajatteli, että mitä aion ensiksi tehdä. Mutta pääsinkin siitä taas sopivasti omaan aiheeseeni ja kerroin, että haluan aloittaa päivän lykkäämällä pihalta mukavan kevyen, kymmenen sentin pakkaslumen. Sitten haluan tyhjentää kuivikekäymälän ja tuhkat hellasta ja pönttöuuneista. Sen jälkeen haluan pilkkoa polttopuita ja kantaa niitä tulevan viikon varastoksi sisälle mökkiin, kuivamaan ja lämpenemään, jolloin niiden hyötysuhde poltettaessa on mahdollisimman hyvä. Se tekee hyvää myös mökin ilmankosteudelle, kun polttopuut on sisällä lämpenemässä. Viimeiseksi haluaisin pilkkoa loppuun sydänlahon pöllinjärkäleen, joka minulle karhupuuksi tuotiin. Sillä olen leivinuunia lämmittänyt ja se riittää vielä lopputalveksi. Ilmainen puu, mutta vähän työtä on teettänyt. No siihen vaimotchka sanoi, että hän tietää kyllä, että ne asiat pitää tehdä, mutta hän ajatteli taas, että haluaisinko tehdä jotain muuta myös. Tietenkin jotain muutakin olisi joskus mukava tehdä, mutta tällaisissa askareissa minulla hermo ja mieli lepää. Näitä juttuja haluan tehdä ja siksi tällaisessa mökissä haluan asua.
Illalla vielä otin suksia alas verstaan ylisiltä ja sunnuntaina vietimme ulkoilupäivän kauniin lumisessa ja aurinkoisessa pakkaspäivässä.

Muistan jostain alaluokilta kouluajalta opettajan kertoman lyhyen tarinan, ehkä jostain elokuvasta, jonka aihe oli hyvin eksistentialistinen. Aihe on olemassaoloomme liittyvä ja taaskin olemassaolon perimmäisten kysymysten äärellä, ja sen vetten ääretönten vieremällä. Aihe on myös metafora, eli vertauskuvallinen, ja miksei myös allegorinen tarina.
Siinä tarinan mies oli elänyt kurinalaisen ja työorientoituneen, eli työlleen omistautuneen elämän. Hänelle varmasti olisi näillä perukoilla eläneenä ollut myös kunnia asia komeat polttopuupinot ja riittävät talvivarastot yleensäkin. Tällaisia miehiä olen saanut tuntea, jotka vielä yli yhdeksänkymppisenä rakentavat elämäänsä huomisen varalle ja kurkottavat tulevaisuuteen. Ei kysymystäkään luovuttamisesta.
Mutta tarinan mies oli kuollut ja herännyt uudelleen valoisassa huoneessa ja puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Myös valkoisiin pukeutuneet, rauhalliset ja ilmeettömät hoitajat olivat hänestä siellä huolehtineet. Ensin mies oli ollut tyytyväinen, kun sai levätä, mutta muutaman päivän päästä oli pieni levottomuus hiipinyt rinnan alle. Hän oli jo uskaltanut sanoa hoitajalleen varoen, että onhan täällä taivaassa kyllä oikein mukavaa, mutta voisinko saada jotain tekemistä, kun aika alkaa jo käydä pitkäksi. Hoitaja oli vastannut miehelle toisella kysymyksellä, että luuleeko hän olevansa taivaassa.

Tarina päättyi tähän, mutta kuulija ymmärtää miehen joutuneen helvettiin. Minulle tämä tarina avautuu sillä tavalla, että joutenolo ja loikoilu on sopivissa määrin joskus mukavaa, mutta pidemmän päälle tekevälle mielelle yhtä helvettiä. Joutilaisuus on silloin rangaistus, mutta työ tekee vapaaksi.

Nuorempana, kun lapset oli vielä pieniä, asuimme vanhassa omakotitalossa vuokralla kauniissa maaseutumaisemassa. Talossa oli hirsirunkoinen vanha osa, mutta myöhemmin laajennettu ja saneeraamalla peruspilattu. Talosta saimme homeoireita ja sieltä piti muuttaa pois parin vuoden jälkeen, taas kerrostaloon. Silloin ensimmäinen vaimoni sanoi, että hän kyllä tietää, että kun elämme kerrostalossa, hypin taas pian seinille. Hän jo kymmenen yhdessä eletyn vuoden jälkeen ymmärsi, että tekemättömyys ja joutilaisuus saa hermoni huonoon kuntoon. Pian sitten lähdinkin komennustöihin hitsailemaan laivoja Norjalaan telakalle, jossa vierähti puolisen vuotta.

Kun elää vähän vanhanaikaista elämää vanhassa talossa, saa puuhailla sellaisten askareitten parissa, joissa aika kuluu mukavasti ja mieli lepää. Ei jää sellaista aikaa tai mielitekoa, että pitäisi jäädä loikoilemaan sohvalle ja tylsistymään sekä passivoitumaan television valmiiksi nauretun ja aplodeeratun aivopierun äärelle. Siinä mieli turrutetaan kaikella turhanaikaisella ja joutavanpäiväisellä. Mutta telkkari on siinä vain yksi tapa ja mahdollisuus. Siksi ei puusuutarin mökissä edes ole sohvaa tai televisiota. Koitan vähän itsekin vaikuttaa siihen, mikä osa informaatiovaikuttamisesta vaikuttaa omaan ajatteluuni.

Omat ajatuksenikin on vain subjektiivisia osatotuuksia, eli omia mielipiteitäni rakennusperinnön säilyttämisen ja vanhojen talojen remontoinnin asian kokonaisuudessa. Puhumattakaan tästä muusta lörpöttelystä.



torstai 18. tammikuuta 2018

Menneitä ja tulevia

Vuosi on alkanut mukavan talvisissa tunnelmissa ja ihan tavallisia työpäiviäkin on takana jo muutamia. Nuorempana ajattelin, että etuoikeutettuja ovat he, jotka saavat tehdä työtä josta tykkäävät ja siten toteuttaa omaa intohimoaan ja olemustaan.  

Elämän tarkoituksen luulen olevan itsensä toteuttaminen ja mielihyvän kokeminen. Itseään voi toteuttaa hyvin myös harrastusten, ei vain palkkatyön kautta. Vanhan talon kunnostamisessa perinteisillä ajatuksilla, on usein eduksi harrastelijamaisuus ja perusteellinen luonne. Kun taas rakennusalan ammattilaisuus enemmänkin rasite sille talolle itselleen. 

Mutta itse olen saanut olla siinä etuoikeutettujen asemassa, joka on voinut toteuttaa jo poikavuosien unelmaansa ja tehdä sitä työtä mihin on kutsumus. Ensin piti kyllä haparoida ja rimpuilla työmarkkinoilla parikymmentä vuotta, ennekuin sattumus ja sallimus sen mahdollisuuden tielleni asetti, että sain asettua omaan perinnetimpurin rooliini. 

Nyt olen askarrellut itselleni myös kotisivuja, joita askartelen lisää, kun saan aikaiseksi. Sitä sopii klikkailla:





Kuvassa vastarannalla pitkäaikainen työmaani Turun Ruissalossa, nyt jo yli kymmenen vuoden takaa, kauniisti aamuauringossa ja tammikuisessa kevyessä pakkasessa.



Työmatkoja ajellessani, ja muulloinkin ajatukseni askartelevat paljon elämän perimmäisten kysymysten äärellä. Luulen, että tyytyväisyys tai tyytymättömyys on paljon itsestä kiinni. Kun hamuan sitä, minkä hallitsen, tunnen itseni ja muistan kohtuullisuuden, olen jo oikealla tiellä. Vielä täytyy muistaa, että yhteiskunta asettaa itsetoteutukselleni myös omat reunaehtonsa. Siksi haluankin tähän loppuun linkittää Edu Kettusen laulun. Haluan korostaa ja alleviivata siitä jokaisen sanan ja välimerkin. Sanoitusten ajatus voi avatua vastaanottavaiselle mielelle. 

Edu Kettunen Tavallinen päivä

Postauksen lopussa laulun lyriikat plagioituna jostain nettiavaruudesta.




Tavallinen päivä

Voi, kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä
jonkun tuulisen syyskuun tiistai kenties
ja ruuhkassa istuisi vain muuan mies,
ihan tavallisen työpäivän alla.

Ja sill' ois mielessään vain ihan tavalliset murheet:
särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine,
vähän väsynyt vain, ku sill' ois ollut kaikenlaista

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä.

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä,
eikä varjot ois niin upottavan syviä enää
ja se vaan hoitelis pois rästiin jääneitä töitä
järkeilemättä liikaa elämäänsä.

Ja sill' ois mielessä ihan tavalliset murheet:
särkevä selkä ja saapuva talvi ja sen vaimo ois fine,
vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista

Voi kumpa huomenna ois ihan tavallinen päivä
ja sanojen alla olis ilmaa taas
ja sill`ois sellanen fiilis et' elämä on tässä,
eikä joku onnen hetki vuoden päästä.

Ja sill' ois mielessä vain ihan tavalliset murheet:
särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine,
vähän väsynyt vain, kun niillä ois ollut kaikenlaista

Ja kun ilta jo sais se vain parkkeerais autonsa
siihen sen tuulisen vaahteran alle
ja vaimo ois fine ja ne istuis vain
rinnakkain olohuoneen hämärissä

Ja sill' ois mielessä vain ihan tavalliset murheet:
särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine,
vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä.