lauantai 16. toukokuuta 2020

Tervaa ja paperia

Pienessä, tiiviisti rakennetussa kylässä seisoo tämä vanha talo Satakunnan puolella. Se on ollut paikoillaan varmaankin yli sata vuotta, mutta aikanaan kolmesta vanhasta hirsikehikosta paikalleen rakennettu, ja nyt kolmen huoneen talo. Parin askeleen päässä kylätien toisella puolella on kylän vanhin ja ensimmäinen talo, jonka sen vanha isäntä tietää rakennetun vuonna 1796. Talot on vaatimattomia ja asumiselle rauhoitettuja kansan syvien rivien koteja. Mutta tästä talosta on tulossa kylätien helmi ja nähtävyys. Minä näytän siitä vain sitä puolta, jossa olin jotain tekemässä. 



Minä työskentelen pääasiassa ihmisille, jotka ajattelevat sitä rakennusperinteen asiaa. Tässäkin laitettiin uusi ulkovuorilauta ilman tuuletusrakoa. Lauta on kolme senttiä paksua ja samalla osa massavaraavaa runkoa, eli seinäpaksuutta. Tuuletusväli ja ilmavirtaus sen alla periaatteessa jäähdyttäisi ja pienentäisi seinäpaksuutta.

Ilman tuuletusrakoa tehtynä täytyy varmistua hyvin siitä, että ei käytetä muovimaaleja taloa maalatessa. Keittomaalit on varmaankin turvallisin vaihtoehto, ja sillä nimellä maaleja jo marketeissakin myydään punamaalien rinnalla. Mutta markettien keittomaaleista minulla ei ole kokemusta tai parempaa ajatusta.

Sitten usein puhutaan tervapaperista tuulensuojana. Sitähän se ennen vanhaan aikaan oli, mutta ei taida nykyään saada, ainakaan helposti. Bitumivuorauspaperia olen itsekin käyttänyt, koska sillä tervapaperi on korvattu. Perinneihmisten mielestä sekin on usein liian tiivistä hengittävyyttä ajatellen. Nyt tein tervapaperia isännän oman ajatuksen pohjalta siten, että nidoin tukevan, täysin muovittoman ja verkkovahvistamattoman perinneilmansulkupahvin, jonka telaamalla tervasin seinässä. Siinä hommassa tuoksukin on hyvin perinteinen ja nostalginen.





Kyllä näissä hommissa vielä mukana rimpuilen, mutta jätän mielelläni raskaampia ja isompia hirsihommia nuoremmille ja innokaimmille. Mielenkiintoiset projektit rakennusperinteen tiimoilta kiinnostaa aina. Minuun saa yhteyden parhaiten sähköpostilla:

puusuutari(at)gmail.com

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Naistenpäivän ruusut

Meillä Suomessa naistenpäivän merkitys ei ole ollut aihe suurempaan juhlaan. Mutta viime vuosina olen oppinut, että muualla se on syy myös kansalliselle vapaapäivälle.



Luin tässä talven aikana Maksim Gorgin kirjan Maailmalla, ihmisten joukossa. Hänen ajatus tuossa kirjassa oli, että kauneinta, herkintä ja hellintä, mitä maailmassa on, on Nainen. Hän ei voinut käsittää naisten saamaa huonoa kohtelua. 


Minäkin hiljaisena, ujona ja vähäeleisenä suomalaisena miehenä olen aina ajatellut mielessäni, että kaikki naiset ovat kauniita, ihania ja suurenmoisia. Jokainen omalla tavallaan ja tyylillään. Toivon meille kaikille tasa-arvoa elämässä, mutta myös erilaisuuden säilymistä eri sukupuolten välillä, joka antaa elämälle merkityksen.


Toivotan nyt  tulevana sunnuntaina näiden ruusujen kera Hyvää Naistenpäivää kaikille kauniille, ihanille ja suurenmoisille naisille! Te olette tämän päivän ansainneet!



sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Muistokirjoitus


Hyvän naapurin muistoksi

Tutustuin häneen kaksitoista vuotta sitten, kun ostin naapuristaan omani, vanhan autioksi jääneen talon. Ensi tapaamisesta lähtien ymmärsin, että hän oli hienotunteinen ihminen, jolla ei ollut tapana puhua huonoa kenestäkään. Hän ei ollut utelias, eikä kysellyt mitään henkilökohtaisia asioita. Keskusteli sivistyneesti ja kertoi tarinoita menneistä ajoista ja ihmisistä, jotka muisti vielä kuin eilispäivän. Mutta myös viimeaikaiset uutiset ja tapahtumat jäi hänelle mieleen paljon paremmin, kuin meille monelle nuoremmalle. Sanomalehden ja paikallislehden hän luki kannesta kanteen päivän aikana viime vuosiin asti.

Arkiset kahvihetket ja keskustelut oli arvokkaita. Kuin pientä juhlaa päivän askareiden välissä. Oma taloni hänen naapuriin on valmistunut, kun hän oli vasta neljävuotias. Mutta hän muisti asioita tämän rakennusvaiheista, tekijöistä, muurarista ja kirvesmiehistä. Tai siitä, missä vanha torppa pihalla oli sijainnut. Tai pitkä kapea ulkorakennus, jota sanottiin junaksi, ja joka ulottui tielle asti. Hän muisti, että sotia ennen rakennetussa navetassa oli hirret loppuneet tehdessä kesken. Ja oli itsekin ollut mukana pärekattotalkoissa.

Oman pihapiirinsä ja talonsa rakennusvaiheista hän kertoi paljon asioita. Siitä, kuinka hän osti talon piipun ja uunien tiilet polttamattomina, ja kasasi omalle pihalleen tiilimiilun, jossa poltti itse tiilensä. Käytimme niitä tiiliä vielä, kun teimme hänelle uuden tynnyrikiukaan ulkosaunaan. Vanha kiuas oli palvellut kuusikymmentä vuotta.

Hän kertoi myös, kuinka joskus oli taloudenhoito niin tarkalla, että piti navetan katolta ottaa oljet ennen syksyä alas ja syöttää talven aikana lehmille muun appeen lisäksi. Katolle laitettiin päreet. Hänen kertomuksistaan löysin hiljaisia ohjeita itsellenikin, kuinka lahonneita hirsiä ja lautojakaan ei kannata polttaa pihalla kokkona, vaan pilkkoa ne hellapuuksi. Kolme ensimmäistä talvea lämmitin sitten taloni hellaa ja uuneja niillä lahopuilla, jotka olin ensin polttamassa päivässä pihalla.

Paljon kuulin paikallista tarinaa menneistä ajoista ja ihmisistä. Enemmän olisi pitänyt osata kysellä, vaikka osan kuulemastani jo unohdin. Minulle hän oli työmies, jonka kunnia omien sanojensa mukaan oli siinä, että jättää pihapiirinsä ja maansa jälkipolville paremmassa kunnossa, kuin edellinen sukupolvi. Sellainen työmies, joka kevätauringon lämmittäessä suuntaa ajatuksensa tulevien talvivarastojen täydentämiseen. Komeat polttopuupinot on työmiehen mitta.

Ajettelen surulla, että nyt hän on kuollut. Mutta myös ilolla, että hän on elänyt ja sain hänet tuntea.

"Pois aurinko painui, lankesi ilta.
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta.
mut kaukaa korven, tummuvan yöstä.
soi laulu ihmisen työstä." (Eino Leino) 


Puusuutari
Kellonsoittajan vanhasta talosta


tiistai 17. joulukuuta 2019

Myllärin tupa

Myllärin tupa on seissyt joentörmällä jo parinsadan vuoden ajan. Alussa se lienee ollut pieni, yhden huoneen savupirtti, mutta sittemmin laajennettu. Vuosikymmenien ja vuosisatojen vaihtuessa sitäkin on uudenaikaistettu. Hirsimiehet on sen seinähirteen kaivertaneet rakennusvuosia ja omia puustaveja, eli kirjainmerkkejä. Alkuperäinen rakennusvuosi voisi olla 1829, ja se on kuulemma myös kiveen hakattuna rantatörmän kalliossa.

 



Kivinen kolmiholvinen kaarisilta on hyvin säilynyt, kun päätietä on oikaistu ja uusi silta on rakennettu toisaalle. Näkymä on talon kulmalta. 


Tämä huone lienee jo uudisrakennuksen puolta savupirtin jälkeiseltä ajalta. Huoneen kulmassa on vanhan ulkonurkan hirrenpäiden katkoslinja. Lattioihin tuli nytkin kutterinpurutäyte, jota pidän jo oman työni tavaramerkkinä. Kutterinpurueristyksen tiivistän koko painollani päällä kävelemällä. Lattiarakenteista kerroin viime kirjoituksessani.





Takakulmassa vasemmalla seinässä on vanha räppänän paikka täytettynä hirrenpätkällä. Ehkä se on ollut savuräppänä. Sisäkatto on noesta musta ja seinät on aikanaan savirapattu. Lakea, eli yläpohjaa on korotettu, kun taloa on laajennettu. Sen näkee ylimmistä seinähirsistä, joita ei ole savettu, sekä kannatinhirren korotuksesta. Tämän ikäisissä taloissa on yläpohjan rakenteessa oma erikoisuutensa, mikä täytyy ymmärtää, kun myöhempiä remontteja tehdään. Tämä huone on tupa tai pirtti, miten sitten halutaankin. Tai ehkä vain keittiö. Kokoa sillä on kolmisenkymmentä neliötä ja keskikatossa kulkee kuuden metrin mittainen muotoon veistetty kannatinhirsi. Poikittaiset kattolaudat lepäävät sen varassa ja seinänvieriltä kattolistan päällä. Jos vanhoja kattolistoja lähdetään irroittamaan, tulee sieltä yläpohja eristeineen alas. Suuremman salin puolella on vielä pidempiä, eli kuuden ja puolen metrin mittaisia kannatinhirsiä kaksi kappaletta, ilman välituentoja. Niistä sähkömies on porannut sähköputkien läpivientejä huolimattomasti ja holtittomasti läpi, joskus pahimmalla peruspilaamisen aikakaudella. Reiät heikentävät kannatinhirsiä ja niiden alapintaa, johon kohdistuu yläpohjan kuorman vetovoimat. Kannatinhirret oli sitten jääneet kattoverhoilun alle piiloon. Avoimilla vinteillä, kuten kaikella tyhjällä tilalla on se ominaisuus, että ne täyttyvät tavarasta ihan huomaamatta. Usein vanhojen talojen vinteillä on luvattoman paljon painoa ja palokuormaa.




*****

Toivotan kaikille mukavaa ja rauhallista joulun aikaa, sekä kaikkea hyvää tulevalle vuodelle!


keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Hengittävyydestä ja homeongelmista

Ei ole tänäkään vuonna alkutalven pimeys ja vesisateet lannistaneet mieltä. Marraskuun aika on kulunut vanhaan taloon lattioita tehdessä.  Paljon ajatuksia ja ajattelun aiheita on ollut, mutta niistä kirjoittaminen on usein työläämpää työtä, kuin se lattioiden tekeminen.

Oma tekemiseni on pientä näpertelyä rakentamisen ja rakennusperinteen asiassa, mutta koitan miettiä ja tarkastella niiden periaatteita tässä tekemisteni lomassa. Tykkään myös kysellä ja kuunnella itseäni viisaammilta niitä ajatuksia, koska silloin voin jotain lisää oppia.

Rakenteiden hengittävyys on se teema, joista vanhojen talojen remonteissa useimmiten keskustellaan. Hengittävyydellä tarkoitetaan rakenteessa vesihöyryn ja kaasujen läpäisykykyä. Mutta myös kykyä sitoa, tai puskuroida kosteutta ja luovuttaa sitä. Muovitetuilla ilmansulkupapereilla ja höyrysuluilla hankaloitetaan ja estetään tuota kosteuden siirtymistä, esim. takaisin huoneilmaan. Kuin myös muovitetuilla maaleilla, liistereillä, tapeteilla, muovimatoilla, yms. Silloin se voi pisaroitua ja tiivistyä rakenteiden sisälle. Puhutaan siitä, että rakenteen sisäpuolisen pinnan höyrysulkutiiveyden pitäisi olla viisinkertainen ulkopuoliseen verrattuna, että lämmitetyssä rakennuksessa kosteus ei tiivistyisi eristeisiin. Ja se mikä kuitenkin sinne tiivistyy, voisi siirtyä siitä ulospäin. Lämmin ilma siirtyy sisältä ulospäin, ja vie rakenteesta kosteutta mennessään. Aiheesta on hyvä sivu myös Perinnemestarilla.  

Yhden rakennustarvikeliikkeen asiantuntijalta sain taannoin hyvän luennon aiheesta, ja hän kritisoi Hunton  -tuulensuojalevyn käyttöä vanhan talon ulkopinnassa, ja silloin lattiarakenteissa. Kuitenkin rakennesuunnittelijat käskevät tuulensuojalevyä käyttämään myös lattiarakenteissa alimmaisena, ja tuolla tuotemerkillä on nykyään parhaat edustukset rakennustarvikeliikkeissä.
Syynä tuolle kritiikille oli juuri se, että Huntonissa on vahva bitumikerros ulkopinnassa, eli vahva höyrynsulkutiiveys. Sisäpinta tarvitsisi kuulemma silloin jo höyrynsulkumuovin. Siispä luovun mieluusti vahvoista bitumikerroksista tuulensuojana.

Lämpimän ilman, ja sen mukana kosteuden siirtyminen sisältä ulospäin on aika helposti ymmärrettävissä oleva asia, kun puhutaan asuinkäytössä olevasta talosta, jossa on normaali huoneilman lämmitys. Mutta jos rakennuksessa ei ole jatkuvaa peruslämpöä, nuo kosteustekniset jutut vähän muuttuu lämmityskausien ja vuodenaikojen mukaan. Omasta mielestäni kyllä jatkuva peruslämpö jossain kesämökissä tai vapaa-ajan asunnossa edustaa ekoterrorismia, vaikka en tuota ilmastonmuutosvouhotusta itse allekirjoita. Mutta ei vielä lipsuta aiheesta, sillä tämänhetkinen työmaani on tuollaisten lattioiden parissa, jossa rakennus tulee olemaan osan vuodesta kylmillään.

Koska olen henkisesti maalainen ja tavallaan myös yksinkertainen ja suoraviivainen mies, niin vetelen mutkia vähän suoriksi omaan tutkimustyöhöni ja elämänkokemukseeni nojaten. Tykkään rakentaa aina lattioiden trossipohjan umpeen laudoitettuna, koska se jo antaa rakenteelle tuulensuojatiiveyttä. Sitten trossilaudoituksen päälle laitan tuulensuojaksi puukuitulevyn ilman tuulensuojapinnoituksia. Eli rakenteen sisäpuolisen puukuitulevyn ulkopuolelle. Talojen alapohjissa useimmiten tuuletuksen ilmavirtaukset on matalia, ja alimmaisena on jo tuo umpilaudoitus. Pelkkä puukuitulevy antaa ymmärtääkseni parhaimman mahdollisuuden kosteusvaihteluiden siirtymisille suuntaan ja toiseen. Tässä rakenteessa ei myöskään sääolosuhteet rasita tuota puukuitulevyä. Lattiaeristeeksi, eli täytteeksi kannamme talkoilla kutterinlastua, jota saamme lavallisen pihalle. Minulla tuo puruimuri/puhallin odottaa vielä rakentamistaan. Moottori ja ropelikko on ollut olemassa jo vuosia. Lattiaan päällimmäiseksi tulee lauta, joka maalataan ja sen alle ilmansulkukartonki ilman höyrynsulkukerrosta.

Tällaisen kumpaankin suuntaan höyrysuluttoman rakenteen uskoisin olevan aika hyvä takuu myös homeongelmattomaan asumiseen. Homeet ovat sieniä, ja sienillä on erittäin tärkeä tehtävä ekosysteemissä, jotta elämä voisi maapallolla jatkua. Kaikki lahopuukin on sienien lahottamaa, eikä kaikkea kuivalahoa vanhasta talosta tarvitse vaihtaa uuteen, sanoo Talotohtori. Homeiden esiintyminen voi joskus olla taloissa ongelma, mutta ihan joka kerta niiden kanssa ei kannata kovasti hermoilla. Itse ajattelen, että lahoja ja homehtuneita rakenteita pitää mahdollisimman paljon vaihtaa ja uusia. Olosuhteet, jotka homekasvustot on rakenteeseen mahdollistaneet, pitää poistaa. Tämä on se vanha syy ja seuraussuhteen periaate. Ongelmaan johtaneet syyt pitää korjata samalla kuin siihen johtaneet seurauksetkin. Eli lahoamiset ja homehtumiset. Puukuitulevyt ja ilmansulkupaperit toimivat myös suodattimina, esim. kuivalahojen ja eristeiden pölyhiukkasten huoneilmaan pääsemistä vastaan.

Loppujen lopuksi perinteinen rakennustapa on helpoimmin järkeenkäypää ja terveellistä, koska se on osa luonnonvalintaa. Ei menneet sukupolvet ja esi-isämme ole sen enempää hyvän rakennusmateriaalin päälle ymmärtäneet, kuin mekään tänä päivänä. Heillä vain oli onneksemme käytettävissä pelkät luonnonmateriaalit. Meidän aikoina teollisuuden ongelmajätteitä on haluttu loppusijoittaa asuntorakentamiseen, ja nykyään vielä kiertotalouden nimissä.

Ehkä asiat ovatkin lopulta vain abstraktioita, eikä mikään ole sitä miltä näyttää.



maanantai 11. marraskuuta 2019

Rakennusperinnettä eri vuosikymmeniltä

Taas on yksi syksy aika pitkällä ja työmaat minulla hyvällä mallilla. Kesän lopulla lähetin eetteriin ajatukseni siitä, miten syksyn olisi hyvä edistyä, koska minulla oli vielä tilattuna kahden vanhan talon ulkovuoraustyön tekeminen. Aika hyvin tuo suuri tuntematon, sattumus tai sallimus ajatukseni noteerasi, koska työt saatiin tehtyä ja parina viimeisenä päivänä oli jo mukavan kuiva pikku pakkanen.




Vanhempi talo on jo satavuotta täyttänyt, ja siinä on joskus ollut hellahuoneita, eli asuntoja useammalle perheelle. Ulkovuorlaudoitus näytti olleen vain eteläseinältä ja sen alaosasta kertaalleen vaihdettu. Yläosan pystylaudoitus oli alkuperäistä, ja siinä näki sen rakentamisjärjestyksen, kun vanhoja lautoja irroitti. Vesikaton umpilaudoitus oli naulattu päittäin seinälautoihin kiinni yläpuolelta.
Vanha laudoitus oli ilman tuuletusvälejä suoraan hirressä kiinni, ja siinä välissä tervapaperi. Koska tässä korjattiin vanhaa, eikä haluttu mittasuhteita muuttaa, tai kustannuksia turhan tähden kasvattaa, tein uuden ulkovuoren vanhan mallin mukaan. Näin myös ulkovuorilauta on osa massavaraavaa hirsirunkoa, kun siinä välissä ei ole jäähdyttävää ilmankiertoa. Taloa maalatessa täytyy vain muistaa varmistaa maalin ns. hengittävyys.

Puutavaran tähän ja seuraavaankin taloon toimitti omilta kulmiltani tuttu yrittäjä:
Tuohiaron Sahaus ja Höyläys Oy






Kun edellisessä satavuotiaassa talossa harjakorkeus oli yhdeksässä metrissä, niin tässä seuraavassa riitti melkein pelkät a-tikkaat, joilla räystään korkeudelle ylettyi. Talo on liki kuusikymmentä vuotta vanha ja arkkitehdin aikanaan suunnittelema. Talo on ollut rakentamisaikaan moderni tyyppiesimerkki, ja siihen on tultu tutustumaan pääkaupunkiseudulta asti isompina ryhminä linja-autolla. 

Tämä talo on täällä kotikulmillani viljelymaisemien keskellä, mutta suojassa ohikulkijoiden katseilta ja keskellä villiä luontoa. Isäntä kertoi laskeneensa monasti useita kymmeniä peuroja yhdellä kertaa laiduntamassa talon lähettyvillä viljelyksillä. Pari kertaa sudet on saalistaneet samalta paikalta peuroja kuluneen vuoden aikana. Sekä talon kaksi lammasta on jääneet tänä vuonna ilvesten saaliiksi, vaikka laidun on takapihalla. 






Seuraavalla työmaallani olen sisätöissä, eli katon alla talven tuloa odottamassa. Talo on lähemmäs kaksisataa vuotias, ja harvinaisen kauniilla paikalla. Mutta siitä tuonnempana.

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Verstaalla

Niin pitkältä ajalta kuin muistan, olen haaveillut omasta pienestä puusepänverstaasta. Varhaisimmat muistikuvani on kuitenkin sieltä puhumaan ja kävelemään oppimisen ajalta. Sen jo olen odottamisen suhteen oppinut, että kaikkea ei voi saada heti. Täytyy jaksaa odottaa haaveiden toteutumisia. Täytyy myös itse työskennellä oman päämääränsä saavuttamiseksi, vaikka se päämäärä ei kovin kummoinen edes olisi. Mutta jokaiselle tarpeensa mukaan. 

Mutta nyt tämän unelmani valmistuminen on jo aika pitkällä. Suunnittelen jatkavani ensi talven aikana verstaan rakentamista vanhaan pieneen navettaan, johon saisin enemmän korkeutta, ja myös tilaa parille uudelle puutyöhärvelille. 


On paljon mukavampi valmistaa vaikka ovia ja ikkunoita suorilla pinnoilla ja työtasoilla, kuin epätasaisella maalattialla irtopukkien päällä. Tai joskus niinsanotusti polven päällä.


Tässä rakensin yhdelle luottotyönantajalleni kellariin uudet pariovet vanhojen rispaantuneiden tilalle. Samalla tein ikkunoihin sisäpokat, että kellarissa voisi pysyä lämpö paremmin talvipakkasilla ja tarvittaessa. Siellä on kiva pieni hellahuoneen tapainen askartelutila.  
Ovissa on sisällä puukuitulevyä, niin pitää senkin puolesta vähän paremmin lämpimän sisällä, eikä kumise onttouttaan. On siis äänieristetty. 

Vanhoja ovia ja ikkunoita myös voi ja pitää korjata. Mutta joku raja on siinäkin, että kuinka huonokuntoisia kannataa korjata. Vanhoja paripeiliovia joskus korjasin useammatkin, vaikka jotkut oli jo toivottomana laitettu kaatopaikkakuormaan. Tein niihin puuosakorjauksia, poistin maalit ja tein uudet karmit. Niitä tultiin minulta hakemaan pitkänkin matkan takaa.
Ikkunanpokissa kun ei paljon puuta ole muutenkaan, niin sellaisten, lahojen ja haristuneiden korjaaminen voi olla aika turhanpäiväistä.   

Monta kertaa uuden tekeminen olisi helpompi juttu, kuin vanhan korjaaminen. Varmaankin olisin tehnyt kaksi uutta taloa samassa ajassa, kuin omaani remontoin. Tai kolme uutta verstasta samassa ajassa, kuin tätä nykyistä olen tähän mennessä korjaillut. 



Ovet ja ikkunat kävin asentamassa paikalleen.