sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Lämmityskauden loppua

Keväinen tervehdys kaikille lukijoilleni ympäri maailmaa täältä Aurajoen alkulähteiltä, Pöytyän rantatörmiltä ja puusuutarin töllin töyräiltä. Kevät näytti tänään sunnuntaina parasta puoltaan ja pieneen puuhasteluun pihamaalla oli mukava tarttua. Lämmityskauden loppupuolellakin polttopuut teettävät vielä työtä tällaiselle keräilijälle, jonka tulevat talvivarastot odottavat täydentämistään vuosien päähän.

Kerroin tuolla ensimmäisessä kirjoituksessani lämmityskauden alkamisesta ja hormien massaamisesta, jonka tein viime kesänä kahteen taloni savuhormiin. Aikaisempina talvina hormeissa lämmityskauden loppupuolta lähestyttäessä tapahtui rapautumista ja veto heikkeni ja savu pyrki huoneeseen. Kun keväällä nuohooja kävi tutkimassa ja puhdistamassa hormeja, sai hän vedon palautumaan. Myös itse syksyllä ja talvella lämmityskauden aikana puhdistin tiettyjä hormien vaakavetoja, ja sain vedon pysymään kohtalaisena kevääseen. Mutta välipohjasta ylöspäin hormeissa oli sisäpinnassa rikkonaista pintaa joka kosteudesta oli lähtenyt joskus rapautumaan, kun talo oli ollut parikymmentä vuotta autiona ja ilman suojaa piipun yläpäässä. Suunnitelin tuota hormien sisäpuolista massausta pari vuotta, ja päädyin lopulta käyttämään siihen käyttöön tehtyä laadukasta saksalaista hormimassaa. Säkillinen tätä kuiva-ainetta maksoi sata euroa ja ostin niitä kaksi. Sain massattua kahdeksan metriä puolenkiven hormia tällä määrällä ja se riitti tähän taloon. Työ teetettynä alaan erikoistuneella liikkeellä olisi ollut kustannukseltaan kymmenkertainen. Työ itsessään ei ollut varsinaisesti vaikeaa, mutta huolellinen pitää olla, niinkuin kaikessa tekemisessä yleensä.
Nyt ensimmäinen lämmityskausi hormimassausten jälkeen osoitti itselleni, että työ kannatti tehdä. Veto on säilynyt läpi talven hyvänä eikä rapautumista ole enää tapahtunut.
Ennen massaamineen ryhtymistä nuohosin itse huolellisesti hormit ja kostutin massattavien hormien sisäpinnat puutarhaletkulla, jossa kierrettävä suutinkärki ja sumutusasennolla. Rapattavat pinnat tulee yleensä kostuttaa ennen tehtävää rappausta.

Tästä aiheesta näytti olleen keskustelua Virossa rakentamissivusto ehitusfoorumissa, jossa oli linkki puusuutari-blogiin ja tähän kirjoitukseen. Siellä epäiltiin, ettei massa kuitenkaan pysyisi hormin sisäpinnassa. Voin kuitenkin sanoa yhden lämmityskauden jälkeen omasta kokemuksestani, että hyvin näyttäisi pysyvän. Kesämmällä nuohooja saa antaa oman arvionsa massauksen onnistumisesta.

Olen tehnyt myös kokemusperäistä tutkimustyötä nyt lopputalven ajan, ja polttanut pelkkää haapapuuta kamarien pönttöuuneissa. Tästäkin polttopuuasiasta kirjoitin alkutalvesta, ja siitä, kuinka kuulemani mukaan haapapuun polttaminen myös puhdistaa ylösvirtaavilla palokaasuillaan savuhormit, ja tekee siinä nuohoojien työtä. Pönttöuunien poskikanavissa on hankalasti nuohottavia kohtia, ja sinne voi jäädä piki ja noki kytemään kuumuudessa, jos lämmittämiseen on käytetty pelkkää havupuuta. Silloin peltejä ei voida kokonaan sulkea, vaikka hiillos pesässä olisikin jo tummunut.

Suunnitelmissa ja tavoitteissa olisi päästä aloittamaan vanhan savusaunan korjaustyöt lähiviikkoina. Ajatus oli sellainen, että keskikesän juhlan aikaan olisi jo mukava saada löyhäyttää simaiset mesilöylyt vanhan hirsisaunan kuumista kiuaskivistä. Kuitenkin päivät palkkatyössä vaatii oman energiansa ja sitoutumisensa niihin tavoitteisiin, joten omat työt siirtyvät varmasti vähän. Jokaisella työmaalla on oma mielenkiintonsa, ja niihinkin tekemisiin haluaa tarttua. Kuitenkin askareet oman kotitöllin töyräillä odottavat varmasti. Eivät karkuun lähde eivätkä tekemättä valmistu.









sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kello raksuttaa mennyttä aikaa

Vanhoissa esineissä on oma viehätyksensä ja niilläkin on omat tarinansa. Suvussa mukana seuranneiden esineiden, tavaroiden, kalusteiden, yms tarinat sisältävät juuri sen tunnearvon, jota ei rahalla mitata. Esine voi itsekin joskus kertoa omaa tarinaansa sille lukijalle, jonka mieli on herkästi vastaanottamaan virittynyt.
Kuitenkin jos vanhan esineen mukana saa sen tarinan valmiina, voi sen tunnearvoa varmaan verrata siihen kauan suvussa mukana kulkeneeseen.

Ihastelin vanhaa heiluriseinäkelloa naapurin vanhan isännän kesäsaunan saunakamarin seinällä muutama kesä sitten. Poistimme silloin naakanpesän jäänteitä saunan savuhormista. Kello oli vanha Junghansin heiluriseinäkello, mutta mustuneen ja pinttyneen näköinen.
Isäntä kertoi sen ostaneensa reilu viisikymmentä vuotta aikaisemmin käytettynä kauppiaalta, joka käytettyjä kelloja toi Turusta tänne takamaille. Kello oli ja on komea, ja on varmaan tuonut arvokkuutta pienviljelijän pirttiin viisi-kuusikymmenlukujen vaiheilla. Siinä se sitten oli näyttänyt aikaa aamulypsylle ja muille päivänkierron askareille noin kolmenkymmenen vuoden ajan, kunnes käynti oli alkanut pysähdellä. Isäntä kertoili, kuinka itsekin voi tällaista isompaa kellokoneistoa voidella varovasti öljyseoksella, jossa on osa ompelukoneöljyä ja osa polttoöljyä. Myös aseöljy olisi kuulemma sopivaa hienojen kelloratasakselien voitelemiseen.
Kuitenkin kello ei enää ollut niin varmakäyntinen, että isäntä oli päättänyt viedä kellon kellosepän huollettavaksi. Kelloseppä oli tiettävästi itseoppinut ammattimies, tai vanhemmalta mestarilta oppinsa saanut ja näitä kellosepän töitä lähinnä sivuammattinaan tehnyt. Täältäkatsottuna hän asui naapurikylällä. Kävikin kuitenkin niin, että kun seinäkello oli kellosepälle viety, niin kelloseppä kuoli ja kello jäi huoltamatta. Isäntä haki kellonsa pois ja vei sen saunakamarin seinälle roikkumaan. Osti sitten uuden, vähän pienemmän ja uudenaikaisemman kellon pirtin seinälle ajannäyttäjäksi.

Kun taas kerran jotain asiaa isännän kanssa toimitimme, sanoi hän vaatimattomaan tapaansa, että jos kerran kellosta pidin, niin saan sen, jos vaan huolin. Tietenkin huolin ja olisin siitä voinut vähän maksaakin, mutta maksu ei kuitenkaan sopinut.
Toin kellon kotiin ja puhdistin sitä pölystä ja noesta, joka lähtikin yllättävän helposti miedolla saippualiuoksella ja nihkeällä pyyhkeellä. Koneistolle en muuta tehnyt, kuin puhalsin varovasti pölyistä. Asensin sen sitten oman tuvan seinälle ja kiersin käyntijouseen vetoa. Annoin heilurille pienen tönäisyn ja kello jäi käymään...? Muutaman kerran se vielä seuraavan viikon aikana pysähtyi, mutta kävi kuitenkin vetonsa loppuun ja on nyt käynyt ja aikaa näyttänyt puusuutarin talon asukkaiden arkisille askareille pian pari vuotta. Alussa hain sen käyntiin tarkkuutta heilurin pituutta säätämällä sen päässä olevasta mutterista. Eli jos kello edistää, lasketaan heiluripunnusta, tai jos jätättää, niin nostetaan. Käyntijouseen kierrän vetoa joka lauantai aamu yhdeksän aikoihin aamukahvin ja sanomalehden jälkeen. Heilurikello tykkää elämänrytmin säännönmukaisuudesta, niinkuin puusuutarikin. Katson aina, että kello on puoli minuuttia radion aikamerkkiä edellä, kun kelloa vedän, ja tarkasti se siinä ajannäytössä on pysynyt.

Nyt kuitenkin toissaviikolla kello taas pysähtyi muutaman kerran, joten päätin kokeilla ratasakselien laakeripäiden voitelemista aseöljyllä. Kun nuorempana käytin enemmän vedettäviä mekaanisia rannekelloja ja herätyskelloja, ja niitä joskus vein kellosepälle huollettavaksi, niin haastattelin häntä samalla kellosepän ammatin hienouksista. Kelloseppä kertoi, kuinka hän kastaa pienen ruuvimeisselin metallikärjen kelloöljyyn ja koskettaa sillä kellon ratasakselin laakeripäätä, niin siinä on sille laakerille sopiva annostus voiteluöljyä. Isompi määrä kerää vain pölyä ja tukkii koneistoa. Rannekellon vedettävä koneisto on aika käsittämättömän tarkkaa työtä, mutta itsekin olen jumittuneen herätyskellon purkanut osiin ja kasannut onnistuneesti. Kello lähti jopa uudestaan käymään.

Otin vanhan Junghans seinäkellon koneiston pöydälle, ja annostelin pienen ruuvimeisselin kärjellä ratasakselien laakeripäille aseöljyä. Nyt kello on käynyt taas viikon, mutta pientä ajansäätämistä se tarvitsee vielä.

Aika moni vanhoista suosikkiesineistäni on kelloja ja varmaan kaikki suosikkiesineistäni on vanhoja. Yksi kelloista on suomalaisvalmisteinen puukuorinen pieni heiluriseinäkello, jossa yhdistyy käytännöllisyys, vaatimattomuus ja tarkoituksenmukaisuus.
Kello on kirpputorilöytö kymmenen vuoden takaa, ja se näytti heti siltä seinäkellolta, joka puuttui metsämökkimme vanhan kamarin seinältä. Metsämökkimme on alkujaan varmaan ollut muonamiehenmökki tai mäkitupa, jossa oli yksi kolmentoistaneliön hirsihuone. Sodan jälkeen mökki on toiminut evakkopariskunnan asutustilana, ja saanut pienen laajennusosan. Seinäkellossa ja metsämökissä on paljon samaa sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden vaatimattomuutta, omavaraisuutta ja omatoimisuutta. Kello on valmistettu Vaasan Vaskiluodossa Hienopaja  Hehku Oy.n tehtaassa, ja saanut tarkastusleimansa 16.8.1948. Siitä on vuosikymmenien saatossa hukkunut minuuttiviisari, mutta se ajatusfilosofia sopii sähköttömään metsämökkiimme, jossa tuntiviisari näyttää ajankäyttöä riittävän tarkasti. Sama ajannäytön tarkkuus on ollut Turun Tuomiokirkon kellossa satojen vuosien ajan useille sukupolville. Kello on varmakäyntinen ja sen raksuttavasta käyntiäänestä tulee väistämättä mielikuva mummulan kamarista.



Mummulan kamarissa pienenä poikana ollessani soittorasiakellon helkkyvä sointi oli sellainen erikoisuus, jota ei muualla saanut kuulla. Kun osasi nätisti pyytää ja siivosti istua paikallaan, sai sen soittovedon kuunnella pari-kolmekin kertaa peräjälkeen. Kello on varmaan kuusikymmentäluvulta ja japanilaisvalmisteinen. Sillä oli oma tuttu paikkansa isoäidin peilipiirongin päällä. Peilipiirongin isoäiti oli saanut häälahjaksi isoisältä kolmekymmentäluvulla, kun olivat vihille menneet. Peilipiironki oli silloin käytettynä hankittu ja arvokas huonekalu, niinkuin on vieläkin. Sama soittorasiakello on saman peilipiirongin päällä nyt puusuutarin kamarissa. 

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Kevät taittaa talven selkää

Pääsiäisviikonloppu olisi vielä enimmäkseen edessäpäin, ja pitkästä aikaa on mahdollisuus puuhastella omissa kotimökin nurkissa. Kevät tekee hitaasti tuloaan, vaikka tänäänkin pitkäperjantain aamuna sankassa lumisateessa siltä ei oikein näyttänyt. Mielipidekirjoituksenikin oli paikallislehdessä kirjoittajavieras otsakkeen alla viikkoa myöhemmin kuin odotin.

Joutsenien, kurkien ja muiden muuttolintujen kevätmuutot on yksi kevään kohokohdista, kun niiden parvet ylittävät kirkonkylän maisemaa viistosti koilliseen jokiuoman ja vanhan kellonsoittajan talon yli Kontolanrahkan suuntaan. Kontolanrahka on niinsanottu kumparerahka ja sijaitsee Pöytyän ja Loimaan välissä. Pinta-alaa sillä on 857 hehtaaria ja se on keskikohdaltaan seitsemän metriä reuna-alueitaan korkeammalla.
Tämän kevääntulon aikana olemme katselleet, kuinka joutsenet ovat lähettäneet pienissä parvissa tiedustelijoitaan Kontolanrahkan suuntaan, ja palanneet seuraavana päivänä takaisin etelämmäs. Komean kaarroksenkin tekivät yhtenä päivänä tässä talon yläpuolella, eli tämän pohjoisemmaksi ei sinä päivänä ollut asiaa.

Jo kolmatta kevättä katselen nyt puusuutarin mökin vanhoja väliovia, jotka ovat kaivanneet puhdistamista ja uutta maalia pintaansa. Yleensä työhön pitää vain tarttua ja alkaa tekemään sitä vastentahtoisuudesta huolimatta. Siitä se sitten valmistuu tehdessä kuin huomaamatta. Mutta maalaminen on itselleni niitä kaikista vastenmielisimpiä töitä, silloin kun sitä pitäisi tehdä itselle. Siinä asiassa arvostankin suuresti maalarien ammattikunnan osaajia. Kaikki se vanhan maalin poisto, puhdistaminen, pohjatyöt, välihionnat ja muut pitäisi tehdä huolellisesti jotta työ kiittäisi tekijäänsä. Maalin siveleminen tai telaaminen on vain nopea loppusilaus ja näkyvä pinta aika mittavalle työmäärälle. Mutta kyllä niitä on maalarimestareiksi itseään kutsuvia ja tutkinnot suorittaneita, jotka urakoidessaan vain vähän harjaavat ja karhentavat vanhan maalin pintaa ja uusi maali päälle. Jos vanhassa maalikerroksessa on ollut jokin ongelma, niin siinähän se ongelma vain peitetään uudella värillä.  Ei auta perinnemaalit ja takuuöljymaalit jos pohjatyö tehdään huonosti tai jätetään kokonaan tekemättä. Kun aineet on hyvät ja tekijä huolellinen ja osaava, voi lopputulokseltakin odottaa jotain. Tai ettei käy sitten niin, kuin työkaverini menneiltä vuosilta sanoi viljellen omaa vähäeleistä huumoriaan, kun ihastelimme omien kättemme jälkiä vähän valmiimmassa remonttikohteessa, että "Kyllähän siitä hyvänkin olisi saanut. Ainakin aineet oli hyvät."
Näiden väliovien maalaaminen onkin tämän pääsisäisviikonlopun teema. Ja työn aloittaminen pitkäperjantain kärsimysnäytelmä?

Kevään tulon huomaa keikkatimpuri siitäkin, että puhelin alkaa soimaan ja kyselyitä työmahdollisuuksista keväästä ja tulevasta alkukesästä eteenpäin. Kun aurinko levittää kevään ensimmäisiä säteitään pilviverhon takaa, saattaa puhelin soida siitä jo puolen tunnin päästä. Kevääseen herääminen on varmasti aika suomalainen erikoisuus, ja kuhina pesänkohennuksen ympärillä alkaa kuin muurahaisilla.

Nyt kuitenkin kevättalven aikana työtä on riittänyt ja tekemätöntä työtä näyttäisi olevan paljon. Työntekijän motivaatioon ja työhyvinvointiin myös rakennustyömailla vaikuttaa lähes ainoastaan pari seikkaa. Onnistumisen edellytykset työn hyvään suorittamiseen sekä työsuhteessa työnantajan velvotteiden täyttyminen. Työntekijän tulee sitoutua työaikojen säännöllisyyteen ja työnantajan palkanmaksun säännöllisyyteen.
Itse olen työskennellyt lähes pelkästään niinsanotuille tavallisille ihmisille ja kotitalouksille ja yhteispeli kaikkien kanssa on ollut saumatonta ja mielekästä. Rakennusalan pienyrittäjien kanssa sopimusten molemminpuolinen noudattaminen onkin ollut hankalampaa ja käräjilläkin on istuttu.

Olen ottanut omaksi periaatteekseni pyrkiä jollain tavalla myös auttamaan tai neuvomaan niitä, joille en voi työpanostani tarjota. Tämän teen pyyteettömästi ja rakennusperinteen asian edistämiseksi ja saan siitä itselleni mielihyvää. Eikä se myöskään ole omasta työstäni tai tuloistani pois, vaan kasvattaa lähinnä yhteistä hyvää. Kun olen tekemisissä tai kuulen jotain hyvää sanottavaa tekijöistä, pistän nimiä ja numeroita kalenteriini muistiin. Sitten kun minua kysytään pidempien matkojen takaa, johon en voi enää itse mennä töihin, kaivan kalentereita vuosienkin takaa ja annan asiakkaalle muiden tekijöiden yhteystietoja. Näinkin on muutaman kerran työ kohdannut tekijänsä. Viime vuoden alkukesästäkin kyselyitä tuli Pohjanmaata ja Lappia myöten tänne lounaiseen Suomeen. Rakennusperinteen asian ympärillä on omat hyväveli ja -sisko verkostonsa ja puusuutarilla omansa...!
Monesti myös huono maine kantaa hyvää paremmin.