sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Ajatushuttua

Radio on hieno keksintö! Siinä askareiden lomassa voi kuunnella radio-ohjelmia, ja jos työ ei vaadi ajatusten keskittämistä, voi seurata myös mielenkiintoa herättäviä keskustelunaiheita. Televisio vangitsee seuraajansa paljon kokonaisvaltaisemmin, mutta onneksi ne keksivät sen digitaalisuuden. Lakkasi meilläkin näkymästä. Ja koska minä kuuntelen radiota, maksan myös tulevan yle-veron napisematta.

Yleisradiossa ajantasan lauantaivieraana oli kasvitieteen dosentti Jussi Tammisola, jolla oli painavaa sanottavaa luomuruokatuotannosta ja luomuruuan syömisestä. Argumentaatiot tuntuvat vahvoilta ja vastaansanomattomilta siinäkin mielessä, että hän on oman alansa ammattimies ja asiantuntija.
Hänen mukaansa luomuruokatuotanto perustuu antroposofiseen huuhaauskontoon ja käyttäjäkokemukset käyttäjän omien uskomusten lumevaikutukseen. Hän siis puhuu kasvinjalostuksen puolesta.

Kuinkahan merkittäviä sitten käyttäjäkokemukset ovat? Itse ainakin tykkäsin vanhalla kananlannalla muokatussa, omassa pellossa kasvatetuista perunoista. Itselläni on jäänyt myös päällimmäisenä mieleen rippikoulussa aikanaan opitusta, että usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan. Mielestäni jo tämä väittämä vie pohjaa omalta asialtaan.

Vien aina mielelläni ja omassa mielessäni tämän edistys- ja kehitysuskon vastakkainasettelun perinne- ja luomu-uskon kanssa tänne rakentamisen ja rakenteiden tasolle. Vai onko edistys tietoa ja perinne uskoa, vai perinne tietoa ja kehitys uskoa...? En tiedä, mutta uskon jotain luulevani...

Olen joskus kuullut väittämiä, että puhtaasta luonnonmateriaalista rakennettu talo olisi terveysvaikutteinen, eli edistäisi asujansa terveyttä. Tätä olisi mukava uskoa, mutta kerran radiohaastattelussa asumisterveysliiton henkilö luetteli useita puhtaasta puusta ilmaan liukenevia ihmiselle haitallisia kaasuja. Puu siis ei ole ihmiselle sellaisenaan terveysvaikutteinen, mutta varmasti vähemmän haitallinen kuin monet nykyaikana käytetyistä teollisista keinotekoisista rakennusaineista? Monet rakennusmateriaalithan ovat muun teollisuuden prosessien ylijäämätuotteita, jotka on jatkojalostettu rakentamisen tarpeisiin. Vai onko rakentaminen valjastettu teollisuuden ylijäämätuotannon loppusijoituskohteeksi?

Dosentti Jussi Tammisolalle tärkein tieto hänen työssään kasvinjalostuksen parissa oli oivallus siitä, että kasvi ei halua tulla syödyksi. Samaan kasvikuntaan kuuluu myös puu ja voisin uskoa, ettei puu välttämättä halua tulla rakennuspuuksi tai joutua hellanpesään. Tammisolan mukaan kasvit ovat nerokkaita myrkkyjen kehittäjiä itsensä suojelemiseksi. Luulen ymmärtäneeni, että niin kasvi- kuin eläinkunnankin olemisen korkein päämäärä on oman itsen ja lajin elämä sinänsä.

Koska elämä nyt kuitenkin on lajien ja yksilöiden välistä kilpailua ja riistoa, en koe kovin huonoa omaatuntoa käyttäessäni puuta rakennustarpeeksi, tai keittäessäni oman maan perunoita syötäväkseni. Seuraavassa vaiheessa kuitenkin tammet ja lehmukset ja muut kirkkomaan puut imevät kasvuvoimaansa meidän vainajalehdoistamme. Elämänkehän kiertokulkua.

Liittyykö rakennusperinteen ajatukseen sitten jotain huuhaata? Varmasti silläkin saralla rahastajia löytyy, mutta löytyy myös talkoohenkeä. Minusta olisi tosi hienoa jos taloja rakennettaisiin vieläkin vanhoilla rakennusmenetelmillä ja malleilla. Ehkä sata-, pari- tai kolmesataa vuotta vanhoilla. Tämä on kuitenkin rakennusalan suunnittelijoille, asiantuntijoille ja arkkitehdeille kauhistuttavaa puhetta.








Kuitenkin vanhoja taloja vielä on asuttuina ja autioina. Niissä puurakenteiden ja muunkin materiaalin hartsit, kaasut, yms. on vuosien ja vuosikymmenien aikana ilmaan liuenneina suurimmalta osin. Eli olisiko asumisterveydelle parhaimpia vaihtoehtoja kunnostaa itselleen vanha talo sen vanhoilla ja alkuperäisillä menetelmillä? Käyttäjäkokemukset kuitenkin kertovat ja omassa empiirisessä elämänpiirissäni olen nähnyt, että vanhoissa taloissa asuu onnellisia ihmisiä.



 

Vanhan talon kertomaa

Aamupäivällä mukavassa kymmenen asteen pakkasessa kuuntelin kirkonkellojen soivan sunnuntain merkiksi ja mietin, että onkohan sielläkin automaatio ottanut hoitaakseen kellonsoittajan työn. Ulkona on aurinkoinen pakkassää ja kevättalven tuntua.
Pilkoin siinä laatikollisen polttopuita tupaan vietäväksi ja katselin, että monessa vanhassa lahonneessa laudanpätkässä on jälkeä kulumisesta, harmaantumisesta, mustumisesta, nokeentumisesta ja muusta käytön jättämästä jäljestä. Puusuutarin talossa polttopuutkin on vielä tänätalvena vintagea, eli vuosikertatavaraa.

Parhaat ja vähemmän lahonneet vanhat laudat olen tietenkin säilyttänyt tulevia käyttötarkoituksia varten, mutta värkkipuuksi kelpaamaton lahopuu saa luovuttaa viimeisenkin lämpöarvonsa hellanpesässä. On niilläkin siinä mukava keitellä porokahveja...!

Monet vanhat laudat joita oli käytetty lattioissa trossipermannon puolella, oli vanhaa kierrätystavaraa. Siellä oli lautoja, joissa nurja puoli oli kirveellä karkeasti veistettyjä ja pintapuoli sileäksi veistetty, ehkä höyläämällä? Lauta on ehkä aikanaan tehty kiiloilla tukista halkaisemalla, eli se ei liene sahatavaraa. Tällainen lauta on varmaan ollut käytössä lattialautana tai -lankkuna.
Monissa laudoissa on reunoissa urat, eli ne on varmasti ollut aikanaan lautakaton, eli vesikaton rakennusaineina. Urat laudan reunoissa on vesiurat. Kun lauta sitten oli aikansa palvellut vesikatossa, kelpasi se vielä vuosikymmeniksi alapohjan täytteiden kannattajaksi.

Joskus työmaalla Turun Ruissalossa purimme vanhaa trossilattiaa, ja siellä alimmissa laudoissa oli osassa kotilokasvustoa. Eli vesieliöstöön kuuluvaa kasvustoa ja on tuttu ainakin veneilijöille. Niissä on kova työ pestä pois, jos vene on ollut kesän laiturissa kaislikon reunassa vähäisellä huvikäytöllä.
Ei ne kotilot sinne lattian alle olleet aikanaan kiinnittyneet, vaan johonkin missä merivesi liplatti lautoja vasten. Ehkä vanha laituri tai uimahuone oli purettu silloin kun tätä huvilaa oli aikanaan rakennettu. Huvila on tehty alunperin 1885, mutta se laajennusosa varmaan seuraavan vuosisadan vaihteessa. Laiturinkin vanhat rakennusaineet kelpasivat vielä porvarishuvilan alapohjaan.
Kun nämä Ruissalon pitsihuvilat on aikanaan tehty vain kesäiseen ja lämpimän vuodenajan asumiskäyttöön, on niissä esimerkiksi juuri lattioissa eristeet olleet liian vähäiset talvea ajatellen. Muistaakseni kymmenen senttiä sammalta ja hiekka päällä painona. Ja siitä syystä niitä lattioita on purettu ja lämpöeristetty uuden asumistarpeen mukaan.

Vanhojen talojen lattioita purkaessani olen aina etsinyt samalla niitä arkebuuseja ja kulta-aarteita, mutta eipä ole vielä kohdalle osunut. Useita tyhjiä tulitikkulaatikoita kylläkin, eli vanhan ajan ammattimiehet taisivat olla kovia tupakkamiehiä?
Kellonsoittajan talon lattiat oli tehty siten, että alakannatinhirsien päälle oli tehty umpilaudoitus näistä vanhoista kierrätyslaudoista ja -lankuista. Lattiajuoksut oli tuettu kolotuilla laudanpätkillä alalaudoituksesta kannatinhirsien kohdalta. Lattiajuoksut taas pysyivät pystyssä lattialautojen ansiosta, vaikka lattialautoja ei oltukaan naulattu kiinni jokaisen juoksun kohdalta. Oli joku lauta kokonaan naulaamattakin, mutta kun ne oli ponttilautaa, niin hyvin pysyi paikallaan.

Näitä lattiajuoksuja tukeneita palikoita irroitellessani pisti silmään ensin yksi palikka, jossa oli kuin jälki jostain vanhasta palamisen alkamisesta. Ensimmäisen palikan löysin tuvan lattiarakenteista ja toisen perimmäisen kamarin lattiasta. Nämä palikat kuuluivat yhteen ja olivat palapelin osia jostain kauan sitten puretusta asumuksesta. Ehkä pappilan vanhasta torpasta? Palikat ovat pätkä pontattua lankkua ja varmaankin lattialankkua. Tämä lattialankku on varmaan ollut uunin tai hellan edessä, ja kun joku talon asukkaista on lämmittänyt tulisijaa, on ehkä huomio sen verran herpaantunut, että kekäle on päässyt salakavalasti putoamaan pesästä lattialle. Kekäle on polttanut lattialankkuun kuopan, mutta uunin lämmittäjä on huomannut vahingon ja tulipalo ei ole päässyt syttymään. Olisiko isosisko jäänyt tupaan tulenvahdiksi äidin mennessä navetta-askareille ja keinutellut siinä samalla tulevaa kellonsoittajaa kehdossa.
Joskus kun vahinko on karannut käsistä on kokonaisia puutalokaupunkeja palanut raunioiksi. Tämäkin kahdesta palasesta koostuva lattialankun pätkä muistuttaa, että tulen kanssa ei ole leikkimistä.




Siinä aamupäivän mukavassa pakkassäässä näitä tämän talon pihapiirin ja kynnyspuiden menneiden astujien tarinoita miettiessäni katselin samalla auringonnousun maisemaa. Siihen maisemaan liittyy kaksi vanhaa jokivarren kuusta joiden välistä keskitalven vaiheilla auringon kulta alkaa valkenemisen. Siihen samaan kuusten väliseen horisonttiin ilmestyi pari vuotta sitten tuulimylly. Näitä kuusia katsellessani tulee aina mieleen sanat Juha Tapion laulun kertosäkeestä:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

perjantai 20. tammikuuta 2012

Ammattimies vai asiantuntija

Kuulin radiosta mielenkiintoisen kolumnin tänään päivällä, jossa kolumnisti kertoi havainneensa, kuinka asiantuntijuus on tänäpäivänä muodikasta. Hänen mukaansa nykyään puhelintyötä tekevä asiakaspalvelijakin saattaa olla tituleerattu asiantuntijaksi. Ehkä asiantuntijuus lisää luotettavuutta?

Kolumnistin mukaan rakennusalalla esimerkiksi rauhallisesti ja varmatoimisesti työskentelevä kirvesmies on ollut ja on ammattimies, eikä nimetty asiantuntijaksi. Hänen mukaansa asiantuntijuus on tällaisen ammattimiehen työn tekemisessä ja osaamisessa varmasti läsnä ja sisäänkirjoitettu, mutta sitä ei ole tarvinnut erityisesti korostaa. Asiantuntijuus liittyy ammattimiehen ja -naisen työn osaamiseen ja sen perusteiden hallintaan.

Varmasti jokainen omasta työstään, harrastuksestaan ja tekemisestään kiinnostunut on oman alansa asiantuntija. Eikä saman alan asiantuntijoiden tarvitse olla asioista samaa mieltä?
Itse olen pohtinut joskus tuota ammattimiehen nimikkeen problematiikkaa, kun vallalle on noussut käsitys siitä, että suomalainen työ ja ennenkaikkea rakentaminen on nykyään heikkolaatuista ja hutiloitua. Toista oli ennen, kun vielä sotakorvauksia maksettiin. Työn tekemisen etiikka oli kohdallaan ja tekijällä ammatistaan ylpeyttä.

Nykyään ammattinimikkeet on enemmän tutkintoperusteisia ja liittyy koulutusjärjestelmään ja elinikäisen oppimisen ajatukseen. Siinä on nimikettä nimikkeen päällä. Työmailla on kuitenkin vielä vanhan liiton miehiä ja naisia joilta löytyy ammattiosaamista ja ylpeyttä ilman ensimmäistäkään ammatillista tutkintoa. Ammattimiehillä ja -naisilla kuitenkin on osaamisessa eroja, mutta ammattimiehiä ja -naisia he kuitenkin ovat ja saavat palkkansa omasta ammatistaan.
Työmailla on paljon hiljaista ammattiosaamista ja todellista asiantuntijuutta. Esiintyöntyvät asiantuntijat eivät välttämättä aina edusta ammatillista osaamista ja sen etiikkaa parhaimmillaan.



Puusuutari on minun mielestäni sillätavalla hauska ammattinimike, että se antaa vähän liikkumatilaa tekijälle. Puusuutarihan voi tehdä puusta lähes mitä tahansa. Tai lähinnä sitä mitä osaa ja niin hyvin kuin osaa? Polttopuita, huonelaluja, taloja, tarve-esineitä...  Nimitys ei ylennä eikä alenna tekijäänsä. Nimityksinä perinnemestarit, hirsimestarit ja muut mestarit antaa odottaa tekijältään aika paljon. Periaatteessa mestari on tutkintonimike. Ollut ennen ja on nyt

Naapurin vanhaisäntä kertoili tässä taannoin vanhasta rajasuutarista, joka näillä kulmilla on aikanaan ennen sota-aikoja elellyt ja taloissa kiertänyt. Rajasuutari oli vanha mies ja kun hän tuli taloon, annettiin hänelle vanhat kenkärajat korjattavaksi. Rajasuutari eleli talon elämän tahdissa päivän tai useamman ja istui uunin vierustalla ehkä siinä halkolaatikon päällä. Kun talossa oli ruoka-aika sai rajasuutari oman ateriansa. Sitten kun työ talossa oli tehty, annettiin rajasuutarille palkkaa ruokatavarana, kuten leipää tai joskus rahaakin. Kuitenkin jo ylläpito talossa oli osa palkkaa. Näin rajasuutari kulki talosta taloon kun työtä riitti ja vanhaa vielä korjattiin. Hän oli oman alansa asiantuntija ja ammattimies. Rajasuutarilta kysyttiin, "voiko tällaista kenkärajaa vielä korjata?"

Aleksis Kivi kirjoitti kertomuksen nummisuutareista. Elokuvaohjaaja Jari Halosen mukaan jo pelkästään tuo nimitys nummisuutarit on osoitus kansalliskirjailijan rajattoman lennokkaasta ja hersyvän absurdista huumorintajusta. Suomessa kun ei ole nummia, niin ja mitä nämä suutarit tekivät työkseen?

No puusuutari värkkää ja timpraa sen mitä puusta aikaiseksi saa. Mutta kun on halunnut erikoistua kirvesmiehenä vanhan korjaamiseen, antaa se tekemiselle tiettyä helppoutta. Vanhaa korjattaessa työ opettaa tekijäänsä monella tavalla. Vanhasta rakenteesta mallia ottamalla voi usein korjata aiheutuneet vauriot alkuperäisellä tavalla. Vanhasta rakenteesta löytyy totuus ja tarkoituksenmukaisuus, jos nyt ei absoluuttisesti sentään, niin hyvää suuntaa se antaa. Siinä täytyy käydä tekijän vuoropuhelua mielessään työnsä kanssa. Joskus voi myös olla, että vanha rakenne on ollut huono alusta alkaen. Sekin täytyy tunnistaa ja tiedostaa, ja pyrkiä korjaamaan se hyväksi.

Vanhaa taloa korjattaessa olisi mielestäni hyvä muistaa vanhan rakennusperinteen säännöt sen parhaimmilta osin. Vanhassa tavassa rakentaa ihmisasumuksia on toiminut luonnon valinta. Toisin sanoen luonnollinen valinta. Materiaalit ovat samasta ekologisesta elonkehästä ihmisen kanssa. Vuosituhansia ja -miljoonia rinnan eläneet ja kehittyneet, ja keskenään sopeutuneet.
Nykymuotoisessa elämänpiirissä on liian paljon kemianteollisuuden raaka-aineita höyrystymässä eri muodoissaan ympäristössämme. Talotekniikka prosessiteollisuuden sovelluksilla toteutettu ja talo kemianteollisuuden raaka-aineilla rakennettu.
Mielestäni kuitenkin nykyrakentamisessa betonitekniikka ja perustusten rakentaminen on selvä parannus vanhaan rakentamiseen verrattuna.



Vanhan talon perusteellisemmassa korjaamisessa lähdetään usein liikkeelle sieltä perustuksista alkaen, alahirren vaihdosta eli hirsikengityksestä. Ajattelen itse, että vanhan talon ulkovuorilaudoituksen ja niihin liittyvien tippapuiden uusiminen, sekä osittain myös hirsikorjaustyöt on talon määräaikaishuoltoon kuuluvia töitä. Kun näiden huoltotöiden väli on kuitenkin useita kymmeniä vuosia, jää siinä aikaa elämän leppoistamisellekin.

Kun talon kivijalkaperustus on ehjä, eikä maakosteus pääse kosketuksiin seinä tai lattiakannatinhirsien kanssa, on lähtökohta hyvä. Alahirren tai alapuun ja betonikivijalan välissä tulee olla bitumihuopakaista kosteuskatkona. Myös alapohjan tuulettuvan ryömintätilan olisi oltava niinsanotusti riittävä. Mikä sitten on riittävä, niin ainakin siellä pitäisi mahtua etenemään ryömimällä. Jos maapohja on kuiva ja tuuletus hyvä, niin matalakin tila riittää. Tässä yhden lattian alla tutkin menneenä syksynä, että ryömintätilaa oli noin metri, eli paljon. Maapohja oli kostea ja lattian trossipohjan laudoissa lahoaminen pitkällä. Mietin, että olisiko lahoamista edistänyt siellä yläpuolella, eli lattiassa oleva muovimatto, joka siellä oli ollut jonkun vuosikymmenen. Ei kuitenkaan alkuperäinen. Olisiko kosteus pyrkinyt nousemaan ylöspäin ja vanha lattiarakenne luonnonmateriaaleilla puskuroinut ja luovuttanut sitä sitten ylöspäin ja huoneilmaan? Kakluunitulisija olisi sen sitten korvausilmana vienyt savuhormin kautta ulos. Nyt kosteus olisi ehkä tiivistynyt ja pysähtynyt muovimattoon ja jäänyt lattiarakenteeseen. Ja näin on olosuhteet lahottajasienelle olleet otolliset.

Toinen merkittävä kohta talossa on vesikatto ja sen pitävyys. Kun perustukset ja vesikatto on pidetty aina kunnossa, on vauriomahdollisuuksia jo paljon vähemmän.
Kun kuitenkin vanhojen talojen huoltamista on laiminlyöty enemmän ja vähemmän viime vuosikymmeninä, riittää vanhan korjaajalla töitä. Paljon mukavampaa on korjata taloa, joka on hiljalleen lahoamassa huoltotöiden puutteessa, kuin vanha talo, joka on tärvelty saneeraamisella ja modernisaatiolla. Mutta se mikä on palautettavissa ja pelastettavissa, siihen työhön tarttuu aina mielellään.

Vanha hirsitalo voi olla aikanaan käsinveistetystä hirrestä tehty, ja siinä parinkymmenen vuoden iässä ulkovuorilaudoitettu. Tämä ulkovuoraus on ehdottoman hyvä suoja vanhalle hirrelle sääolosuhteita vastaan, mutta myös hirsirungon ulkopuolisen tuulensuojatiiveyden aikaansaamiseksi. Bitumivuoraus- tai tuttavallisemmin sanottuna tervapaperi on hyvä tuulensuoja hirren ja laudan väliin. Itse en suosi tuuletusrakoa hengittävärakenteisessa hirsiseinässä. En myöskään suosittele vanhan hirsiseinän jättämistä tai palauttamista näkyville talon ulkoseinässä. Lahoaminen on varmaa ja kiihtyvällä nopeudella.

Hirsirunko voi olla myös sahatavarasta eli piirusta aikanaan tehty, vaikka rakennuksella olisikin ikää sen sata vuotta. Tällaisen hirsi / piirurungon korjaaminen sahatavaralla on helpommin perusteltu. Vaikka talon hirret olisi aikanaan käsin veistetty, mutta ne on sisä- ja ulkopuolisen verhoilun peitossa, niin sahatavarapiiru on hyvä ja edullisempi ratkaisu. Pääasia olisi, että puu on riittävän kuivaa ja ylivuotista, että painumista ei paikallaan enää tapahdu.

Hirrenvaihto ei ole vaikeaa, mutta vähän pitää miettiä mitä on tekemässä. Raskasta se voi olla, mutta toisille sopii raskas fyysillinen työ. Henkinen työ voi olla monin verroin raskaampaa.
Hirrenvaihto olisi parasta tehdä työpareittain, mutta itse työskentelen lähes ja pelkästään yksin.
Korjaushirret teen pelkkana ja jysäyttelen isolla lekalla paikalleen. Joskus joutuu tunkin kanssa keventämään, eli nostamaan hieman hirsirunkoa, mutta isommat nostot on todella harvoin tarpeellisia.








Vanhan talon hirsikorjaustyö on pyritty verhoamaan salaperäisyyden hunnulla, mutta perusteiltaan se on yksinkertaista ja helppoa. Vaatii kuitenkin käsityötaitoa ja jonkinverran kolmiulotteista ajattelua.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Leucogyrophana eli ryppykesikkälaji

Sain tänään täsmällisempää tietoa siitä, mikä sieni täällä nykyisen puusuutarin talon lattioiden alla savisessa maapohjassa oli aloittamassa kukintoaan reilu kaksi vuotta sitten kesällä. Sieni on todennäköisimmin ollut Leucogyrophana eli ryppykesikkälaji. Ei niin vaikea häädettävä kuin lattiasieni, mikä on ihan helpottava tieto.

Sienellä oli selkeä emokukinto, halkaisijaltaan 30-40cm ja useampia etäkukintoja pitkin maapohjaa talon alapuolisessa tilassa. Kuitenkaan se ei tykännyt vedon lisääntymisestä, vaan kuivui pois...?

tiistai 17. tammikuuta 2012

Puun vuosirenkaat ja hirsitalon ikä

Tapaninpäivän myllerryksen jäljet omalla metsäpalstallammekin alkaa olla pian siivottu. Olen itsekin päässyt pitkästä aikaa kosketuksiin puunjalostuksen alkutuotannon kanssa, kun olen tuulenkaatamia tukkeja karsinut ja katkonut. Edellisestä metsurityön kokemuksesta onkin aikaa pian 23 vuotta. Edeltävä kesä ennen esikoisen syntymää.

Perimätiedon mukaan kevättalvi olisi parasta aikaa kaataa puuta metsästä hirsivarastojen kartuttamiseksi, eli se ajankohtahan tässä on, jos ei käsillä, niin ainakin lähellä. Itse en kuitenkaan vieläkään sahauta puuta myyntiin, vaan myrskyn kaatamat puut sahautetaan omaan käyttöön. Tekemistä ja timpraamista omissa nurkissa on vielä vuosiksi.

Aina silloin tällöin tulee eteen kysymyksiä siitä, mikä on hirsitalon todellinen ikä? Hirsitalot on kuitenkin niitä vanhimpia taloja mitä suomalaisella maaseudulla ja kaupunkirakentamisessakin on jäljellä. Eikä satavuotias talo ole mielestäni taloksi ollenkaan vanha, vaan vähän niinkuin varhaisessa teini-iässä. Suomessa vain näitä sadan vuoden ikään ehtineitä taloja ei ole kuin joku prosentti tai pari koko rakennuskannasta. Ja lähes vain ja ainoastaan "liian vanhojen" talojen kohtaloksi on koitunut kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelu, sekä tämä modernisaatiovimma. Harvemmin kuitenkin liian huono kunto.

Ajattelen itse esimerkkinä hirsirakentamisesta Pöytyän vanhaa kirkkomaata ja museopappilaa. Vanha kirkko on ollut hirsirakenteinen ja rakennettu aikanaan 1400 -luvun alkupuolella? Kirkkona se oli siinä sitten palvellut ja kerännyt seurakuntalaisia kokoon noin kolmensadan vuoden ajan, kunnes uusi, niin ikään hirsirakenteinen kirkko valmistui 1793. Vanhan kirkko purettiin uuden valmistuttua ja ainakin sen sakariston kivijalan kivet käytettiin uuden pappilan perustuksissa, joka valmistui 1805. Pappila on hyvin säilynyt vanhassa asussaan ja toimii nykyään museona. Hatunnosto museoyhdistyksen väelle!

Itse leikittelen ajatuksella, että voisiko vanhan kirkon hirsiä olla vielä jossain käytössä? Ainakin kellonsoittajan talon vintiltä löytyi pätkä vanhaa hirttä, jossa on silloisen hirsitimpurin aikamerkintä, eli vuosiluku 1752. Perimätieto kertoo, että se olisi juuri tuosta vanhasta kirkosta peräisin. Mutta miten ihmeessä se on joutunut kellonsoittajalle? Silloinen Pöytyän kirkkoherra, myöhemmin Mynämäen kirkkoherrana paremmin historiassa tunnettu Antti Lizelius toi perunan Pöytyälle 1751.

Pöytyän vanhan kirkonpaikan kirkkomaata reunustaa edelleen 1600 -luvulta peräisin oleva hirsirakenteinen aita. Kun ajattelee sitä kiireettömyyttä, jolla ennen annettiin puunkin metsässä kasvaa, niin ei varmasti ollut tavatonta, että hirreksi veistetty puu olisi ollut kaadettaessa jo pari-kolmesataa vuotta vanha. Ja kun kirkkoaidalla on ikää tänäpäivänä noin kolme-neljäsataa vuotta ja puu on ollut tiheäkasvuista pari-kolmesataa vuotiasta, niin tänäpäivänä sieltä vielä aika varmasti löytyy hirsipuuta, jonka ikä on jopa yli kuusisataa vuotta vanhaa?? Tuollaisen puun syntymähetki voisi ylettyä ihmisen historiassa tuonne 1300 -luvun lopulle?

Ennenvanhaan ei ollut niin kiire rakentaa taloa valmiiksi saman vuoden puolella, kuin työ oli aloitettu. Sitä on voitu rakentaa useammankin vuotta, ja lopullinen vuosiluku valmistumiselle on voinut olla lopputarkastusvuosi tai muu vastaava? Kiertokoulun opettajan talo on verottajan tietojen mukaan valmistunut 1931, mutta kun torppa on itsenäistynyt vuonna 1928, niin rakentaminen on aloitettu varmaan heti sen jälkeen? Ja kuitenkin perimmäisen kamarin lattiatäytteistä löytyi Sosialisti-lehden numero vuodelta 1936, vaikka jo viisi vuotta aikaisemmin talo oli valmis. Lattioita ei ollut välillä avattu, siitä olen varma. Ehkä talo oli valmis, vaikka perimmäisestä kamarista puuttui vielä lattia.

Vanhan talon iästä on vaikea sanoa mitään tarkkaa vuotta, eikä kai sitä ihan vuoden tarkkuudella ole tarpeellista tietääkään? Kantatilan, talojen sekä kunnan asutushistoriasta kannattaa käydä kysymässä kirjallisuutta kunnan- tai kaupungin kirjastosta. Sieltä voi tehdä monta mielenkiintoista löytöä omankin talon historiaan liittyen. Kirjastohenkilökunta auttaa tiedon etsimisessä, ja he ovat siihen ammattilaisia.
Varminta tietoa saa kuitenkin usein, jos kyläyhteisössä on vanhempaa väkeä jota voi haastatella.

Monasti vanhojen talojen hirsikehikot voi olla toista tai kolmatta tai ties kuinka monetta kertaa pystytettynä sillä nykyisellä paikalla. Voi olla, että erikokoisia hirsirakennuksia on purettu ja niistä on käytetty hirsiä ja muitakin rakennusosia siihen uuden hirsikehikon pystyttämiseen.
Hirsiseinän sisäpinnassa voi olla eri värisiä hirsiä siten, että jossakin on mustaa nokea, joka on ollut savupirtin tai -saunan sisäseinässä. Jotkut hirret on harmaaksi patinoituneita ja jotkut voi olla puhtaan vaaleita, kun niitä on kirveellä tasattu uudelleen siinä uudessa kehikossa. Kirveen jäljet vaaleassa puussa ei tummu sadassakaan vuodessa pinkopahvin alla, johon ei auringon valo paista.

Kiertokoulun opettajan talon hirsirunko on silloin tehty uudesta puusta, mutta paikoin väliseinissä oviaukkojen pielissä on käytetty nokeentuneita vanhoja hirsiä. Voi vaikka olla vanhan torpan hirsirungosta, joka tuosta uudisrakennuksen edestä pihalta on silloin purettu? Myös yläpohjan eristepehkun joukosta olen löytänyt jotain vanhoja kirjeiden tai kirjoitusten palasia 1800-luvun puolelta. Luultavasti vanhan torpan yläpohjaeristeet on silloin kannettu tähän uuteen taloon, ja ne on perua sieltä vanhan torpan vintin piiloista. Paljon jää mielenkiintoisen arvailemisen varaan vanhan talon vaiheita selvitettäessä.

Puun vuosirenkaat eli lustot on joillekin ilmastonmuutostutkijoille korvaamaton ja tarkka kalenteri menneiden vuosisatojen ja vuosituhansien ilmastohistoriasta. Suomenkin lapin kansallispuistoissa kasvaa vielä mäntyjä, joilla voi ikää olla useita satoja vuosia. Niitä vuosirenkaita ei paljaalla silmällä erota toisistaan puun kannosta, jos vahinko on päässyt käymään ja metsäyhtiön tunnottomat keski-ikäiset miehet päässeet korjaamaan puut sellukattilassa keitettäväksi.
Myös lapin erämaajärvissä on paljon upoksiin kaatuneita puunrunkoja, jotka on olleet upoksissa jo vuosituhansia ja säilyneet muuttumattomina kylmässä vähähappisessa vedessä. Tuhansien vuosien takainen ilmastokalenteri.

Nykypäivän tehometsätaloudessa ei niitä satavuotiaita puita löydä metsästä juurikaan paljoa enempää kuin suomalaisen rakennuskannasta satavuotiaita taloja.
Tapaninpäivän myrskyn kaatamia puita sahatessani, sain hakea myös naapurimetsänomistajan puolelta kaatuneita maisemapuita, joita hän päätehakkuulta säästi. Pienen kalliomäen laelta löysin kituliaasti, mutta elinvoimaisesti vinoon kasvaneen männyn, jonka myös myrskytuuli oli kaatanut. Sen tyven halkaisija oli 32 senttimetriä ja vuosirenkaita noin 230. Suurennuslasi oli jo tässäkin tarpeen.
Tämä vänkkärämänty on kallionkolossaan lähtenyt siemenestä itämään joskus vuoden 1780 tienoilla lähellä kirkkopolkua. Nykyisen Kirkkopoluntien varrella. Kun Pöytyän uusi kirkko on valmistunut oli tämä mänty jo polvenkorkuinen. Sittemmin se lienee omalla tavallaan tiedostanut talousmetsän kaatuneen ympärillään useammankin kerran.
Sahatavaraa ja polttopuuta tulee tämän myrskyn kaatamista puista ihan riittävästi, joten tämän vänkkärämännyn tiheäsyisestä tyvipöllistä taidan joskus veistää keinuhevosen.