sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Muistokirjoitus


Hyvän naapurin muistoksi

Tutustuin häneen kaksitoista vuotta sitten, kun ostin naapuristaan omani, vanhan autioksi jääneen talon. Ensi tapaamisesta lähtien ymmärsin, että hän oli hienotunteinen ihminen, jolla ei ollut tapana puhua huonoa kenestäkään. Hän ei ollut utelias, eikä kysellyt mitään henkilökohtaisia asioita. Keskusteli sivistyneesti ja kertoi tarinoita menneistä ajoista ja ihmisistä, jotka muisti vielä kuin eilispäivän. Mutta myös viimeaikaiset uutiset ja tapahtumat jäi hänelle mieleen paljon paremmin, kuin meille monelle nuoremmalle. Sanomalehden ja paikallislehden hän luki kannesta kanteen päivän aikana viime vuosiin asti.

Arkiset kahvihetket ja keskustelut oli arvokkaita. Kuin pientä juhlaa päivän askareiden välissä. Oma taloni hänen naapuriin on valmistunut, kun hän oli vasta neljävuotias. Mutta hän muisti asioita tämän rakennusvaiheista, tekijöistä, muurarista ja kirvesmiehistä. Tai siitä, missä vanha torppa pihalla oli sijainnut. Tai pitkä kapea ulkorakennus, jota sanottiin junaksi, ja joka ulottui tielle asti. Hän muisti, että sotia ennen rakennetussa navetassa oli hirret loppuneet tehdessä kesken. Ja oli itsekin ollut mukana pärekattotalkoissa.

Oman pihapiirinsä ja talonsa rakennusvaiheista hän kertoi paljon asioita. Siitä, kuinka hän osti talon piipun ja uunien tiilet polttamattomina, ja kasasi omalle pihalleen tiilimiilun, jossa poltti itse tiilensä. Käytimme niitä tiiliä vielä, kun teimme hänelle uuden tynnyrikiukaan ulkosaunaan. Vanha kiuas oli palvellut kuusikymmentä vuotta.

Hän kertoi myös, kuinka joskus oli taloudenhoito niin tarkalla, että piti navetan katolta ottaa oljet ennen syksyä alas ja syöttää talven aikana lehmille muun appeen lisäksi. Katolle laitettiin päreet. Hänen kertomuksistaan löysin hiljaisia ohjeita itsellenikin, kuinka lahonneita hirsiä ja lautojakaan ei kannata polttaa pihalla kokkona, vaan pilkkoa ne hellapuuksi. Kolme ensimmäistä talvea lämmitin sitten taloni hellaa ja uuneja niillä lahopuilla, jotka olin ensin polttamassa päivässä pihalla.

Paljon kuulin paikallista tarinaa menneistä ajoista ja ihmisistä. Enemmän olisi pitänyt osata kysellä, vaikka osan kuulemastani jo unohdin. Minulle hän oli työmies, jonka kunnia omien sanojensa mukaan oli siinä, että jättää pihapiirinsä ja maansa jälkipolville paremmassa kunnossa, kuin edellinen sukupolvi. Sellainen työmies, joka kevätauringon lämmittäessä suuntaa ajatuksensa tulevien talvivarastojen täydentämiseen. Komeat polttopuupinot on työmiehen mitta.

Ajettelen surulla, että nyt hän on kuollut. Mutta myös ilolla, että hän on elänyt ja sain hänet tuntea.

"Pois aurinko painui, lankesi ilta.
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta.
mut kaukaa korven, tummuvan yöstä.
soi laulu ihmisen työstä." (Eino Leino) 


Puusuutari
Kellonsoittajan vanhasta talosta


tiistai 17. joulukuuta 2019

Myllärin tupa

Myllärin tupa on seissyt joentörmällä jo parinsadan vuoden ajan. Alussa se lienee ollut pieni, yhden huoneen savupirtti, mutta sittemmin laajennettu. Vuosikymmenien ja vuosisatojen vaihtuessa sitäkin on uudenaikaistettu. Hirsimiehet on sen seinähirteen kaivertaneet rakennusvuosia ja omia puustaveja, eli kirjainmerkkejä. Alkuperäinen rakennusvuosi voisi olla 1829, ja se on kuulemma myös kiveen hakattuna rantatörmän kalliossa.

 



Kivinen kolmiholvinen kaarisilta on hyvin säilynyt, kun päätietä on oikaistu ja uusi silta on rakennettu toisaalle. Näkymä on talon kulmalta. 


Tämä huone lienee jo uudisrakennuksen puolta savupirtin jälkeiseltä ajalta. Huoneen kulmassa on vanhan ulkonurkan hirrenpäiden katkoslinja. Lattioihin tuli nytkin kutterinpurutäyte, jota pidän jo oman työni tavaramerkkinä. Kutterinpurueristyksen tiivistän koko painollani päällä kävelemällä. Lattiarakenteista kerroin viime kirjoituksessani.





Takakulmassa vasemmalla seinässä on vanha räppänän paikka täytettynä hirrenpätkällä. Ehkä se on ollut savuräppänä. Sisäkatto on noesta musta ja seinät on aikanaan savirapattu. Lakea, eli yläpohjaa on korotettu, kun taloa on laajennettu. Sen näkee ylimmistä seinähirsistä, joita ei ole savettu, sekä kannatinhirren korotuksesta. Tämän ikäisissä taloissa on yläpohjan rakenteessa oma erikoisuutensa, mikä täytyy ymmärtää, kun myöhempiä remontteja tehdään. Tämä huone on tupa tai pirtti, miten sitten halutaankin. Tai ehkä vain keittiö. Kokoa sillä on kolmisenkymmentä neliötä ja keskikatossa kulkee kuuden metrin mittainen muotoon veistetty kannatinhirsi. Poikittaiset kattolaudat lepäävät sen varassa ja seinänvieriltä kattolistan päällä. Jos vanhoja kattolistoja lähdetään irroittamaan, tulee sieltä yläpohja eristeineen alas. Suuremman salin puolella on vielä pidempiä, eli kuuden ja puolen metrin mittaisia kannatinhirsiä kaksi kappaletta, ilman välituentoja. Niistä sähkömies on porannut sähköputkien läpivientejä huolimattomasti ja holtittomasti läpi, joskus pahimmalla peruspilaamisen aikakaudella. Reiät heikentävät kannatinhirsiä ja niiden alapintaa, johon kohdistuu yläpohjan kuorman vetovoimat. Kannatinhirret oli sitten jääneet kattoverhoilun alle piiloon. Avoimilla vinteillä, kuten kaikella tyhjällä tilalla on se ominaisuus, että ne täyttyvät tavarasta ihan huomaamatta. Usein vanhojen talojen vinteillä on luvattoman paljon painoa ja palokuormaa.




*****

Toivotan kaikille mukavaa ja rauhallista joulun aikaa, sekä kaikkea hyvää tulevalle vuodelle!


keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Hengittävyydestä ja homeongelmista

Ei ole tänäkään vuonna alkutalven pimeys ja vesisateet lannistaneet mieltä. Marraskuun aika on kulunut vanhaan taloon lattioita tehdessä.  Paljon ajatuksia ja ajattelun aiheita on ollut, mutta niistä kirjoittaminen on usein työläämpää työtä, kuin se lattioiden tekeminen.

Oma tekemiseni on pientä näpertelyä rakentamisen ja rakennusperinteen asiassa, mutta koitan miettiä ja tarkastella niiden periaatteita tässä tekemisteni lomassa. Tykkään myös kysellä ja kuunnella itseäni viisaammilta niitä ajatuksia, koska silloin voin jotain lisää oppia.

Rakenteiden hengittävyys on se teema, joista vanhojen talojen remonteissa useimmiten keskustellaan. Hengittävyydellä tarkoitetaan rakenteessa vesihöyryn ja kaasujen läpäisykykyä. Mutta myös kykyä sitoa, tai puskuroida kosteutta ja luovuttaa sitä. Muovitetuilla ilmansulkupapereilla ja höyrysuluilla hankaloitetaan ja estetään tuota kosteuden siirtymistä, esim. takaisin huoneilmaan. Kuin myös muovitetuilla maaleilla, liistereillä, tapeteilla, muovimatoilla, yms. Silloin se voi pisaroitua ja tiivistyä rakenteiden sisälle. Puhutaan siitä, että rakenteen sisäpuolisen pinnan höyrysulkutiiveyden pitäisi olla viisinkertainen ulkopuoliseen verrattuna, että lämmitetyssä rakennuksessa kosteus ei tiivistyisi eristeisiin. Ja se mikä kuitenkin sinne tiivistyy, voisi siirtyä siitä ulospäin. Lämmin ilma siirtyy sisältä ulospäin, ja vie rakenteesta kosteutta mennessään. Aiheesta on hyvä sivu myös Perinnemestarilla.  

Yhden rakennustarvikeliikkeen asiantuntijalta sain taannoin hyvän luennon aiheesta, ja hän kritisoi Hunton  -tuulensuojalevyn käyttöä vanhan talon ulkopinnassa, ja silloin lattiarakenteissa. Kuitenkin rakennesuunnittelijat käskevät tuulensuojalevyä käyttämään myös lattiarakenteissa alimmaisena, ja tuolla tuotemerkillä on nykyään parhaat edustukset rakennustarvikeliikkeissä.
Syynä tuolle kritiikille oli juuri se, että Huntonissa on vahva bitumikerros ulkopinnassa, eli vahva höyrynsulkutiiveys. Sisäpinta tarvitsisi kuulemma silloin jo höyrynsulkumuovin. Siispä luovun mieluusti vahvoista bitumikerroksista tuulensuojana.

Lämpimän ilman, ja sen mukana kosteuden siirtyminen sisältä ulospäin on aika helposti ymmärrettävissä oleva asia, kun puhutaan asuinkäytössä olevasta talosta, jossa on normaali huoneilman lämmitys. Mutta jos rakennuksessa ei ole jatkuvaa peruslämpöä, nuo kosteustekniset jutut vähän muuttuu lämmityskausien ja vuodenaikojen mukaan. Omasta mielestäni kyllä jatkuva peruslämpö jossain kesämökissä tai vapaa-ajan asunnossa edustaa ekoterrorismia, vaikka en tuota ilmastonmuutosvouhotusta itse allekirjoita. Mutta ei vielä lipsuta aiheesta, sillä tämänhetkinen työmaani on tuollaisten lattioiden parissa, jossa rakennus tulee olemaan osan vuodesta kylmillään.

Koska olen henkisesti maalainen ja tavallaan myös yksinkertainen ja suoraviivainen mies, niin vetelen mutkia vähän suoriksi omaan tutkimustyöhöni ja elämänkokemukseeni nojaten. Tykkään rakentaa aina lattioiden trossipohjan umpeen laudoitettuna, koska se jo antaa rakenteelle tuulensuojatiiveyttä. Sitten trossilaudoituksen päälle laitan tuulensuojaksi puukuitulevyn ilman tuulensuojapinnoituksia. Eli rakenteen sisäpuolisen puukuitulevyn ulkopuolelle. Talojen alapohjissa useimmiten tuuletuksen ilmavirtaukset on matalia, ja alimmaisena on jo tuo umpilaudoitus. Pelkkä puukuitulevy antaa ymmärtääkseni parhaimman mahdollisuuden kosteusvaihteluiden siirtymisille suuntaan ja toiseen. Tässä rakenteessa ei myöskään sääolosuhteet rasita tuota puukuitulevyä. Lattiaeristeeksi, eli täytteeksi kannamme talkoilla kutterinlastua, jota saamme lavallisen pihalle. Minulla tuo puruimuri/puhallin odottaa vielä rakentamistaan. Moottori ja ropelikko on ollut olemassa jo vuosia. Lattiaan päällimmäiseksi tulee lauta, joka maalataan ja sen alle ilmansulkukartonki ilman höyrynsulkukerrosta.

Tällaisen kumpaankin suuntaan höyrysuluttoman rakenteen uskoisin olevan aika hyvä takuu myös homeongelmattomaan asumiseen. Homeet ovat sieniä, ja sienillä on erittäin tärkeä tehtävä ekosysteemissä, jotta elämä voisi maapallolla jatkua. Kaikki lahopuukin on sienien lahottamaa, eikä kaikkea kuivalahoa vanhasta talosta tarvitse vaihtaa uuteen, sanoo Talotohtori. Homeiden esiintyminen voi joskus olla taloissa ongelma, mutta ihan joka kerta niiden kanssa ei kannata kovasti hermoilla. Itse ajattelen, että lahoja ja homehtuneita rakenteita pitää mahdollisimman paljon vaihtaa ja uusia. Olosuhteet, jotka homekasvustot on rakenteeseen mahdollistaneet, pitää poistaa. Tämä on se vanha syy ja seuraussuhteen periaate. Ongelmaan johtaneet syyt pitää korjata samalla kuin siihen johtaneet seurauksetkin. Eli lahoamiset ja homehtumiset. Puukuitulevyt ja ilmansulkupaperit toimivat myös suodattimina, esim. kuivalahojen ja eristeiden pölyhiukkasten huoneilmaan pääsemistä vastaan.

Loppujen lopuksi perinteinen rakennustapa on helpoimmin järkeenkäypää ja terveellistä, koska se on osa luonnonvalintaa. Ei menneet sukupolvet ja esi-isämme ole sen enempää hyvän rakennusmateriaalin päälle ymmärtäneet, kuin mekään tänä päivänä. Heillä vain oli onneksemme käytettävissä pelkät luonnonmateriaalit. Meidän aikoina teollisuuden ongelmajätteitä on haluttu loppusijoittaa asuntorakentamiseen, ja nykyään vielä kiertotalouden nimissä.

Ehkä asiat ovatkin lopulta vain abstraktioita, eikä mikään ole sitä miltä näyttää.



maanantai 11. marraskuuta 2019

Rakennusperinnettä eri vuosikymmeniltä

Taas on yksi syksy aika pitkällä ja työmaat minulla hyvällä mallilla. Kesän lopulla lähetin eetteriin ajatukseni siitä, miten syksyn olisi hyvä edistyä, koska minulla oli vielä tilattuna kahden vanhan talon ulkovuoraustyön tekeminen. Aika hyvin tuo suuri tuntematon, sattumus tai sallimus ajatukseni noteerasi, koska työt saatiin tehtyä ja parina viimeisenä päivänä oli jo mukavan kuiva pikku pakkanen.




Vanhempi talo on jo satavuotta täyttänyt, ja siinä on joskus ollut hellahuoneita, eli asuntoja useammalle perheelle. Ulkovuorlaudoitus näytti olleen vain eteläseinältä ja sen alaosasta kertaalleen vaihdettu. Yläosan pystylaudoitus oli alkuperäistä, ja siinä näki sen rakentamisjärjestyksen, kun vanhoja lautoja irroitti. Vesikaton umpilaudoitus oli naulattu päittäin seinälautoihin kiinni yläpuolelta.
Vanha laudoitus oli ilman tuuletusvälejä suoraan hirressä kiinni, ja siinä välissä tervapaperi. Koska tässä korjattiin vanhaa, eikä haluttu mittasuhteita muuttaa, tai kustannuksia turhan tähden kasvattaa, tein uuden ulkovuoren vanhan mallin mukaan. Näin myös ulkovuorilauta on osa massavaraavaa hirsirunkoa, kun siinä välissä ei ole jäähdyttävää ilmankiertoa. Taloa maalatessa täytyy vain muistaa varmistaa maalin ns. hengittävyys.

Puutavaran tähän ja seuraavaankin taloon toimitti omilta kulmiltani tuttu yrittäjä:
Tuohiaron Sahaus ja Höyläys Oy






Kun edellisessä satavuotiaassa talossa harjakorkeus oli yhdeksässä metrissä, niin tässä seuraavassa riitti melkein pelkät a-tikkaat, joilla räystään korkeudelle ylettyi. Talo on liki kuusikymmentä vuotta vanha ja arkkitehdin aikanaan suunnittelema. Talo on ollut rakentamisaikaan moderni tyyppiesimerkki, ja siihen on tultu tutustumaan pääkaupunkiseudulta asti isompina ryhminä linja-autolla. 

Tämä talo on täällä kotikulmillani viljelymaisemien keskellä, mutta suojassa ohikulkijoiden katseilta ja keskellä villiä luontoa. Isäntä kertoi laskeneensa monasti useita kymmeniä peuroja yhdellä kertaa laiduntamassa talon lähettyvillä viljelyksillä. Pari kertaa sudet on saalistaneet samalta paikalta peuroja kuluneen vuoden aikana. Sekä talon kaksi lammasta on jääneet tänä vuonna ilvesten saaliiksi, vaikka laidun on takapihalla. 






Seuraavalla työmaallani olen sisätöissä, eli katon alla talven tuloa odottamassa. Talo on lähemmäs kaksisataa vuotias, ja harvinaisen kauniilla paikalla. Mutta siitä tuonnempana.

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Verstaalla

Niin pitkältä ajalta kuin muistan, olen haaveillut omasta pienestä puusepänverstaasta. Varhaisimmat muistikuvani on kuitenkin sieltä puhumaan ja kävelemään oppimisen ajalta. Sen jo olen odottamisen suhteen oppinut, että kaikkea ei voi saada heti. Täytyy jaksaa odottaa haaveiden toteutumisia. Täytyy myös itse työskennellä oman päämääränsä saavuttamiseksi, vaikka se päämäärä ei kovin kummoinen edes olisi. Mutta jokaiselle tarpeensa mukaan. 

Mutta nyt tämän unelmani valmistuminen on jo aika pitkällä. Suunnittelen jatkavani ensi talven aikana verstaan rakentamista vanhaan pieneen navettaan, johon saisin enemmän korkeutta, ja myös tilaa parille uudelle puutyöhärvelille. 


On paljon mukavampi valmistaa vaikka ovia ja ikkunoita suorilla pinnoilla ja työtasoilla, kuin epätasaisella maalattialla irtopukkien päällä. Tai joskus niinsanotusti polven päällä.


Tässä rakensin yhdelle luottotyönantajalleni kellariin uudet pariovet vanhojen rispaantuneiden tilalle. Samalla tein ikkunoihin sisäpokat, että kellarissa voisi pysyä lämpö paremmin talvipakkasilla ja tarvittaessa. Siellä on kiva pieni hellahuoneen tapainen askartelutila.  
Ovissa on sisällä puukuitulevyä, niin pitää senkin puolesta vähän paremmin lämpimän sisällä, eikä kumise onttouttaan. On siis äänieristetty. 

Vanhoja ovia ja ikkunoita myös voi ja pitää korjata. Mutta joku raja on siinäkin, että kuinka huonokuntoisia kannataa korjata. Vanhoja paripeiliovia joskus korjasin useammatkin, vaikka jotkut oli jo toivottomana laitettu kaatopaikkakuormaan. Tein niihin puuosakorjauksia, poistin maalit ja tein uudet karmit. Niitä tultiin minulta hakemaan pitkänkin matkan takaa.
Ikkunanpokissa kun ei paljon puuta ole muutenkaan, niin sellaisten, lahojen ja haristuneiden korjaaminen voi olla aika turhanpäiväistä.   

Monta kertaa uuden tekeminen olisi helpompi juttu, kuin vanhan korjaaminen. Varmaankin olisin tehnyt kaksi uutta taloa samassa ajassa, kuin omaani remontoin. Tai kolme uutta verstasta samassa ajassa, kuin tätä nykyistä olen tähän mennessä korjaillut. 



Ovet ja ikkunat kävin asentamassa paikalleen.


keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Mukana kuvassa

Nyt halusin lainata tälle postaukselle nimen Jerzy Kosinskin samannimisestä romaanista vain siksi, että olen itse mukana parissa näistä kuvista. Vähän erikoisen hutera aasinsilta otsakkeen ja tekstin välillä, mutta kuitenkin. Tuon romaanin elokuvaversiossa Peter Sellers tekee varmasti syvähenkisimmän roolityönsä. Nykymenon hulluutta ja ilveilyä seuratessani tulee usein mieleeni tuon tarinan teema, jota voi kai kuvata myös Sokrateen luolavertauksen varjojen maailmalla.  


Mutta ei nyt niin syvällistä ja synkkää, vaan jotain paljon käytännöllisempää. Tämän kuluneen kesän päätyöni oli olla mukana projektissa, jossa vanhaa aittaparia kunnostettiin kestämään tulevien vuosisatojen ilmastonmuutokset ja säiden äärevöitymiset. Aitoista ainakin vanhempi on veistetty jo 1700 -luvun puolella, ja numeroinneista päätellen se on kahdesti purettu ja siirretty. Näillä paikoilla aitat on olleet reilun sata vuotta ovensuut vastakkain ja yhtenäisen katon alla. Myös väliosaa on yhdistänyt ulkoseinät. 

Itsekin olin tutustumassa aittoihin ja niiden isäntäväkeen jo vuosia sitten, jolloin niiden kunnostustyötä mielissä jo muhiteltiin. Aitat vaikuttivat kyllä lohduttoman kuntoisilta, mutta ryhdikkäiltä ja remontoimista odottavilta. Sukupolvia aikaisemmin, vuonna 1939 oli kohtalaisen valmis suunnitelma purkaa pois nämä huonokuntoiset aitat. Mutta kun tuli liikekannallepano ja syttyi talvisota, niin suunnitelma vähän lykkääntyi. Ylimääräinen työvoima oli isänmaan asialla, ja kotijoukoilla oli kädet täynnä tekemistä maatalon varsinaisissa töissä. 

Nyt kuitenkin vuosikymmeniä myöhemmin aittapari olikin vielä riittävän hyväkuntoinen siihen tarkoitukseen, että työtä pelkäämättömät miehet saattoivat tarttua niiden korjaamiseen. Ehjä katto niiden päällä oli aina ollut.    


Tänä vuonna olen miettinyt enemmänkin sitä, kuinka ajan kulun huomaa parhaiten lasten kasvamisesta. Minulla on useita työmaita, joissa olen vuosien aikana, ja muutaman vuoden välein käynyt jotain puuhailemassa. Siellä, missä oli vielä hetki sitten pieniä tyttöjä katsomassa piirrettyjä lastenohjelmia, kun minä asensin, listoitin ja kalustin jotain heidän perhe-elämänsä keskellä, onkin nyt talossa vain nuoria naisia.
Tai kun isäntäväen kintereillä ja helmoissa seurasi lapset keskusteluamme ja palaverimme aihetta, onkin jo seuraavaksi uusi sukupolvi varttunut, ja pian valmiina astumaan ohjaksiin. Kuinka nopea lopultakin on sukupolvien kierto ja jatkumo. 
Myös omista pikku tyttäristäni vanhempi täytti jo kolmekymmentä. Kuinka ihmeessä hän sen teki, kun en itsekään vielä ole niin vanha? Löysikö hän siihen jonkin aika-avaruuden madonreiän ja oikopolun?






Jos sitä aika-avaruuden oikopolkua käyttäen pääsisi selittämään sen aikaisille kirvesmiehille, jotka nämä aitat on aikanaan veistäneet, että miten niitä vielä vuosisatoja myöhemmin siirrellään, niin vähintään hulluna olisivat puhujaa pitäneet. Pienempi aitoista painoi jotain yhdeksäntuhatta kiloa, ja suurempi noin kaksitoista tuhatta. Hirsityöt ja korjaukset tein, kun aitat oli siirrettynä. Myös perustustyöt on helpompi tehdä hyvin, kun aitat on toisaalla.

Uudessa perustuksessa ei ole betonivaluja, vaan pintamaan kuorinta, sekä tiivistetty kerros sepeliä, eri karkeuksia. Näiden päälle ladottuna perustusten lohkokivet, jotka siellä oli ennenkin. Työmaan vaiheet ja menetelmät oli Museoviraston hyväksymät ja valvomat.







Vanhan hirsiseinän saumakohdassa oli lahoa, johon tein paikkapalat vanhoista harmaantuneista parruista. Nämä ovat näkyviin jäävää osaa.

Olen asian näin tuumannut, ja joskus sen joillekin myös sanonut, että suurin kunnia vanhojen talojen kunnostamisen ideasta ja rakennusperinteen asiasta kuuluu naisille. Jotta se pieni osa meidän rakennettua puutalokulttuuria on voinut säilyä näihin päiviin, on tarvittu sitä tunnepohjaista lähestymistapaa ja esteettistä silmää, joka on ominaisempaa naisille. Siitä kiitos ja kumarrus. Miehillä on lähestymistapa enemmän käytännönläheinen, suoraviivainen ja tehokas. Mutta se yhteispeli tässä on kaikkein tärkein, ja etuoikeutettuja ovat sellaiset naiset, joilla on ahkera ja taitava mies omasta takaa toteuttamassa yhteisissä unelmissa sitä, mihin tarvitaan lihaskuntoa ja voimaa. Minä itse miehenä haluan muistuttaa kaikkia myös siitä, että huomatkaa, kuinka paljon miehet ovat valmiit tekemään ja rakentamaan, kukin kykyjensä mukaan sen yhteisen onnen hyväksi.




Pidän paljon monenlaisista sanonnoista, kuten vaikka siitä, että "turha pikkutarkkuus on teknistä tietämättömyyttä". Sillä voin puolustella sitä, että kirvesmiehen mittatarkkuus olisi hyvä pysyä siellä sentin tai puolen sentin sisällä. Metallimiehellä mittatarkkuus on millipeliä. Mutta kun rappari rappaa, niin se on jämpti.

Tällä työmaalla isännällä itsellään oli kaikki langat käsissään ja rakentaminen perustustöistä vesikattoon hallinnassa. Kun kahden vanhan, eri aikoina rakennetun aitan yhteen sovittaminen suoralle kiviperustukselle oli millipeliä, voin sanoa, että homma oli jämpti.




Kun sateet on piiskanneet ja auringon säteet haristaneet hirsiseinän ulkopintaa kolmattakinsataa vuotta, oli niissä jo vähän paikkailtavaa. Alimpia hirsiä vaihdettiin kokonaan. Suurimmalle osalle ulkoseinistä tulee nyt lauta pintaan, niin hirsirunko säilyy vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Viimeisten työvaiheiden kuvia en ehtinyt napsimaan, kun työmaalla ei ole hyvä lorvia silloin kun tekemistä riittää. Vesikatto ehdittiin vielä yhdessä tekemään aluskatteelle asti. Tiilikatto ja ulkolaudoitus sinne tulee varmasti vielä syksyn aikana.

*****

Kun minulta kysytään, että kuinka pitkälle eteenpäin olen varattuna eri työprojekteissa, sanon, että tavallisesti vuodeksi eteenpäin. Työmailla olen kyllä rauhallinen ja varovainen, ja yritän välttää turhaa riuhtomista ja rimpuilua. Työt valmistuu yleensä ajallaan, ja joskus jopa etuajassa.

torstai 4. heinäkuuta 2019

Retki Jäämeren rantaan

Joskus, tai aika usein kun omat lyriikat loppuu, lainailen niitä joustavasti Edu Kettuselta. Meillä pyörii mielissä samat teemat ja tuntemukset, mutta hänellä vain on paljon parempi taito niitä sanoittaa. Retki meren rantaan on yksi hänen hienoista lauluistaan, jossa isä oli väsynyt mies. Me teimme nyt retken Jäämeren rantaan, joka on itselläni ollut suunnitelmissa ja unelmissa jostain poikavuosilta lähtien. Silloin vielä nuoruuden väkevän voiman tunnossa ajattelin tekeväni sen matkan polkupyörällä. Mutta kun ikä tuo mukanaan mukavuudenhalua, nyt sai telttamajoituskin vaihtua omaan pikku Poksi matkailuvaunuun. Tässä vähän kuvia ja tarinaa sukulaisille, tutuille, puolitutuille ja blogini lukijoille.  

Kuvia klikkaamalla niitä saa suuremmaksi, ainakin omalla kompuutterillani. 


 






Saavuimme Norjaan Näätämön rajanylityspaikan kautta, ja heti sen ylitettyämme maisema vaihtui siihen pohjoisen karuun kauneuteen, jota odotin. Ajoimme Tana Bruhun ja siellä Tenojokea ylöspäin Jäämeren suuntaan. Ensimmäisen yön Norjan puolella vietimme lähellä Tenojoen suuta, jossa se laskee Jäämereen. Tien vieressä oli leveä alue jokitörmän reunalla ja joki syvällä uomassaan. Heti tien toisella puolella nousi jyrkkärinteinen vuori. Halusin peruuttaa auton ja vaunun ihan siihen penkereen päälle, että voisin katsella vaunun ikkunasta joelle, ennen kuin uni tulee. Ilta oli vähän pilvinen, mutta aurinko niiden lomasta paistoi vielä ilta kymmenen jälkeen jostain luoteen suunnasta. Tarkoituksella halusin lähteä Juhannuksen aikaan matkaan, kun päivä on pisimmillään. Mutta pohjoisessa uni tuli aina nopeasti, ja oli hyvä ja rentouttava. 

Ylemmissä kuvissa Tenojokea Jäämerelle päin illalla, kun paikalle pysähdyimme.  








Heräsin, kun aurinko paistoi kirkkaasti korkealta taivaalta. Ajattelin, että kello on varmaan jo kuusi aamulla ja olisi sopiva aika nousta. Yritin kuitenkin ihan hiljaisesti rymistellä vaimokullan vierestä ylös, keräsin vaatteeni kainaloon ja astuin ulos pukeutumaan. Kun olin pukenut, katsoin kelloani, ja sehän näytti vasta kolmea. Mutta paikallista aikaa kello oli kaksi yöllä. 

Kävelin penkereellä polkua pitkin ja katselin jokisuun suuntaan. Jokiuoma kulkee pohjoisen ja etelän suunnassa, niinkuin meidän kotoinen Aurajokemmekin. Tenojoella aurinko paistoi nyt pohjoisesta, ja siinä valossa näin yksinäisen kalastajan veneellä auringon kultaaman veden päällä. Joen virtaus näytti kulkevan etelästä pohjoiseen, ja siinä hetken mietin, että olenko kuitenkin unessa vielä. Tunnelma oli erikoinen ja ihan hiljainen. 
Mutta hetken mietittyäni ymmärsin tietenkin, että joki virtaa sisämaasta merelle päin, niinkuin luonnonlaki sitä edellyttää. Meidän kotoinen kuravesiojamme, tuo Aurajoki virtaa saman lainalaisuuden mukaan, mutta pohjoisesta etelään. 
Tenojoella valot ja värit muuttuivat joka hetki. Myös hiekkadyynit näyttivät, kuin olisi vaihtaneet paikkaa pariinkin kertaan, illasta aamuun niitä katsellessani. Siinä pari tuntia käveltyäni hiiviskelin vielä takaisin vaunun suojaan untuvatäkin alle. 

Ylemmät kuvat otin silloin yöllä. 








Aika on niin ohikiitävää ja hektistä, enkä ole pysynyt perässä tässä valokuvaamisen muutoksessa. Toisin sanoen digikuvaamisessa kiinnostaa vain se ihan välttämättömin. Kamerani on pieni ja halpa kompakti, ja puhelimet saisi kameroiden puolesta heittää jokeen. Näiden kuvien valotusta ja sävyjä piti korjata ja väärentää kotikoneella.
Varastossa minulla on vielä vanhoja kinofilmi järjestelmäkameroita, pitkillä putkilla, laajakulmilla ja zoomeilla. Telejatkeilla ja paljeloitoilla. Varsisalamoilla ja muilla härveleillä, mutta niitä ei enää tule kannettua mukana, kun kaikki pitää olla reaaliaikaista ja interaktiivista verkossa.

Valokuvalla ei kuitenkaan koskaan saa tallennettua sitä tunnelmaa ja näkymää mikä silmiemme eteen avautuu näillä pohjoisilla ulottuvuuksilla ja syvyyksillä. Nuo etäisyydet päihdyttävät, joita ei voi ymmärtää, mutta yrittää vain voi.





Ajoimme Jäämeren rantatietä Tana Brusta Ifjordin kautta Lemmijoelle. Sieltä vielä pohjoisen suuntaan ja mutkan kautta kohti Altaa. Muutama kymmenen kilometriä ennen Altaa oli korkeiden vuorien välissä laakson pohjalla suuri hiekkakenttä, johon pääsimme mukavasti majoittumaan vaunun kanssa. Tuossa laaksossa oli muitakin matkamiehiä vaunuineen ja autoineen yötä pitämässä, mutta kenttä oli suuri ja jokainen oli hakeutunut erilleen muista pensaiden suojaan ja kentän reunamille. Taisivat muut matkalaiset olla enemmänkin kalastusmatkalla.
Myös hyvin maastoutettu teltta oli ison lammen, vai oliko pienen järven rannalla, joka näytti olleen sinne ihmisten tekemä, eli kaivama. Vesi oli kirkasta näissä järvissä ja joissa, ja tämä järvi oli suorakaiteen muotoinen. Rannoilla kasvoi vaivaiskoivuja.


Me halusimme kerätä kaikki omat roskamme pussiin ja veimme ne roskiksiin, kun niitä vastaan tuli. Keräsimme myös muiden jättämiä roskia, joita kuitenkin levähdyspaikoilla jonkin verran oli. Jossain Pohjois-Norjan puolella oli Alkon muovikassi rantavedessä, sekä muuta muoviroskaa. Omat muoviroskat erottelimme myös matkalla ja viemme täällä kotipuolessa niiden kierrätyspisteisiin.



Altasta matka jatkui Kautokeinon suuntaan ja kotimaan puolelle. Tie kiemurtelee alkumatkan vuorten välissä, ja jokaisen mutkan takaa kohoaa uusi korkea vuorenseinä peittämään ison osan taivasta. Levennyksiä tiellä kyllä oli pysähtymiseen, mutta kun halusin saada hyvän kuvan, niin oma peltilehmä siinä pilasi kauniin maiseman. Oikeasti monessakin maisemassa ja vanhassa pihapiirissä autot pilaavat näkymää.

Seuraavana päivänä söimme ja lepäsimme Muoniossa, ja jatkoimme ajamaan Torniojoen rantatietä Ruotsin puolelle. Tie ei ollut erityisen hyvä, mutta liikenne rauhallinen. Pajalassa meitä tuijotti iso puinen pöllö tolpan nokassa. Ruotsin puolella talot ovat kauniita ja pihapiirit hyvin hoidettuja. Myös Norjassa on kauniita ja värikkäitä taloja ja puutalokaupunkeja, mutta pohjoisin Norja on vain karun kaunista katseltavaa myös rakennusten puolesta. Viime vuosituhannella tutustuin vähän eteläisempään Norjaa ollessani siellä telakkatöissä, Stavangerissa ja siitä Bergeniin päin.








Torniojoen Ruotsin puolella on Kukkolan kohdalla camping -alue, jossa pysähdyimme aamuyöllä kolmen jälkeen paikallista aikaa. Itse tykkään ajaa halki ja katsella öistä keskikesän maisemaa.
Aurinko paistoi taas kirkkaasti ja koski kohisi ja kuohui. Rannalla oli miehiä pitkien haavien kanssa lippoamassa siikaa. Miehet keskustelivat, mutta puheen sorina hävisi kosken kuohuun. Miehet vetivät haavejaan virtauksen suuntaan ja ymmärsin, että siika ui vastavirtaan ja joskus suoraan haaviin. Vastarannalla Suomen puolella näkyi myös olevan miehet pitkine haaveineen aamuyön puuhassa. Nämä aamuyön kalastajat Torniojoella ja yöllinen kalastaja Tenojoella jätti minulle mieleenpainuvimmat ja unenomaiset muistokuvat matkastamme pohjoisen yöttömässä yössä.






Kukkolan camping -alueen vieressä on myös kalastusmuseo. Haaparanta ja Tornio olikin jo pian vastassa ja olimme taas kotimaan puolella. Levättyämme jatkoimme iltapäivän puolella matkaa kotia kohti. Torniossa kotiinpäin lähdettyämme kasitien suuntaan, mietin vielä niitä rajakaupungin likkoja, joilla on kiirettä aina. Iloa ja huolta kahta puolta jokivartta. Ja niitä kolleja, joilla on katurakin sielu. Yhdeksän elämää ja kädet diilejä täynnä.

*****

Kotona vielä useana yönä olin unissani Pohjois-Norjassa, tai Ruotsin puolella. Jos yöllä heräsin, luulin nukkuvani vaunussa, ja vasta aamulla muistin, että se matka on nyt tehty, vaikka ajatukset sillä matkalla ja niissä tunnelmissa vielä on.