torstai 4. heinäkuuta 2019

Retki Jäämeren rantaan

Joskus, tai aika usein kun omat lyriikat loppuu, lainailen niitä joustavasti Edu Kettuselta. Meillä pyörii mielissä samat teemat ja tuntemukset, mutta hänellä vain on paljon parempi taito niitä sanoittaa. Retki meren rantaan on yksi hänen hienoista lauluistaan, jossa isä oli väsynyt mies. Me teimme nyt retken Jäämeren rantaan, joka on itselläni ollut suunnitelmissa ja unelmissa jostain poikavuosilta lähtien. Silloin vielä nuoruuden väkevän voiman tunnossa ajattelin tekeväni sen matkan polkupyörällä. Mutta kun ikä tuo mukanaan mukavuudenhalua, nyt sai telttamajoituskin vaihtua omaan pikku Poksi matkailuvaunuun. Tässä vähän kuvia ja tarinaa sukulaisille, tutuille, puolitutuille ja blogini lukijoille.  

Kuvia klikkaamalla niitä saa suuremmaksi, ainakin omalla kompuutterillani. 


 






Saavuimme Norjaan Näätämön rajanylityspaikan kautta, ja heti sen ylitettyämme maisema vaihtui siihen pohjoisen karuun kauneuteen, jota odotin. Ajoimme Tana Bruhun ja siellä Tenojokea ylöspäin Jäämeren suuntaan. Ensimmäisen yön Norjan puolella vietimme lähellä Tenojoen suuta, jossa se laskee Jäämereen. Tien vieressä oli leveä alue jokitörmän reunalla ja joki syvällä uomassaan. Heti tien toisella puolella nousi jyrkkärinteinen vuori. Halusin peruuttaa auton ja vaunun ihan siihen penkereen päälle, että voisin katsella vaunun ikkunasta joelle, ennen kuin uni tulee. Ilta oli vähän pilvinen, mutta aurinko niiden lomasta paistoi vielä ilta kymmenen jälkeen jostain luoteen suunnasta. Tarkoituksella halusin lähteä Juhannuksen aikaan matkaan, kun päivä on pisimmillään. Mutta pohjoisessa uni tuli aina nopeasti, ja oli hyvä ja rentouttava. 

Ylemmissä kuvissa Tenojokea Jäämerelle päin illalla, kun paikalle pysähdyimme.  








Heräsin, kun aurinko paistoi kirkkaasti korkealta taivaalta. Ajattelin, että kello on varmaan jo kuusi aamulla ja olisi sopiva aika nousta. Yritin kuitenkin ihan hiljaisesti rymistellä vaimokullan vierestä ylös, keräsin vaatteeni kainaloon ja astuin ulos pukeutumaan. Kun olin pukenut, katsoin kelloani, ja sehän näytti vasta kolmea. Mutta paikallista aikaa kello oli kaksi yöllä. 

Kävelin penkereellä polkua pitkin ja katselin jokisuun suuntaan. Jokiuoma kulkee pohjoisen ja etelän suunnassa, niinkuin meidän kotoinen Aurajokemmekin. Tenojoella aurinko paistoi nyt pohjoisesta, ja siinä valossa näin yksinäisen kalastajan veneellä auringon kultaaman veden päällä. Joen virtaus näytti kulkevan etelästä pohjoiseen, ja siinä hetken mietin, että olenko kuitenkin unessa vielä. Tunnelma oli erikoinen ja ihan hiljainen. 
Mutta hetken mietittyäni ymmärsin tietenkin, että joki virtaa sisämaasta merelle päin, niinkuin luonnonlaki sitä edellyttää. Meidän kotoinen kuravesiojamme, tuo Aurajoki virtaa saman lainalaisuuden mukaan, mutta pohjoisesta etelään. 
Tenojoella valot ja värit muuttuivat joka hetki. Myös hiekkadyynit näyttivät, kuin olisi vaihtaneet paikkaa pariinkin kertaan, illasta aamuun niitä katsellessani. Siinä pari tuntia käveltyäni hiiviskelin vielä takaisin vaunun suojaan untuvatäkin alle. 

Ylemmät kuvat otin silloin yöllä. 








Aika on niin ohikiitävää ja hektistä, enkä ole pysynyt perässä tässä valokuvaamisen muutoksessa. Toisin sanoen digikuvaamisessa kiinnostaa vain se ihan välttämättömin. Kamerani on pieni ja halpa kompakti, ja puhelimet saisi kameroiden puolesta heittää jokeen. Näiden kuvien valotusta ja sävyjä piti korjata ja väärentää kotikoneella.
Varastossa minulla on vielä vanhoja kinofilmi järjestelmäkameroita, pitkillä putkilla, laajakulmilla ja zoomeilla. Telejatkeilla ja paljeloitoilla. Varsisalamoilla ja muilla härveleillä, mutta niitä ei enää tule kannettua mukana, kun kaikki pitää olla reaaliaikaista ja interaktiivista verkossa.

Valokuvalla ei kuitenkaan koskaan saa tallennettua sitä tunnelmaa ja näkymää mikä silmiemme eteen avautuu näillä pohjoisilla ulottuvuuksilla ja syvyyksillä. Nuo etäisyydet päihdyttävät, joita ei voi ymmärtää, mutta yrittää vain voi.





Ajoimme Jäämeren rantatietä Tana Brusta Ifjordin kautta Lemmijoelle. Sieltä vielä pohjoisen suuntaan ja mutkan kautta kohti Altaa. Muutama kymmenen kilometriä ennen Altaa oli korkeiden vuorien välissä laakson pohjalla suuri hiekkakenttä, johon pääsimme mukavasti majoittumaan vaunun kanssa. Tuossa laaksossa oli muitakin matkamiehiä vaunuineen ja autoineen yötä pitämässä, mutta kenttä oli suuri ja jokainen oli hakeutunut erilleen muista pensaiden suojaan ja kentän reunamille. Taisivat muut matkalaiset olla enemmänkin kalastusmatkalla.
Myös hyvin maastoutettu teltta oli ison lammen, vai oliko pienen järven rannalla, joka näytti olleen sinne ihmisten tekemä, eli kaivama. Vesi oli kirkasta näissä järvissä ja joissa, ja tämä järvi oli suorakaiteen muotoinen. Rannoilla kasvoi vaivaiskoivuja.


Me halusimme kerätä kaikki omat roskamme pussiin ja veimme ne roskiksiin, kun niitä vastaan tuli. Keräsimme myös muiden jättämiä roskia, joita kuitenkin levähdyspaikoilla jonkin verran oli. Jossain Pohjois-Norjan puolella oli Alkon muovikassi rantavedessä, sekä muuta muoviroskaa. Omat muoviroskat erottelimme myös matkalla ja viemme täällä kotipuolessa niiden kierrätyspisteisiin.



Altasta matka jatkui Kautokeinon suuntaan ja kotimaan puolelle. Tie kiemurtelee alkumatkan vuorten välissä, ja jokaisen mutkan takaa kohoaa uusi korkea vuorenseinä peittämään ison osan taivasta. Levennyksiä tiellä kyllä oli pysähtymiseen, mutta kun halusin saada hyvän kuvan, niin oma peltilehmä siinä pilasi kauniin maiseman. Oikeasti monessakin maisemassa ja vanhassa pihapiirissä autot pilaavat näkymää.

Seuraavana päivänä söimme ja lepäsimme Muoniossa, ja jatkoimme ajamaan Torniojoen rantatietä Ruotsin puolelle. Tie ei ollut erityisen hyvä, mutta liikenne rauhallinen. Pajalassa meitä tuijotti iso puinen pöllö tolpan nokassa. Ruotsin puolella talot ovat kauniita ja pihapiirit hyvin hoidettuja. Myös Norjassa on kauniita ja värikkäitä taloja ja puutalokaupunkeja, mutta pohjoisin Norja on vain karun kaunista katseltavaa myös rakennusten puolesta. Viime vuosituhannella tutustuin vähän eteläisempään Norjaa ollessani siellä telakkatöissä, Stavangerissa ja siitä Bergeniin päin.








Torniojoen Ruotsin puolella on Kukkolan kohdalla camping -alue, jossa pysähdyimme aamuyöllä kolmen jälkeen paikallista aikaa. Itse tykkään ajaa halki ja katsella öistä keskikesän maisemaa.
Aurinko paistoi taas kirkkaasti ja koski kohisi ja kuohui. Rannalla oli miehiä pitkien haavien kanssa lippoamassa siikaa. Miehet keskustelivat, mutta puheen sorina hävisi kosken kuohuun. Miehet vetivät haavejaan virtauksen suuntaan ja ymmärsin, että siika ui vastavirtaan ja joskus suoraan haaviin. Vastarannalla Suomen puolella näkyi myös olevan miehet pitkine haaveineen aamuyön puuhassa. Nämä aamuyön kalastajat Torniojoella ja yöllinen kalastaja Tenojoella jätti minulle mieleenpainuvimmat ja unenomaiset muistokuvat matkastamme pohjoisen yöttömässä yössä.






Kukkolan camping -alueen vieressä on myös kalastusmuseo. Haaparanta ja Tornio olikin jo pian vastassa ja olimme taas kotimaan puolella. Levättyämme jatkoimme iltapäivän puolella matkaa kotia kohti. Torniossa kotiinpäin lähdettyämme kasitien suuntaan, mietin vielä niitä rajakaupungin likkoja, joilla on kiirettä aina. Iloa ja huolta kahta puolta jokivartta. Ja niitä kolleja, joilla on katurakin sielu. Yhdeksän elämää ja kädet diilejä täynnä.

*****

Kotona vielä useana yönä olin unissani Pohjois-Norjassa, tai Ruotsin puolella. Jos yöllä heräsin, luulin nukkuvani vaunussa, ja vasta aamulla muistin, että se matka on nyt tehty, vaikka ajatukset sillä matkalla ja niissä tunnelmissa vielä on.


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Vanha puutalo etsii uusia asukkaita

Aika kuluu ja elämäntilanteet muuttuu. Vanha puutalo seisoo rauhallisena ja ryhdikkäänä omalla paikallaan. Useat sukupolvet on sen kynnyspuita kuluttaneet, ja sen viimeisiin asukkaisiin olen saanut onnekseni tutustua. 


Tässä vanhan korjaamisen ja rakennusperinteen asiassa ajatuksena on, että talo on ja pysyy. Sen asukkaat ja sukupolvet vaihtuvat, mutta jokaisella olisi velvollisuus säilyttää se kunnossa ja talossa sen aikakauden henki, jolloin se on rakennettu, tai jolloin se on saanut mallinsa. Säilyttää siten, että se olisi uusien sukupolvien ja tulevien asukkaiden käytössä, ja siellä olisi hyvä elää ja hengittää.


Tämän talon lattioita ja rakenteita olen muutamana kesänä ollut korjaamassa niillä rakennustavoilla ja periaatteilla, joista olen tässä blogissani kirjoittanut. Tässä talossa olen töiden ohessa käynyt myös mielenkiintoisimmat ja älyllisesti haastavimmat keskustelut siitä, mitä on ihminen, elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Jopa joskus niin, että siinä työteho taisi kärsiä.


Mutta nyt pääosassa on tämä sievä mansardikattoinen hirsitalo, joka etsii suojaansa uusia asukkaita. Talo sijaitsee Ypäjällä rauhallisessa maaseutumaisemassa, ja etsii nyt uusia asukkaita tällä hiljaisella haulla. Aktiiviseen myyntiin se tulee myöhemmin.


Jos joku blogini lukija tai vierailija olisi tästä talosta kiinnostunut kuulemaan tai tietämään lisää, niin voin yhteydenottopyyntöjä heille välittää. Minuun saa yhteyden sähköpostilla: puusuutari(at)gmail.com


lauantai 4. toukokuuta 2019

Kotihommia

Vanha sanonta kuuluu, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Puusuutarilta on myös puuttunut asiallinen kuivikekäymälä jo vuosien ajan. Nyt otin itselleni siihen tarvittavan ajan, ja vaikka joku voisi kuvitella, että tuollaisen nyt värkkää viikonlopun aikana, niin ei kuitenkaan ihan niin nopeasti.


Laitoin runkopuiden päälle alimmaiseksi tuulensuojalevyn ja siihen päälle ulkolaudan. Käymälän olisi oltava tuulensuojatiivis, että talvellakin siellä asiointi olisi siedettävää. Harjakaton alapuolelle paneloin suoran sisäkaton ja siihen päälle purua viitisentoista senttiä. Sillä voi tasata ilmankosteutta, eli sisäilma pysyy vähän kuivempana. Perustukseksi valoin betonilaatan, että käymälä ei niin paljon painuisi heti saveen. Maan kuorimisia ja sepelitäyttöjä en täällä jaksa harrastella.
Vesivessaa meille ei koskaan tule, eli tällä meidän pitäisi pärjätä yli ilmastonmuutosten, aina maailman loppuun asti. Tai ainakin oman aikamme loppuun asti. 

Myöhemmin vien vielä verstaan kautta sähköt käymälään. Sitten sinne voi viedä jonkin vanhan kasettiradiomankan ja pöytävalaisimen. Talvella siellä voi nostaa lämpöä nopeasti pienellä lämpöpuhaltimella. Oven kahdella puolella on pienet pöytähyllyt käsitavaroille ja muulle. Vaimotchka saa ommella ikkunoihin röyhelöverhot, jotka tein ihan oikeasti kolme- ja neliruutuisina, ja joissa myös alatippapuut.
Takaseinällä on lehti ja kirjahyllyt lukemistoa varten. Monia vuosia sitten jo meillä suunniteltiin, että kun joskus on kunnollinen ulkohuone, niin viemme sinne Grimbergin Kansojen historia -kirjasarjan, johon taitaa kuulua 22 osaa. Sitä sarjaa pidettiin silloin vähempiarvoisena, mutta sopivana vessalukemistona. Kirjasarja on minulla vielä, mutta ehkä vielä mietin sen sinne viemistä. Mutta lukemista ja ajankulua niissä olisi pieninä annoksina aina aikojemme loppuun asti.



Tarkoitus minulla oli värjätä käymälä saman tien punamaalilla, jota viime kesästä jäi isommasta ulkorakennuksen maalaushommasta. Mutta talvella se oli päässyt jäätymään, ja maalin rakenne oli nyt erikoista muoviryyniä. Joskus meinasin joutua kinaamaan aiheesta, että byggmaxien ja puuilojen punamaali ei ole oikeaa keittomaalia. Tai itse olin tullut siihen uskoon, että nämä punamaalit on jotain muovimaaleja. Nyt uskoni siinä asiassa sai vahvistusta.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Remonttikirvesmies rakennusperinteen asialla

Tuon otsakkeen sanomaa olen jo pyöritellyt muutamallakin tavalla. Mutta laitoin pitkästä aikaa omat lehti-ilmoitukseni kahteen paikallis -aviisiin. Edellisestä lehti -ilmoittelusta on jo vuosia aikaa, ja vieläkin olen kuullut, että niitä ilmoituksia on silloin leikattu talteen. Sitten tarvittaessa kaivettu esille piironginlaatikosta, tai jostain Talotohtori -kirjan välistä, kun on yhteydenotto tullut ajankohtaiseksi.  


Tässä talven aikana olen remontoinut kahta vanhaa taloa, ja nämä kuvat on satakuusikymmentä -vuotiaasta maalaistalosta. Täällä rakennusperinteen asia ja talonpoikaistyyli on säilytetty hienosti.



Vanha lattialauta nostettiin nyt pois ja suoristin lattian koolausta ja lisäsin eristettä. Uusi lattialauta on neljä senttiä paksua ja noin kaksikymmentäviisi senttiä leveää kuusilautaa. Jykevä lattia ja näyttävä näinkin pienessä kamarissa.


Tyylikäs rapattupintainen pystyuuni, joka näyttää olevan käytössä.



Talon ikä näkyy hyvin kynnyspuiden kulumisesta.


Talonpoikaiset huonekalut inspiroivat minua. Tämäkin tuoli näyttää säilyneen hyvin ja on kulunut kauniisti, eikä sitä ole lähdetty onneksi entisöimään, saati maalaamaan.




Viimeiset kuvat on vielä alle satavuotiaasta ja suuresta maalaistalosta. Talo on tyylikäs ja hyvin säilynyt. Vanhoja kakluuneita on melkein joka huoneessa. Nyt sinne rakennettiin vesikiertoinen lattialämmitys. Minulle tuo työ oli uutta, mutta isäntä teki itse putkitöitä ja muuta siihen liittyvää. Minulle jäi timpurin työt ja muutaman huoneen seinien pinkopahvitus.

*****

Kevät tulee tänä vuonna vähän keikkuen, mutta toivotan lukijoilleni vielä mukavaa kevättalven jatkoa!

tv, Puusuutari

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Pieteetillä remontoitu

Yritän välttää turhanpäiväisiä vierasperäisiä sivistyssanoja, koska minun mielestä niiden käyttäminen kertoo useimmin käyttäjänsä sivistymättömyydestä. Tai ainakin sivistyneisyyden kapea-alaisuudesta. Mutta nyt kuitenkin halusin tässä otsakkeessa käyttää tuota nokkelaa ilmaisua, jonka synonyymejä olisi olleet arvostus tai kunnioitus. Niitä kuitenkin on rakennusperinteen asiasta puhuttaessa viljelty jo riittävästi. Lisäksi remontti sanalle rakentamisessa on jossain yhteyksissä annettu vähän samansuuntainen painolasti, kuin saneeraamiselle. Kuitenkin itse käsitän saneeraamisella rakennuksen modernisointia, jossa materiaaleiksi tuodaan usein kaikkea ongelmajätteistä kierrätettyä rakennusmateriaalia. Ehkä myös kiertotalouden nimissä. Mutta remontti sana on kielessämme lainasana venäjän kielen sanasta remont, joka tarkoittaa korjaamista. 


Olin loppuvuoden remonttihommissa vanhassa ja isossa maalaistalossa, joka nyt satakuusikymmentä vuotiaana seisoo vielä komeasti paikallaan, ja monisatavuotisella rakennuspaikalla. Varmaan monenlaista modernisointia ja huolimattomuutta on tämänkin talon historiaan kuulunut, mutta nykyinen isäntäväki on sitä jo useiden vuosien ajan taitavasti ja perinteisesti talon historiaa arvostaen kunnostanut. Tekijöinä on ollut talkooväkeä ja myös joku alan firma.

Kuitenkin nyt joitakin vuosia myöhemmin, oli tehtyihin remontteihin jäänyt isäntäväelle vähän tyytymättömyyttä, ja salin lattia ei ollut riittävän tukeva tai jäykkä. Pinta-alaa salilla on liki kuusikymmentä neliötä, ja sen lattian alla ja rakenteissa on aikanaan kasvanut lattiasieni. Tämä haitallinen vieras tunkeutuja on kuitenkin sieltä onnistuttu silloin häätämään.

Kun lattiarakenteita nyt avasin, pistin merkille seuraavia seikkoja sen rakenteesta. Pituutta huoneella on liki kahdeksan metriä. Keskilattialla alimmaisena kulkee pituussuuntaan noin kolmekymmentä senttiä paksu kannatinhirsi, eli palkki. Se on keskivaiheiltaan tuettu maaperään kiviperustalla. Ulkoseinän päädystä tämäkin palkki oli lahonnut, ja se oli hyvin korjattu.

Tämän palkin päällä kulki huoneen poikittaissuunnassa noin kaksikymmentä senttiä paksut lattiakannatinhirret, eli palkit. Niillä pituutta noin seitsemän metriä, ja ne on siis tuettuna kesikohdaltaan alimman kannatinhirren päällä. Näillä palkeilla on kuitenkin noin metrin verran väliä toisiinsa, eli aika harva jako, niinkuin vanhoissa taloissa on tavallista.

Nämä poikittaiset palkit on myös olleet päistään lahonneet, koska seinien alahirret on olleet lahot, ja niitä on uusittu. Tässä ensimmäisessä kuvassa on niiden korjaustapa vahvan kulmaraudan kanssa, joka ei ole mielestäni kovin hyvä. Eli lattiankannatinhirsi ei ole enää lovettuna alimman seinähirren päälle, vaan kannatinhirsi on poikki tuosta kohdasta. Tuenta on nyt näiden kannatinhirsien kyljessä täkkipulttien kanssa. Tuki pitäisi olla kannatinhirren alla, ei kyljessä.

Vielä kun ylempien kannatinhirsien jako on sen metrin, ja jänneväliä jää vielä kolme ja puoli metriä keskilattiasta ulkoseinään, olisi ollut paras tapa jakaa näitä painoja tekemällä huoneen pituussuuntaiset anturat maapohjalle ulkoseinälinjan viereen, ehkä vajaa metrin sisemmäs.
Sitten ylempien kannatinhirsien tuenta anturan päältä hirsipalkin alapintaan. 


Ylempien kannatinhirsien päällä on ollut vanhalla tavalla umpilaudoitus, ja se tähän oli tehty nytkin. Kuitenkin vanha laudoitus on usein ollut vähän paksumpaa, eli kantavampaa sahatavaraa, kuin nykyinen.

Tämän laudoituksen päälle oli tehty lattiakorkeuteen koolaus, eli lattiajuoksut, ja ne oli tuettu pystypalikoilla tuon laudoituksen päälle.
Lattiajuoksut ja ylemmät lattiakannatinhirret ovat samansuuntaiset, mutta eivät osu missään kohdassa samalle kohdalle. Eli lattiajuoksujen tuenta oli lautojen päällä. Tuenta pitäisi olla aina kova kovan päällä.  Tässä olikin lueteltu jo aika monta seikkaa, että miksi lattia oli jäänyt vähän notkuvaksi.

Jos olisin ollut alusta asti tekemässä tuota lattiaa, olisin suositellut tekemään ne alemmat anturat ylempien lattiakannatinhirsien tueksi. Lisäksi naulaamaan tuon trossilaudoituksen samojen kannatinhirsien alapintaan, jolloin oltaisiin saatu lattiaan täytettä noin neljäkymmentä senttiä. Nyt täytettä on noin kaksikymmentä senttiä, mikä sekin on kohtuullinen, kunhan rakenne on tuulensuojatiivis.

Toisessa kuvassa on ristiinkoolaus, eli lattiatäytteet poistettiin vähäksi aikaa, ja nostin lattiajuoksut pois. Sitten tein huoneen pituussuuntaan koolauksen, nyt vain trossilaudoituksen ja paperoinnin päälle. Mutta naulasin niitä kiinni kannatinhirsiin laudoituksen läpi. Sen jälkeen lattiajuoksut samoille paikoilleen, missä jo olivat. Ristiinkoolauksella toivoin lattian jäykistyvän jo riittävästi, koska sen enempään purkamiseen ja remonttiin ei nyt ollut mahdollisuutta.



Tässä lattiassa oli käytetty täytteenä uutta turvetta ja selluvillaa. Nyt turve laitettiin vielä takaisin ja selluvillapurun tilalle laitoin selluvillaa levynä. Levynä selluvilla on mukavampi laittaa ja sen menekki on paljon helpompi laskea tarkasti. Turve myös on ihan miellyttävän tuntuinen materiaali lattiatäytteenä, mutta vain pölyäväisempi, kuin eniten käyttämäni kutterinlastupuru.



Lattialauta on tuli tähän taloon tilattuna Virosta. Se on kuusilautaa, paksuutta neljä senttiä ja leveyttä kaksikymmentäviisi senttiä. Lattiaan on tulossa vaalea maitomaali, eli kaseiinimaali.

Koska lattialauta on näin järeää, se myös antaa lisää jäykkyyttä lattialle. Edellisessä lattiassa oli käytetty kokoelmaerä vanhoja, vähän liian lyhyitä lattialautoja, ja siinä oli vielä jakolinja keskilattialla. Eli laudat oli samalta kohdalta poikki, ja siinä oli koko matkalla yksi poikittainen lauta välissä. Tuollaiset jakolinjat on kauniita yksityiskohtia, mutta tässä vähensivät vielä osaltaan lattian tukevuutta.


Seinissä oli vanha pinkopahvi ja niiden alla varmaankin alkuperäinen savirappaus. Pinkopahvin otin pois, ja savirappauksen päälle laitoin ohuen puukuitulevyn. Lattian ja katon rajaan, ja seinien kulmiin laitoin puulistoista kehykset pinkopahvien naulaamiselle. Ikkunoissa oli jo smyygit niiden kehykseksi. Eli kehykset on puukuitulevyn paksuiset ja samalla tasalla niiden kanssa. Näin lyhyempikin nupinaula tai niitti ottaa kovaan kiinni.

Seinät pinkopahvitin itse, ja olen kerran yhden pienemmän katonkin pinkopahvittanut yksin. Nyt kuitenkin katon tuli pinkopahvittamaan Kirsi Vesanen, nuori hippi, ammatillinen opettaja ja monialaosaaja Old School Life Style Oy stä. Itse toimin sen päivän apupoikana.




Viimeisinä töinäni ennen joululomaa vielä puolipaneloin ja tapetoin seinät. Kattoon tulee myös liitumaali, ja kattolistat, sekä seinän yläosa tulee samalla värillä. Sen jälkeen boordinauha tapetin yläreunaan, sekä simssilista puolipanelin yläreunaan. Katossakin käytin keräilyerän vanhoja holkkalistoja, sekä osan uutta. Pinkopahvitus ja tapetointi sopii minulle, mutta maalaamisen haluan jättää sen alan osaajille.

Nytkin ymmärsin, että tekemisiini oltiin tyytyväisiä, ja hommia jatketaan toisiin huoneisiin, kunhan muilta työmailtani ehdin. Yritän sovitella omaa ehtimistäni työnantajien tarpeiden ja kiireiden mukaan. Sillä tavalla pidän itseäni etuoikeutetussa asemassa tässä kohtaa elämässä, että työmaani ovat mielenkiintoisia. Toista se oli joskus nuoruuteni savotoilla.

perjantai 21. joulukuuta 2018

Mukavaa joulua ja reipasta uutta vuotta 2019

Toivotan rauhallista ja leppoisaa joulunaikaa kaikille lukijoille, entisille ja tuleville työnantajille, sekä yhteistyökumppaneille! Toivotan myös meille kaikille reipasta ja puuhakasta tulevaa vuotta, sekä terveyttä ja mielen virkeyttä kaikissa arkisissa toimissa!

Puusuutari


sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Kun Vesalan mamma saunan sai


Sain miellyttävää kirjapostia itsenäisyyspäivänä, ja olenkin elänyt hetkiä sen jälkeen muistoissa muutaman vuoden takaisella saunatyömaalla. Rakensin silloin hirsisaunan Humppilaan, ja käytin siinä vanhan puretun talon hirsiä. Kirjan on saunan tyytyväinen omistaja ja kukkahattuhumanisti julkaissut itselleen ja lähimmäistensä muistoksi saunatyön vaiheilta. Sain siitä myös oman rakentajan kappaleeni kansilehtikirjoituksella.


Saatteena oli postikortti, jossa kaksi kaunista nuorta naista esittelevät Rautu-Sakkolan ja Pyhäjärven kansallispukuja tuon rakentamani saunan verannalla, eli rappusilla.



Kiitokset täytyy vielä esittää myös Tommy Tabermanille postuumisti, koska aikanaan hänen runonsa lisääminen blogiini kallisti vaakakupin edullisesti minulle. Eli minua kysyttiin tuohon työhön. Olen usein miettinyt, että olen viljellyt blogissani turhaa höpötystä ja sentimentaalisuutta. Ammatilliset seikat voisi esittää selkeässä asiajärjestyksessä omilla kotisivuilla. Mutta blogin kirjoittaminen on vähän henkilökohtaisempi juttu.
Tuon runon olen ymmärtänyt, että se kertoo ihmissuhteista ja kohtaamisten vaikeudesta. Sen kirjoitin silloin avoimuuspäissäni ja siinä tunnossa, miettimättä sille sen syvempiä merkityksiä. Vaimotchkani sanoo, että minulla on leveä sielu, ja joku joskus aikaisemmin, että minulla on kaunis mieli. Mutta kaikki lienee lopultakin vain harhaa ja tomua.


Muistan joltain nuoruuteni väkeviltä vuosilta, kun olin rautakourien mukana rakentamassa laivoja ja vielä vain elätin haavetta jostain nykyisen kaltaisesta ammatistani, edes harrastuksena. Minä vilttihattu, rohdinpaita, sarkahousu ja virsujalka, vääntämässä kaarelle saaristolaispaatin tammipuisia kylkilautoja. Peräpeililtä keulasteeville, ja kylkeä nostattamassa kölitukilta partaan korkoon. Tai kevättalvisessa metsässä värkkipuita valikoimassa.
Mutta myös hirsipytinkien timpraaminen mielessä siinteli. Sellainen miehen ja kirveen saumaton yhteispeli. 

Mutta laivahitsaajan työ oli palkkatyötä minulle silloin, kun nykyinen työni on elämäntapa ja intohimo tähän ajan oloon, ja nuoruuden idealismista huolimatta.
Telakalla joskus työpäivän lomassa, sosiaalitilojen pukukaapeilla istuessani evästauolla, kuuntelin kuinka pari vanhempaa rautakouraa keskusteli keskenään runoteoksesta, Teltantekijä ja Viisaan viini. Omar Khaijamin nelisäkeistä. Se keskustelun teema ja työympäristö ei jotenkin tuntuneet kuuluvan yhteen. Mutta ymmärsin, että myös telakkatyömiehen, rujon ja karhean ulkokuoren sisällä voi elää herkkä ja lämmin runopojan sielu. 




Tästä blogista löytyy paljon lörpöttelyä sauna-aiheista, kuin myös tämän saunan rakentamisvaiheista. Perustustyötä tähän saunaan en ollut tekemässä, vaan omalla tontillani sovittelin silloin yhteen hirsiä, mittojen ja piirustusten mukaan. Perustukset tässä on aika isonkin pommin kestävät. Eli hiekkaisella mäellä vähän pienempikin perustamissyvyys ja anturan paksuus riittää tämän kokoiselle mökille.











Muistan tuon huumaavan syreenien tuoksun. Niiden aika oli kukkeimmillaan, kun saunamökin hirsiseinät nousivat korkeuttaan. Aika tuomen kukasta syreenin kukkaan on ohikiitävä, jota ei usein kevään ja alkukesän kiireessä ehdi huomata. Kevättä ei tuolloin tainnut olla, vaan siirryttiin suoraan kevättalvesta alkukesään. Huhtikuun alkuviikolla vielä lumikinokset nousivat korkealle omalla pihalla, eikä päiväaurinko niitä sulattanut, vaikka levitin tuhkaa hangelle sinne, missä halusin aloittaa hirsikehikon värkkäämisen. Mutta huhtikuun kolmannella viikolla lämmin tuuli puhalsi ja pihakin oli kuiva. Sulanut lumi ei sitä edes kastellut. Niin on vuodet erilaisia keskenään.



Kun olin nuori, mielin palavin. Koin tutustua pyhiin, viisaihin. Ja kuuntelin, mut aina palasin. Samasta ovesta, kuin meninkin.

Sain elon tiellä ihmisiä monta tuttavaksi. Mut onnellisia näin lajia vain kaksi. Oli toinen tarkoin selvillä hyvästä ja pahasta. Ja toinen niistä hullua ei tullut hurskaammaksi.

Omar Khaijam







Elämisen maku saapui saunakamariin. Vanhan hirsiseinän pintaa katsellessani, muistan aina sen tarinan, kuinka sen kertoja oli lapsena ollessaan katsellut harmaantunutta hirsipintaa ja seurannut lykkyluukusta siintäneen valon liikettä siinä. Lapsella oli aikaa ja mielenmalttia seurata aurinkokellon liikettä, sekä mielikuvitusta ja ajatusleikkiä sen seuraamiseen. 



Löi siitä simaisen löylyn. Mesilöylyn löyhäytti. Läpi kuumien kivien.

Kun soivat kiukaan mustat urut. Unhoittuvat arjen surut.

Nämä kaksi saunarunoa on jääneet mieleeni niistä saunoista, joissa olen elämäni aikana kylpenyt. Ensimmäinen lienee Kalevalan runomitalla.








Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa. Mutta loppuun musiikillinen tuokio maestron omalla äänellä. Tommy Tabermann, Niitylle minä sinut veisin