sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Talokuiskaaja

Olen ollut taas laiska, tai sitten muissa pyrkimyksissäni tai pyristelyissäni turhankin kiireinen, kun en ole ehtinyt tänne höpöttämään omiani. En tiedä kuinka paljon sitä odotetaan, mutta aika paljon tulee kysymyksiä sähköpostiini, joihin yritän ystävällisesti vastailla, joko lyhyemmän tai pidemmän kaavan mukaan. Tarkoitus ei ole alun alkaen ollut ryhtyä isommin konsultoimaan muita, mutta käytännössä näköjään kuitenkin. Asiantuntijuus on sisäänkirjoitettuna ammattilaisen työssä, ja kyllä itseäni kehtaan tässä asiassa ammattilaisena pitää. Joku hiljainen lukijani kutsui minua, tarinaa huokuvien talojen uudelleen henkiin herättäjäksi. Joku toinen, ellei sitten sama henkilö talokuiskaajaksi. Hauskoja ja kunnianarvoisia lempinimiä kumpikin. Kiitos niistä!

Maaseudun autioituneet talot ja hiljentyneet pihapiirit on surullista katseltavaa. Autioituneita taloja on myös taajamissa, ja on itselleni ihmeellinen asia, että omistajat haluavat säilyttää niitä pahuuden vallassa. Minun mielestäni sellainen tapa pitäisi kriminalisoida ja valtio voisi pakkolunastaa talot, jotka on tietyn ajan asumatta, sekä laittaa tällaiset ihmiset laskemaan tiilenpäitä, tai sitten ojennusleirille, ainakin kuvannollisesti. Jonkinlainen pihapiirien raivaaminen ja maaseudun siivoaminen ojennustyönä voisi auttaa ymmärtämään vanhojen talojen käyttöarvoa, sekä menneiden sukupolvien työtä maamme rakentamisessa. Myös Khronoksen talon taiteilijaryhmälle sopisi sama asennekasvatus, niin luultavasti ilveily maaseudun ja takamaiden ihmisten kustannuksella loppuisi. Mutta nykyihminen on historiaton olio, ainakin aate- ja ajatusmaailmaltaan rakennetun kulttuuriympäristön asiassa.
Liian pitkälle ränsistyneet rakennukset voisi kyllä maisemasta poistaa, ja taas valtion pakkolunastamat, vielä käyttökelpoiset tilukset myydä edullisesti nuorille, innokkaille ja energisille rakennusperinteen harrastajille.

Mutta nämä ajatukseni on tietenkin vain lapsellista idealismia!



Kuvassa myös autio, tai ainakin asumaton talo, jota omistaja ei halunnut myydä siitä kiinnostuneelle ostajalle. Kuvasta päätellen ainakin talo olisi hyvä kunnostus- ja remontointikohde tulevaa asumiskäyttöä ajatellen. Kattolinja näyttää suoralta, niin varmasti talo lepää kohtuullisen vakaalla perustuksella. 

*****

Mennyt vuodenaika loppukesästä tähän päivään kuluikin porvarillisemmissa kaupunkimaisemissa ja vanhan talon yläkerrassa. Työmaanani ollut talo on seissyt jo sata ja yksi vuotta ylpeästi ja melkein yksinäisenä kallioisen mäen nokalla. Mutta nyt maisema ympärillä muuttuu, kun vanhaa viljely-, jouto- ja vesijättömaata ympärillä paalutetaan ja rakennetaan kiihkeään tahtiin, eli täyteen uusia rakennuksia. 



Yläkerran kylmä sivuosa oli varmaankin ajateltu aikanaan varastovintiksi, mutta oli sellaisenaan turhan kapea ja käyttökelvoton. Koko yläkerrassa ei ole varmaankaan ollut alussa kuin yksi talviasumiseen ajateltu huone. Siellä on vieläkin vanha ja sievä kakluuni, joka näyttää olevan sähköistetty yhden aikakauden muotioikkuna. Mutta ympärivuotisesti asuttu koko yläkerta on ollut jo viimeiset vuosikymmenet. Nyt tuo kylmä sivuosa otettiin myös mukaan hyötykäyttöön, kuin myös vanha ja pieni vaatehuone, joka oli viime saneerausremontissa suljettu piiloon, joskus kultaisella kahdeksankymmentä luvulla. 



Järjestyksen ylläpitäminen heti remontti- ja rakennustyön purkuvaiheessa on ajatustyötä selkeyttävä ja kokonaisuutta ajatellen aika tärkeä asia. Tässä olen omasta mielestäni nätisti niputtanut rakennusjätettä omiin kasoihinsa, eli lajitellut heti purkaessa. Siitä se oli helpompi siirtää kaatopaikkalavalle. 



Vanha vinttivaraston oviaukko jätettiin paikalleen, ja siihen tein uuden vaatehuoneen.



Lattioiden uusi lauta tuli tilattuna Saksasta, ja on oksatonta tammea. Uutta tammilattiaa tein yli kahdeksankymmentä neliötä. Näiden tammilattioiden hinnalla saisi jo pienen vanhan mökin jostain periferiasta.



Tammilattian ja kakluunin väinen tiivis sauma, kun käsi tekee, mitä ajatus sanoo. 



Vanha vaatehuone oli jossain nykyisten komeroiden välissä. Nyt siihen tein syvennyksen vuoteelle. Komeroiden ovet jäi vielä asentamatta saranoiden puuttuessa. 

Huokolevyseinien pohjustaminen, makuloiminen ja tapetoiminen jäi isännän omaksi puuhaksi. Tällä erää viimeisenä työpäivänä antoi emäntä minulle läksiäisiksi pienen lahjan. Sellainen huomio lämmittää tietenkin mieltä, ja samalla vähän hämmentää. Hän halusi kiittää erityisesti työssäni omatoimisuuttani ja tehokkuuttani. 
Ajattelen usein, että työnantajan tuntema tyytyväisyys tekemääni työhön on jo osa palkkaani, tai palkintoa siitä. Mikähän verotusarvo sille palkan osalle, eli itsetyytyväisyydelle pitäisi laittaa?

Tuosta taas muistuu aina mieleeni se mainio sarjakuva, jossa Dilbert kertoo Dogbertille, että "tänään yllätin itseni nauttimasta työnteosta". Siihen Dogbert vastaa, että "se on sama, kuin varastaisi työnantajalta". Tuossa keskustelussa mielestäni kirkastuu protestanttinen työmoraali ja kapitalismin henki.  



Syksyn ruskaa yläkerran ikkunasta katsottuna talon puutarhaan, tai omaan puistoon. Taustalla vielä perinnemaisemaa, ja puistoa kiertää viime vuoden kesällä tekemäni aita.