Lämmityskauden loppua

Keväinen tervehdys kaikille lukijoilleni ympäri maailmaa täältä Aurajoen alkulähteiltä, Pöytyän rantatörmiltä ja puusuutarin töllin töyräiltä. Kevät näytti tänään sunnuntaina parasta puoltaan ja pieneen puuhasteluun pihamaalla oli mukava tarttua. Lämmityskauden loppupuolellakin polttopuut teettävät vielä työtä tällaiselle keräilijälle, jonka tulevat talvivarastot odottavat täydentämistään vuosien päähän.

Kerroin tuolla ensimmäisessä kirjoituksessani lämmityskauden alkamisesta ja hormien massaamisesta, jonka tein viime kesänä kahteen taloni savuhormiin. Aikaisempina talvina hormeissa lämmityskauden loppupuolta lähestyttäessä tapahtui rapautumista ja veto heikkeni ja savu pyrki huoneeseen. Kun keväällä nuohooja kävi tutkimassa ja puhdistamassa hormeja, sai hän vedon palautumaan. Myös itse syksyllä ja talvella lämmityskauden aikana puhdistin tiettyjä hormien vaakavetoja, ja sain vedon pysymään kohtalaisena kevääseen. Mutta välipohjasta ylöspäin hormeissa oli sisäpinnassa rikkonaista pintaa joka kosteudesta oli lähtenyt joskus rapautumaan, kun talo oli ollut parikymmentä vuotta autiona ja ilman suojaa piipun yläpäässä. Suunnitelin tuota hormien sisäpuolista massausta pari vuotta, ja päädyin lopulta käyttämään siihen käyttöön tehtyä laadukasta saksalaista hormimassaa. Säkillinen tätä kuiva-ainetta maksoi sata euroa ja ostin niitä kaksi. Sain massattua kahdeksan metriä puolenkiven hormia tällä määrällä ja se riitti tähän taloon. Työ teetettynä alaan erikoistuneella liikkeellä olisi ollut kustannukseltaan kymmenkertainen. Työ itsessään ei ollut varsinaisesti vaikeaa, mutta huolellinen pitää olla, niinkuin kaikessa tekemisessä yleensä.
Nyt ensimmäinen lämmityskausi hormimassausten jälkeen osoitti itselleni, että työ kannatti tehdä. Veto on säilynyt läpi talven hyvänä eikä rapautumista ole enää tapahtunut.
Ennen massaamineen ryhtymistä nuohosin itse huolellisesti hormit ja kostutin massattavien hormien sisäpinnat puutarhaletkulla, jossa kierrettävä suutinkärki ja sumutusasennolla. Rapattavat pinnat tulee yleensä kostuttaa ennen tehtävää rappausta.

Tästä aiheesta näytti olleen keskustelua Virossa rakentamissivusto ehitusfoorumissa, jossa oli linkki puusuutari-blogiin ja tähän kirjoitukseen. Siellä epäiltiin, ettei massa kuitenkaan pysyisi hormin sisäpinnassa. Voin kuitenkin sanoa yhden lämmityskauden jälkeen omasta kokemuksestani, että hyvin näyttäisi pysyvän. Kesämmällä nuohooja saa antaa oman arvionsa massauksen onnistumisesta.

Olen tehnyt myös kokemusperäistä tutkimustyötä nyt lopputalven ajan, ja polttanut pelkkää haapapuuta kamarien pönttöuuneissa. Tästäkin polttopuuasiasta kirjoitin alkutalvesta, ja siitä, kuinka kuulemani mukaan haapapuun polttaminen myös puhdistaa ylösvirtaavilla palokaasuillaan savuhormit, ja tekee siinä nuohoojien työtä. Pönttöuunien poskikanavissa on hankalasti nuohottavia kohtia, ja sinne voi jäädä piki ja noki kytemään kuumuudessa, jos lämmittämiseen on käytetty pelkkää havupuuta. Silloin peltejä ei voida kokonaan sulkea, vaikka hiillos pesässä olisikin jo tummunut.

Suunnitelmissa ja tavoitteissa olisi päästä aloittamaan vanhan savusaunan korjaustyöt lähiviikkoina. Ajatus oli sellainen, että keskikesän juhlan aikaan olisi jo mukava saada löyhäyttää simaiset mesilöylyt vanhan hirsisaunan kuumista kiuaskivistä. Kuitenkin päivät palkkatyössä vaatii oman energiansa ja sitoutumisensa niihin tavoitteisiin, joten omat työt siirtyvät varmasti vähän. Jokaisella työmaalla on oma mielenkiintonsa, ja niihinkin tekemisiin haluaa tarttua. Kuitenkin askareet oman kotitöllin töyräillä odottavat varmasti. Eivät karkuun lähde eivätkä tekemättä valmistu.

Kello raksuttaa mennyttä aikaa

Vanhoissa esineissä on oma viehätyksensä ja niilläkin on omat tarinansa. Suvussa mukana seuranneiden esineiden, tavaroiden, kalusteiden, yms tarinat sisältävät juuri sen tunnearvon, jota ei rahalla mitata. Esine voi itsekin joskus kertoa omaa tarinaansa sille lukijalle, jonka mieli on herkästi vastaanottamaan virittynyt.
Kuitenkin jos vanhan esineen mukana saa sen tarinan valmiina, voi sen tunnearvoa varmaan verrata siihen kauan suvussa mukana kulkeneeseen.

Ihastelin vanhaa heiluriseinäkelloa naapurin vanhan isännän kesäsaunan saunakamarin seinällä muutama kesä sitten. Poistimme silloin naakanpesän jäänteitä saunan savuhormista. Kello oli vanha Junghansin heiluriseinäkello, mutta mustuneen ja pinttyneen näköinen.
Isäntä kertoi sen ostaneensa reilu viisikymmentä vuotta aikaisemmin käytettynä kauppiaalta, joka käytettyjä kelloja toi Turusta tänne takamaille. Kello oli ja on komea, ja on varmaan tuonut arvokkuutta pienviljelijän pirttiin viisi-kuusikymmenlukujen vaiheilla. Siinä se sitten oli näyttänyt aikaa aamulypsylle ja muille päivänkierron askareille noin kolmenkymmenen vuoden ajan, kunnes käynti oli alkanut pysähdellä. Isäntä kertoili, kuinka itsekin voi tällaista isompaa kellokoneistoa voidella varovasti öljyseoksella, jossa on osa ompelukoneöljyä ja osa polttoöljyä. Myös aseöljy olisi kuulemma sopivaa hienojen kelloratasakselien voitelemiseen.
Kuitenkin kello ei enää ollut niin varmakäyntinen, että isäntä oli päättänyt viedä kellon kellosepän huollettavaksi. Kelloseppä oli tiettävästi itseoppinut ammattimies, tai vanhemmalta mestarilta oppinsa saanut ja näitä kellosepän töitä lähinnä sivuammattinaan tehnyt. Täältäkatsottuna hän asui naapurikylällä. Kävikin kuitenkin niin, että kun seinäkello oli kellosepälle viety, niin kelloseppä kuoli ja kello jäi huoltamatta. Isäntä haki kellonsa pois ja vei sen saunakamarin seinälle roikkumaan. Osti sitten uuden, vähän pienemmän ja uudenaikaisemman kellon pirtin seinälle ajannäyttäjäksi.

Kun taas kerran jotain asiaa isännän kanssa toimitimme, sanoi hän vaatimattomaan tapaansa, että jos kerran kellosta pidin, niin saan sen, jos vaan huolin. Tietenkin huolin ja olisin siitä voinut vähän maksaakin, mutta maksu ei kuitenkaan sopinut.
Toin kellon kotiin ja puhdistin sitä pölystä ja noesta, joka lähtikin yllättävän helposti miedolla saippualiuoksella ja nihkeällä pyyhkeellä. Koneistolle en muuta tehnyt, kuin puhalsin varovasti pölyistä. Asensin sen sitten oman tuvan seinälle ja kiersin käyntijouseen vetoa. Annoin heilurille pienen tönäisyn ja kello jäi käymään...? Muutaman kerran se vielä seuraavan viikon aikana pysähtyi, mutta kävi kuitenkin vetonsa loppuun ja on nyt käynyt ja aikaa näyttänyt puusuutarin talon asukkaiden arkisille askareille pian pari vuotta. Alussa hain sen käyntiin tarkkuutta heilurin pituutta säätämällä sen päässä olevasta mutterista. Eli jos kello edistää, lasketaan heiluripunnusta, tai jos jätättää, niin nostetaan. Käyntijouseen kierrän vetoa joka lauantai aamu yhdeksän aikoihin aamukahvin ja sanomalehden jälkeen. Heilurikello tykkää elämänrytmin säännönmukaisuudesta, niinkuin puusuutarikin. Katson aina, että kello on puoli minuuttia radion aikamerkkiä edellä, kun kelloa vedän, ja tarkasti se siinä ajannäytössä on pysynyt.

Nyt kuitenkin toissaviikolla kello taas pysähtyi muutaman kerran, joten päätin kokeilla ratasakselien laakeripäiden voitelemista aseöljyllä. Kun nuorempana käytin enemmän vedettäviä mekaanisia rannekelloja ja herätyskelloja, ja niitä joskus vein kellosepälle huollettavaksi, niin haastattelin häntä samalla kellosepän ammatin hienouksista. Kelloseppä kertoi, kuinka hän kastaa pienen ruuvimeisselin metallikärjen kelloöljyyn ja koskettaa sillä kellon ratasakselin laakeripäätä, niin siinä on sille laakerille sopiva annostus voiteluöljyä. Isompi määrä kerää vain pölyä ja tukkii koneistoa. Rannekellon vedettävä koneisto on aika käsittämättömän tarkkaa työtä, mutta itsekin olen jumittuneen herätyskellon purkanut osiin ja kasannut onnistuneesti. Kello lähti jopa uudestaan käymään.

Otin vanhan Junghans seinäkellon koneiston pöydälle, ja annostelin pienen ruuvimeisselin kärjellä ratasakselien laakeripäille aseöljyä. Nyt kello on käynyt taas viikon, mutta pientä ajansäätämistä se tarvitsee vielä.

Aika moni vanhoista suosikkiesineistäni on kelloja ja varmaan kaikki suosikkiesineistäni on vanhoja. Yksi kelloista on suomalaisvalmisteinen puukuorinen pieni heiluriseinäkello, jossa yhdistyy käytännöllisyys, vaatimattomuus ja tarkoituksenmukaisuus.
Kello on kirpputorilöytö kymmenen vuoden takaa, ja se näytti heti siltä seinäkellolta, joka puuttui metsämökkimme vanhan kamarin seinältä. Metsämökkimme on alkujaan varmaan ollut muonamiehenmökki tai mäkitupa, jossa oli yksi kolmentoistaneliön hirsihuone. Sodan jälkeen mökki on toiminut evakkopariskunnan asutustilana, ja saanut pienen laajennusosan. Seinäkellossa ja metsämökissä on paljon samaa sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden vaatimattomuutta, omavaraisuutta ja omatoimisuutta. Kello on valmistettu Vaasan Vaskiluodossa Hienopaja  Hehku Oy.n tehtaassa, ja saanut tarkastusleimansa 16.8.1948. Siitä on vuosikymmenien saatossa hukkunut minuuttiviisari, mutta se ajatusfilosofia sopii sähköttömään metsämökkiimme, jossa tuntiviisari näyttää ajankäyttöä riittävän tarkasti. Sama ajannäytön tarkkuus on ollut Turun Tuomiokirkon kellossa satojen vuosien ajan useille sukupolville. Kello on varmakäyntinen ja sen raksuttavasta käyntiäänestä tulee väistämättä mielikuva mummulan kamarista.

Mummulan kamarissa pienenä poikana ollessani soittorasiakellon helkkyvä sointi oli sellainen erikoisuus, jota ei muualla saanut kuulla. Kun osasi nätisti pyytää ja siivosti istua paikallaan, sai sen soittovedon kuunnella pari-kolmekin kertaa peräjälkeen. Kello on varmaan kuusikymmentäluvulta ja japanilaisvalmisteinen. Sillä oli oma tuttu paikkansa isoäidin peilipiirongin päällä. Peilipiirongin isoäiti oli saanut häälahjaksi isoisältä kolmekymmentäluvulla, kun olivat vihille menneet. Peilipiironki oli silloin käytettynä hankittu ja arvokas huonekalu, niinkuin on vieläkin. Sama soittorasiakello on saman peilipiirongin päällä nyt puusuutarin kamarissa. 

Kevät taittaa talven selkää

Pääsiäisviikonloppu olisi vielä enimmäkseen edessäpäin, ja pitkästä aikaa on mahdollisuus puuhastella omissa kotimökin nurkissa. Kevät tekee hitaasti tuloaan, vaikka tänäänkin pitkäperjantain aamuna sankassa lumisateessa siltä ei oikein näyttänyt. Mielipidekirjoituksenikin oli paikallislehdessä kirjoittajavieras otsakkeen alla viikkoa myöhemmin kuin odotin.

Joutsenien, kurkien ja muiden muuttolintujen kevätmuutot on yksi kevään kohokohdista, kun niiden parvet ylittävät kirkonkylän maisemaa viistosti koilliseen jokiuoman ja vanhan kellonsoittajan talon yli Kontolanrahkan suuntaan. Kontolanrahka on niinsanottu kumparerahka ja sijaitsee Pöytyän ja Loimaan välissä. Pinta-alaa sillä on 857 hehtaaria ja se on keskikohdaltaan seitsemän metriä reuna-alueitaan korkeammalla.
Tämän kevääntulon aikana olemme katselleet, kuinka joutsenet ovat lähettäneet pienissä parvissa tiedustelijoitaan Kontolanrahkan suuntaan, ja palanneet seuraavana päivänä takaisin etelämmäs. Komean kaarroksenkin tekivät yhtenä päivänä tässä talon yläpuolella, eli tämän pohjoisemmaksi ei sinä päivänä ollut asiaa.

Jo kolmatta kevättä katselen nyt puusuutarin mökin vanhoja väliovia, jotka ovat kaivanneet puhdistamista ja uutta maalia pintaansa. Yleensä työhön pitää vain tarttua ja alkaa tekemään sitä vastentahtoisuudesta huolimatta. Siitä se sitten valmistuu tehdessä kuin huomaamatta. Mutta maalaminen on itselleni niitä kaikista vastenmielisimpiä töitä, silloin kun sitä pitäisi tehdä itselle. Siinä asiassa arvostankin suuresti maalarien ammattikunnan osaajia. Kaikki se vanhan maalin poisto, puhdistaminen, pohjatyöt, välihionnat ja muut pitäisi tehdä huolellisesti jotta työ kiittäisi tekijäänsä. Maalin siveleminen tai telaaminen on vain nopea loppusilaus ja näkyvä pinta aika mittavalle työmäärälle. Mutta kyllä niitä on maalarimestareiksi itseään kutsuvia ja tutkinnot suorittaneita, jotka urakoidessaan vain vähän harjaavat ja karhentavat vanhan maalin pintaa ja uusi maali päälle. Jos vanhassa maalikerroksessa on ollut jokin ongelma, niin siinähän se ongelma vain peitetään uudella värillä.  Ei auta perinnemaalit ja takuuöljymaalit jos pohjatyö tehdään huonosti tai jätetään kokonaan tekemättä. Kun aineet on hyvät ja tekijä huolellinen ja osaava, voi lopputulokseltakin odottaa jotain. Tai ettei käy sitten niin, kuin työkaverini menneiltä vuosilta sanoi viljellen omaa vähäeleistä huumoriaan, kun ihastelimme omien kättemme jälkiä vähän valmiimmassa remonttikohteessa, että "Kyllähän siitä hyvänkin olisi saanut. Ainakin aineet oli hyvät."
Näiden väliovien maalaaminen onkin tämän pääsisäisviikonlopun teema. Ja työn aloittaminen pitkäperjantain kärsimysnäytelmä?

Kevään tulon huomaa keikkatimpuri siitäkin, että puhelin alkaa soimaan ja kyselyitä työmahdollisuuksista keväästä ja tulevasta alkukesästä eteenpäin. Kun aurinko levittää kevään ensimmäisiä säteitään pilviverhon takaa, saattaa puhelin soida siitä jo puolen tunnin päästä. Kevääseen herääminen on varmasti aika suomalainen erikoisuus, ja kuhina pesänkohennuksen ympärillä alkaa kuin muurahaisilla.

Nyt kuitenkin kevättalven aikana työtä on riittänyt ja tekemätöntä työtä näyttäisi olevan paljon. Työntekijän motivaatioon ja työhyvinvointiin myös rakennustyömailla vaikuttaa lähes ainoastaan pari seikkaa. Onnistumisen edellytykset työn hyvään suorittamiseen sekä työsuhteessa työnantajan velvotteiden täyttyminen. Työntekijän tulee sitoutua työaikojen säännöllisyyteen ja työnantajan palkanmaksun säännöllisyyteen.
Itse olen työskennellyt lähes pelkästään niinsanotuille tavallisille ihmisille ja kotitalouksille ja yhteispeli kaikkien kanssa on ollut saumatonta ja mielekästä. Rakennusalan pienyrittäjien kanssa sopimusten molemminpuolinen noudattaminen onkin ollut hankalampaa ja käräjilläkin on istuttu.

Olen ottanut omaksi periaatteekseni pyrkiä jollain tavalla myös auttamaan tai neuvomaan niitä, joille en voi työpanostani tarjota. Tämän teen pyyteettömästi ja rakennusperinteen asian edistämiseksi ja saan siitä itselleni mielihyvää. Eikä se myöskään ole omasta työstäni tai tuloistani pois, vaan kasvattaa lähinnä yhteistä hyvää. Kun olen tekemisissä tai kuulen jotain hyvää sanottavaa tekijöistä, pistän nimiä ja numeroita kalenteriini muistiin. Sitten kun minua kysytään pidempien matkojen takaa, johon en voi enää itse mennä töihin, kaivan kalentereita vuosienkin takaa ja annan asiakkaalle muiden tekijöiden yhteystietoja. Näinkin on muutaman kerran työ kohdannut tekijänsä. Viime vuoden alkukesästäkin kyselyitä tuli Pohjanmaata ja Lappia myöten tänne lounaiseen Suomeen. Rakennusperinteen asian ympärillä on omat hyväveli ja -sisko verkostonsa ja puusuutarilla omansa...!
Monesti myös huono maine kantaa hyvää paremmin.

Mielipidekirjoitus

Viime perjantaina ilmestyi Auranmaan Viikkolehden rakennusteema- numero. Lähetin toimitukseen oman mielipidekirjoitukseni, jonka toivoin tulevan tähän numeroon, mutta ei se siinä ollut. Mahtaako sitten tulla julkaistuksi jossain tulevassa numerossa? Mielipidekirjoitukseni teksti seuraavassa:

Tee ekoteko. Korjaa vanha talo.

Vanha talo voi olla mikä tahansa rakennus. Se voi olla kartanon vanha päärakennus. Vanha kivi- tai tiilinavetta, torppa, mäkitupa tai muonamiehen mökki. Tai vaikka vanha hirsiaitta. Vanha rakennus edustaa maamme rakennushistoriaa ja rakennettua kulttuuriympäristöä niin maalla kuin kaupungissa. Maisematien varrella se on seutukuntansa käyntikortti.

Vanhaa taloa kunnostettaessa omaan asumiskäyttöön ei tarvitse noudattaa uudelle talolle asetettuja energiamääräyksiä. Uuden talon energiavaatimukset ja lupaehdot ovat markkinaehtoisia ja markkinavetoisia. Vanhaa taloa voi kunnostaa pienemmälläkin rahalla ja hartiapankkirahoituksella. Myös asuminen vanhassa talossa voi olla vähän vanhanaikaisempaa ja juuri siksi vähemmän ympäristöä kuormittavaa. Esimerkiksi vesivessa ei ole välttämätön, vaan markkinoilta löytyy hyviä käymäläratkaisuja sisäkäyttöön. Ulkohuussi on monilta osin ylivoimainen ja helppo ratkaisu. Kotitalouden harmaille pesuvesille löytyy huomattavasti edullisempia ja yksinkertaisempia imeytysratkaisuja, kuin vessajätevesille.

Vanha asumistapa ei ole kovin herkkä edes pidemmille sähkökatkoksille.

Rakennusperinteemme vaalimisesta on tullut muodikasta ja siksi myös rakennusrestauroijien, konservaattoreiden ja korjausrakentajien koulutusta on vaalittu. Kaupungeissa asuu nuoria ihmisiä ja perheitä, joita maaseutuasuminen kiinnostaisi. Heittäisin haasteen teille, joilla on autioita asuintiloja ja tyhjiä rakennuksia, että laittakaa myyntiin ja mielellään edullisesti. Korjausrakentaminen on kustannuksiltaan työvoimavaltaista, mutta kenellä innostusta ja voimavaroja siihen riittäisi, niin annetaan heille mahdollisuus. Tästä hyötyisivät kaikki. Niin ostaja, myyjä kuin kyläyhteisö ja seutukunta.

Vanhan rakennuksen voi myös kunnostaa säilyttääkseen sen, vaikka sille ei nyt käyttöä olisikaan. Kun vesikatto, perustukset ja ulkovuoraus on kunnossa, säilyy rakennus kuivana tulevien sukupolvien käyttöä tai entisöintiä varten.

Ennen sotia rakennettuja vanhoja taloja on tänäpäivänä noin yksi sadasta koko maamme rakennuskannasta, eli aika vähän. Tällaisia korjauskelpoisia taloja ei pitäisi enää purkaa, vaikka uusi talopaketti onkin helppo ja nopea pystyttää. Myös maaseutumaisemassa vanhat rakennukset antavat rakennushistoriallista ja kulttuurista näköalaa. Lisäksi vanha talo tykkää kun siinä asutaan.

Pöytyällä kellonsoittajan vanhassa talossa

puusuutari

Jari Lehtonen

Pohjantuuli nurkissa ujeltaa

Tommy Taberman sanoi joskus, että todellinen taiteilija ja kirjoittaja ei odota inspiraation saapuvan, vaan hän istuu kirjoituspöytänsä ääreen ja kutsuu inspiraatiota luokseen. Siinä mielessä Kalle Päätalo oli todellinen kirjailija, koska olen kuullut, että hän istui kirjoituskoneensa ääreen aamulla, kun työpäivä alkoi muillakin. Piti varmaan muutaman tauon päivän aikana, mutta kirjoitti kuitenkin täyden työpäivän ja työviikon ja niin edespäin. Hän olikin nuorena miehenä metsätöissä ja rakennuksilla oppinut työmoraalinsa ja itsekurinsa. Se elämäntapa kantoi loppuun asti ja mittava tuotanto jäi jälkeen.

Olin ajatellut, että tässä blogissa voisin kirjoittaa jotain yleisluontoista niistä rakennusprojekteista joissa olen ollut mukana tai jotain omista rakentamisitani, mutta ajatus hakee vähän paikkaansa...! Mitään nettipäiväkirjaa en ole ajatellut pitää, sen enempää kuin rakennusprojektiblogiakaan. Joten laitan tänne sattumanvaraisesti mitä mielessä pyörii. Jos joku saa näistä tarinoista vinkkiä ja virikettä, niin se olisi kovin mukavaa. Vanhempiakin tarinoita kannattaa silmäillä.

Tänään näillä Aurajokisuiston lakeuksilla ainakin tuuli pyöritti lumipöpperöä kinoksiksi teiden varsille ja pihojen reunavalleille. Tuuli oli etelän suuntainen ja kun pakkasta oli vain pari astetta, oli viimakin vielä aika siedettävä. Kun asuttaa vanhaa taloa tuulisella peltoaukealla, huomaa hyvin, mikä merkitys on talon rakenteiden tuulensuojatiiveydellä. Tuuleton sää ja kolmenkymmenen asteen pakkanen ei jäähdytä taloa ollenkaan niin paljon, kuin vaikka kolmen asteen pakkanen ja tuuli pohjoisesta kymmenen metriä sekunnissa.

Täällä Aurajoen jokitörmällä on saanut huomata, minkälainen on pureva pakkastuuli. Jokiuoma laskee tälläkohtaa pohjoisesta  etelään, ja kun jokipenkereet on vuosisatojen ajan olleet paljaaksi raivattuina viljelyksiä varten, saa siinä paljaassa uomassa pohjoistuulen voima aika vapaasti kasvaa.

Tämä nykyinen puusuutarin mökki on rakennettu aikanaan siten, että veranta ja piha on talon pohjoisen puolella. Veranta on umpinainen, mutta ulko-ovia ei ole tiivistetty, samoin kuin ovia verannalta porstuaan. Myös porstua, eli eteinen on aikanaan ollut kylmä, eikä siellä ollut yläpohjan päällä eristepehkua. Vain tupakeittiö ja kamarit oli lämpimäksi rakennettuja.
Kahdenkymmenen asteen pakkasella ja pohjoistuulella saimme huomata ensimmäisenä asumistalvena, että täällähän oli eteisessä aika raikas ilmanvaihto. Purua olin kyllä yläpohjaan jo levittänyt ja lattiat, eli alapohjaeristykset oli uusittu edellisenä talvena. Seuraavaksi talveksi sitten laitoimme paksun ja painavan verhoilukankaan oviverhoksi eteisen puolelle ulko-oville. Kovemmassa pohjoispuhurissa sekin pullistui kuin raakapurje saaristolaispurressa. Vanhassa talossa ja asumistavassa onkin se väliovien merkitys aika oleellinen juttu. Eli huoneita voi lämmittää erikseen tarpeen mukaan.

Jotkut remontoijat modernisaatiovimmassaan kantavat väliovia talosta pois, mutta itse olen tuonut vanhojen väliovien lisäksi yhdeksäntoista kappaletta vanhoja peiliovia taloon. Osa on väliovia, osa komeron ovia ja siihen porstuan oviverhon tilalle tein lopulta itse tuplapariovet peiliovina vanhalla mallilla. Oikean kokoisia olisi ollut lähes mahdoton löytää vanhojen rakennusosien myyjiltä.

Toisena asumistalvena aloitin vanhan avoimen vintin rakentamista  ja silloin lisäeristin ja tiivistin vanhaa yläpohjaa, eli nykyistä välipohjaa. Ja nyt kolmantena asumistalvena varsinaisessa yläpohjassa on liki puoli metriä kutterinpurua, välipohjassa kolmisenkymmentä senttiä, kuten alapohjassakin. Kutterinpurun käyttö on puusuutarille periaatteellinen kysymys ja päähänpinttymä. Sen lisäksi olen hyväksynyt itselleni ainoastaan pellavaeristeen käytön, kun rakensin rappukäytävän yläkertaan.

Ensimmäistä asumistalvea edeltävänä kesänä korjasin ja rakensin ulkoseinärakenteet kuntoon. Olin edellisenä talvena rakentanut talon lattiat, eli alapohjat ja siinä samassa työvaiheessa vaihtanut ja korjannut hirsiä talon sisältä käsin vanhaa ulkovuorausta rikkomatta. Oli siinä pientä fundeeraamisen paikkaa joskus, kun vaikka ulkonurkkaliitoksen teki sisältä käsin ulkovuorilaudoituksen ollessa ulkopuolella. Kuitenkin vaihdoin taloon alahirsiä ja vähän ylempiäkin sisäpuolelta nelisenkymmentä metriä, ja vielä kymmenkunta metriä seuraavana kesänä ulkopuolelta.

Ulkovuorilaudoituksen irroitin seinä kerrallaan ja aina seuraavan nurkan yli, jonka alueen sitten korjasin, jos korjattavaa oli. Itä ja eteläseinustat on aina pahimmat, kun taas pohjois ja länsiseinustat yleensä parhaassa kunnossa. Näissä näkyy sääolosuhteiden vaikutus, mutta muut vesivahingot ja vauriot ei katso niinkään ilmansuuntaa.

Kun seinusta oli puuosavaurioiltaan korjattu, paperoin huolellisesti bitumivuorauspaperilla kaksi- ja kolminkerroin nurkat ja ikkunoiden alapuolisen-, eli alapohjakorkeuden. Suorille osille ajattelin, että yksi ehjä kerros riittää. Ulkovuorilaudan laitoin suoraan hirteen kiinni ilman tuuletusrakoa, niinkuin se oli ollut ennenkin. Talon ulkopintaan tuli se neljän öljyn takuumaali.

Vauriot, mitä seinähirsissä oli nähtävillä, oli joiltain osin selvästi perua siltä ajalta, kun talo oli ollut parikymmentä ensimmäistä vuottaan hirsipintaisena. Ei ollut edellinen puusuutari katsonut tarpeelliseksi korjata lahoja paikkoja, vaan kolot oli tiivistetty pellavatilkkeellä ja laudan ja hirren väliin oli laitettu tuulensuojapahvi. Vanhat vauriot oli siellä ulkovuorauksen alla säilyneet muuttumattomana, eikä mitenkään rakenteita tai eristystä heikentänyt ja asumista haitannut.

Ulkovuorilauta oli ja on pystylauta saumariman kanssa, joka tietenkin oli alapäästään pari-kolmekymmentä senttiä lahonnutta. Tuntui vähän haaskaamiselta vaihtaa koko pitkä lauta tästä syystä, joten mietin muita vaihtoehtoja.
Vuorilaudan alapäässä kivijalan päällä kulki tippapuu, samoin kuin yläpäässä hirsivarvin tasakerran korkeudella. Päätykolmiot on helmiponttipaneloitu ja vielä talon alkuperäiset.
Päätin katkaista vuorilaudat siten, että tein kolmannen tippapuulinjan ikkunoiden alareunan korkeudelle. Tämä sama tapa on myöhemmin kelvannut myös asiakaskohteissakin, ja näytti museovirastokin sen hyväksyvän.  Näin vanha hyvä vuorilauta tuli suurelta osin säästettyä ja uudelleen käytettyä, eikä jatkoliitos ole ihan amatöörimäisen näköinen.

Hirsiseinä on paksuudeltaan sen kuusi tuumaa eli viisitoista senttiä, mikä on yleisin hirrenpaksuus vanhoissa taloissa. Sisäpuolella seinässä on vain pinkopahvi, eli ei mitään lisälämpöeristyksiä kummallakaan puolella. Lämpöhävikki on suurinta yläpohjan kautta ja seinän kautta sitä tapahtuu vain reilu kymmenen prosenttia. Seinä-, kuten muutkin rakenteet olen halunnut säilyttää niinsanotusti hengittävärakenteisina. Tässä saa olla toisinaan aika tarkkana varsinkin, jos kysyy neuvoja tavallisesta rakennustarvikekaupasta. Vaikka tapetti olisi paperia, voi sen kuviovärissä olla muovia. Tai jos tapetti on oikeanlaista paperitapettia, niin hyvin helposti kauppias myy liisteriä, joka sisältää muoviainesosia, kuten metyleeniselluloosaa. Oikeaa selluloosaliisteriäkin on tarjolla.
Hengittävä rakenne on kuitenkin tuulensuojatiivis, mutta ei höyrytiivis. Ilman osakaasut, kuten vesihöyry on hyvin hallittavissa niinsanotulla hengittävällä rakenteella, kuten hirsirungolla.

Nyt tuulisina päivinä ja öinä kun kuuntelee tuulen ujellusta ulkona, voi olla tyytyväinen siihen, että tuli oltua huolellinen tiiveyden ja rakenteiden kanssa. Jos vanhan talon vanha lattia on säilynyt hyvin alkuperäisessä kunnossa, ei sitä kovin mielellään halua rakentaa kokonaan uudestaan. En ainakaan itse sellaista suosittele. Kuitenkin vanhan lattian tiivistäminen on aika hankalaa, vaikka sieltä lattialaudat nostaa ylös ja täyttää painuneet eristeet. Ongelma on yleensä siellä harvassa ja hatarassa trossipermannossa, josta tuuli puhaltaa lattiaeristeisiin. Omaksi onneksi kellonsoittajan vanha talon lattiat oli riittävän huonossa kunnossa, eli mitään säästämistä ei ollut. Uudesta sahatavarasta tehtynä tiiveys oli helppo rakentaa.

Vanhojen ikkunoiden korjaus olikin ihan ensimmäinen työni ennen vanhojen lattioiden purkua. Tilasin silloin omaa työtä jouduttaakseni muutaman uuden ulkopokan ikkunapuusepältä, ja karmit korjasin itse. Vanhoista kolmiruutuisista ulkopokista yhdistin kahden pokan ehjät yläpäät, jolloin sain yhden neljäruutuisen  vaakaikkunan pesuhuoneemme väliseinään katon rajaan. Pesuhuoneen rakensin pieneen tilaan yläkerran rappusten alle eteiseen, jolloin eteisen ulkoseinäikkuna jäi pesuhuoneen puolelle. Tästä väliseinän yläikkunasta valo kulkee mukavasti molempiin suuntiin, ja se toimii tilanjakajana. Vielä kun oma äitimuori on käsistään kätevä ja innostunut käsitöistä, niin oli mukava tilata sopivan mittaisia pitsiverhoja viimeistelemään sisustamista.

Pitsihuvilaromantiikkaa

Linkki Turun matkakuviin:

http://www.napsu.fi/matkailu/matkakuvat/1324/10-09-25--21-16-04--Turku

Siinä pitkäaikainen työmaani nähtynä Ruissalon Rantapromenadilta. Kahdeksankulmaisen hirsitornin kuvassa etummaisen seinän hirsistäkin on kaikki alahirrestä ylimpään hirteen asti korjattu tai vaihdettu. Sen lisäksi hirsikorjausta ja muutakin korjaustyötä teimme paljon muuallakin huvilassa.

Ajatushuttua

Radio on hieno keksintö! Siinä askareiden lomassa voi kuunnella radio-ohjelmia, ja jos työ ei vaadi ajatusten keskittämistä, voi seurata myös mielenkiintoa herättäviä keskustelunaiheita. Televisio vangitsee seuraajansa paljon kokonaisvaltaisemmin, mutta onneksi ne keksivät sen digitaalisuuden. Lakkasi meilläkin näkymästä. Ja koska minä kuuntelen radiota, maksan myös tulevan yle-veron napisematta.

Yleisradiossa ajantasan lauantaivieraana oli kasvitieteen dosentti Jussi Tammisola, jolla oli painavaa sanottavaa luomuruokatuotannosta ja luomuruuan syömisestä. Argumentaatiot tuntuvat vahvoilta ja vastaansanomattomilta siinäkin mielessä, että hän on oman alansa ammattimies ja asiantuntija.
Hänen mukaansa luomuruokatuotanto perustuu antroposofiseen huuhaauskontoon ja käyttäjäkokemukset käyttäjän omien uskomusten lumevaikutukseen. Hän siis puhuu kasvinjalostuksen puolesta.

Kuinkahan merkittäviä sitten käyttäjäkokemukset ovat? Itse ainakin tykkäsin vanhalla kananlannalla muokatussa, omassa pellossa kasvatetuista perunoista. Itselläni on jäänyt myös päällimmäisenä mieleen rippikoulussa aikanaan opitusta, että usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan. Mielestäni jo tämä väittämä vie pohjaa omalta asialtaan.

Vien aina mielelläni ja omassa mielessäni tämän edistys- ja kehitysuskon vastakkainasettelun perinne- ja luomu-uskon kanssa tänne rakentamisen ja rakenteiden tasolle. Vai onko edistys tietoa ja perinne uskoa, vai perinne tietoa ja kehitys uskoa...? En tiedä, mutta uskon jotain luulevani...

Olen joskus kuullut väittämiä, että puhtaasta luonnonmateriaalista rakennettu talo olisi terveysvaikutteinen, eli edistäisi asujansa terveyttä. Tätä olisi mukava uskoa, mutta kerran radiohaastattelussa asumisterveysliiton henkilö luetteli useita puhtaasta puusta ilmaan liukenevia ihmiselle haitallisia kaasuja. Puu siis ei ole ihmiselle sellaisenaan terveysvaikutteinen, mutta varmasti vähemmän haitallinen kuin monet nykyaikana käytetyistä teollisista keinotekoisista rakennusaineista? Monet rakennusmateriaalithan ovat muun teollisuuden prosessien ylijäämätuotteita, jotka on jatkojalostettu rakentamisen tarpeisiin. Vai onko rakentaminen valjastettu teollisuuden ylijäämätuotannon loppusijoituskohteeksi?

Dosentti Jussi Tammisolalle tärkein tieto hänen työssään kasvinjalostuksen parissa oli oivallus siitä, että kasvi ei halua tulla syödyksi. Samaan kasvikuntaan kuuluu myös puu ja voisin uskoa, ettei puu välttämättä halua tulla rakennuspuuksi tai joutua hellanpesään. Tammisolan mukaan kasvit ovat nerokkaita myrkkyjen kehittäjiä itsensä suojelemiseksi. Luulen ymmärtäneeni, että niin kasvi- kuin eläinkunnankin olemisen korkein päämäärä on oman itsen ja lajin elämä sinänsä.

Koska elämä nyt kuitenkin on lajien ja yksilöiden välistä kilpailua ja riistoa, en koe kovin huonoa omaatuntoa käyttäessäni puuta rakennustarpeeksi, tai keittäessäni oman maan perunoita syötäväkseni. Seuraavassa vaiheessa kuitenkin tammet ja lehmukset ja muut kirkkomaan puut imevät kasvuvoimaansa meidän vainajalehdoistamme. Elämänkehän kiertokulkua.

Liittyykö rakennusperinteen ajatukseen sitten jotain huuhaata? Varmasti silläkin saralla rahastajia löytyy, mutta löytyy myös talkoohenkeä. Minusta olisi tosi hienoa jos taloja rakennettaisiin vieläkin vanhoilla rakennusmenetelmillä ja malleilla. Ehkä sata-, pari- tai kolmesataa vuotta vanhoilla. Tämä on kuitenkin rakennusalan suunnittelijoille, asiantuntijoille ja arkkitehdeille kauhistuttavaa puhetta.

Kuitenkin vanhoja taloja vielä on asuttuina ja autioina. Niissä puurakenteiden ja muunkin materiaalin hartsit, kaasut, yms. on vuosien ja vuosikymmenien aikana ilmaan liuenneina suurimmalta osin. Eli olisiko asumisterveydelle parhaimpia vaihtoehtoja kunnostaa itselleen vanha talo sen vanhoilla ja alkuperäisillä menetelmillä? Käyttäjäkokemukset kuitenkin kertovat ja omassa empiirisessä elämänpiirissäni olen nähnyt, että vanhoissa taloissa asuu onnellisia ihmisiä.