Vanha kiviholvikellari

Rautatien varren asemakylällä vanha kiviholvikellari oli päässyt vaipumaan vähän unohdukseen. Kun rautatieverkko suuriruhtinaskunnan aikana Suomeen rakennettiin, 1800 -luvun puolivälin tienoilla, tiesi se radan varren asukkaille elinkeinorakenteen muuttumista, työtä ja myös jonkinlaista toimeentuloa. Tuli sahateollisuutta, mökkejä rakennettiin vieri viereen ja asemakyliä kasvoi.

Tämäkin vanha kivikellari on toimittanut monenlaista asiaa mökkikylän asukkaille. Viime sotiemme aikana se toimi lähimökkien ihmisille pommisuojana, kun entisen emämaan  pommikoneet pyrkivät eliminoimaan suomalaista huoltovarmuutta. Rautatie oli tärkein kulkureitti tavaraliikenteelle vielä sotavuosina.

Koska talot oli vieri vieressä, niin tontit oli pieniä ja pihapiirit yhteisiä. Myöhempinä aikoina tontteja on yhdistelty ja huonokuntoisempia mökkejä ja varastoja purettu pois. Tämä kiviholvikellari oli jäänyt uhmaamaan aikaa, nyt isomman pihapiirin perälle. Betonitiilikatto oli sitä suojannut viimeiset vuosikymmenet, mutta senkin elinkaari alkoi olla finaalissa. Tiilikaton alla oli vielä nähtävänä vanhaa kolmiorima - huopakattoa. Sen alla pärekatto, mutta rakenteet oli olleet jo lahoja tiilikattoa päälle tehtäessä.

Kiviholvin päällä oli paksu kerros vanhaa sahanpurua. Ihan kuivaa sellaista, ja kuin juuri sahalta tullutta. En paremmin kaivanut kuin paikka paikoin, mutta tuntuma oli, että puru on ihan kiven päällä ilman kosteuskatkoja. Sellaisia ei tietenkään tarvita, koska luonnonkivi ei nosta maakosteutta kapillaarisesti. Puru on varmasti tasannut, eli puskuroinut hyvin myös ilmankosteuden vaihteluita. Toiminut myös lämpö / kylmäeristeenä.

Kerran aikaisemmin, vuosia sitten tein suuren kiviholvikellarin katon sille pienemmälle osalle, joka oli ulkona. Suurin osa kellarista oli lattian alla. Vanhan kuninkaantien entisessä majatalossa. Silloin eristeeksi laitettiin kiviholvin päälle kevytsoraa. Varmasti hyvä materiaali sekin, ainakin eristeominaisuuksiltaan. Mutta ei puskuroi kosteustasapainoja.

Tässä kellarissa oli mielestäni hieno yksityiskohta tuo oven päällä oleva puurunkoinen peltilippa. Otin mittasuhteet ja mallin vanhasta lipasta ja tein uuden samanlaisen. Muilta osin kolmiorimakatto tuntui sopivan perinteiseltä ja kauniilta tähän vanhaan kellariin.

Tämän vuoden kattotyö olikin aika sopivalla korkeudella maasta, kun ei tarvinnut rakennella telineitä sen tähden.

Kuin mummulassa

On aina mukava kuulla, että kätteni töitten jälkiä on näkyvillä joskus myös perinteisessä paperimediassa. Kodin Pellervo -lehden helmikuun numerossa on artikkeli puutaloasumisesta Turussa. Tuossa talossa olen tehnyt monta mukavaa remonttiseikkailua vuosien aikana. Kuvassa näkyy viimeisin työni, joka on kolmeen suuntaan laskeutuvat puiset ulkoportaat. Myös sisäportaat olen heille tehnyt. Yläkerran huoneita lisäeristänyt. Paneloinut, listoittanut, pinkopahvittanut ja tapetoinut. Muistaakseni noin kuudentoista neliön katon pinkopahvitin yksin. 

Talon emäntä kysyi, voiko hän mainita nimeni haastattelussa, että olen heille siellä kaikenlaista timpuroinut. Olen tietenkin sellaisesta huomiosta vain hyvilläni. Heidän kanssaan olemme sopineet jo seuraavasta projektista talon kunnossapitämisen ja määräaikaishuollon suhteen. Talon ulkovuorilaudoitusta uusitaan joiltakin osin. 

Hiiriä ja ihmisiä

En kirjoita mitään tuosta John Steinbeckin arvatenkin mainiosta kirjaklassikosta, koska en sitä ole lukenut. Mutta nyt kun sen puheeksi otin, täytyy se itsekin hankkia käsiini ja lukea. Ainakin kirjakuiskaajan suosittelun perusteella.

Sen sijaan ajattelin vain hiiriä ja ihmisiä meidän maailmassamme, jossa hiiret tykkäävät vipeltää täytepohjissa ja muissa välitiloissa, niissä pesissä, jotka me ihmiset olemme itsellemme rakentaneet. Hyppivät joskus pöydillekin, kun isäntäväki on kotoa pois. Sellainen peli ei vetele.

Toisaalta tulee mieleeni mainio Douglas Adamsin klassikko, jossa tarinassa hiiret näyttelevät pääosaa, kuitenkin lukijan sitä alussa ymmärtämättä. Ihmiset siinä kuvittelevat, niinkuin meidänkin maailmassa, olevansa elonkehässä lajien joukossa jotain ylivertaista. Kuin kuninkaita tai jumalia, mutta todellisuus olikin tuossa tarinassa jotain muuta. Ihmiset kuvittelivat tutkivansa ja ymmärtävänsä jotain lopullista koko ympäröivästä elonkehästä, ja ehkä vähän jotain myös sen ulkopuolelta. Kuvittelivat tutkivansa muita lajeja ja elämänmuotoja, kuten hiiriä laboratorioissa. Mutta oikeammin koko elonkehä oli hiirien tilaamana tehty alusta sille tutkimustyölle, jossa ne tutkivat muun muassa ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä. Vähän ihmistä hämätäkseen ne vain syövät juustoa ja piipittävät. Kirjasarja on älyn ja mielikuvituksen ilotulitusta, mutta ei vakavasti otettavaa. Voin suositella.



Mutta vakavoidun nyt asiaan, josta ajattelin kirjoittaa.

En ole aikaisemmin laittanut näin kattavasti hiiriverkkoa alapohjaan. Mutta kun vanhassa talossa on paljon ongelmakohtia, mistä hiiret pääsevät rakenteisiin sisälle, on tällainen työ mielestäni oikein perusteltu. Ensimmäisessä huoneessa oli kannatinpalkit ja alapohjalaudat vielä hyvässä kunnossa, mutta laudoissa vain rakoja. Niistä rakosista on hiirien helpoin lähteä nakertamaan käytäväänsä rakenteisiin sisälle. Mutta jos alapohjalaudoitus on alapuolelta katsottuna kauttaaltaan tiivistä ja tasaista, jää kulmat ja nurkat sellaisiksi paikoiksi, joista varmastikin hiirulaisen ajatus on lähteä tietään sisärakenteisiin raivaamaan. Aikaisemmin näiden lautojen päällä oli vielä sanomalehti ja lasivillaa, niin hiirien oli aika helppo astua sisälle taloon. Nyt lautojen ja verkon päällä on tuulensuoja-puukuitulevy. Levyn ja palkin kulmissa vielä pellavanauha tiivistyksenä.

Seuraava lattia olikin vähän huonommassa kunnossa, eikä säästettävää ollut. Tässä tilassa on ollut huoneita aikanaan kaksi, jotka on myöhemmin yhdistetty. Huvila ja sen lattiat näyttää olevan kauttaaltaan kallion päällä ja lattiatkin on tukeutuneet kallioon. Käytin olemassa olevia tukianturoita ja niiden paikkoja, joten lattiakannattimista tuli kahden suuntaiset.

Lattian eristetilaan nouseva kivi on hyvä myös verkottaa ja levyttää tuulensuojatiiviiksi. Levykotelon sisälle jäi tuuletusväli, joten mahdollisesti kondensoituva vesi ei kastele levyjä. Kivi ei itsessään nosta  kapillaarisesti maakosteutta, eikä ainakaan kallion päälle tukeutuva luonnonkivimuuri.

Seinän takana odottaa seuraavat huoneet samaa lattiatyötä, mutta tässä vaiheessa koteloin ja verkotin, eli osastoin lattioiden välisen seinänosan. Hiiret ei ainakaan kulje nyt näiden lattioiden välisellä osalla huoneista toisiin.

Alemman umpilaudoituksen päälle tykkään laittaa kaksitoistamillisen tuulensuojalevyn, koska se on helppo leikata pari milliä liian suureksi ja saada siten tiiviisti kannatinpalkkien väliin. Verkko laudan ja levyn välissä ei hankaloita mitenkään työtä, eikä hidasta sitä. Verkko tässä välissä koko pohjan alalla on tietenkin varmuuden maksimointia, mutta kulmissa varmasti hyödyllinen. Jos levyn saumoihin meinaa jäädä rakoja, on se helppo vielä tiivistää pellavatilkkeellä.

Päivitys 3.3.2018

Nyt sain John Steinbeckin kirjan Hiiriä ja ihmisiä luettavakseni. Kirja on helppolukuinen, eikä kovin pitkä. Itse luin sen kahdella istumalla, vaikka yhdelläkin sellaisella tuon lukee helposti. Ajattelin, että se olisi hyvä lukea, kun sen nimenkin lainasin omalle postaukselleni. Kirjan teema ei ole mitenkää korkeamoraalinen tai ylevä, vaan sellainen, mitä tuolle mantereelle ja tuohon aikaan työväenluokan keskuuteen sopii kuvitella. Kun länsi oli vielä aika villi. Surumielinen kyllä, mutta voin minäkin sen lukemista suositella.

Puukuitulevyä, pinkopahvia, paperitapettia

Nyt päivitän tarinaa alkukesällä valmistuneen projektin osalta, josta voit lukea viime talven kuulumisia täältä.  Työ siellä on jatkunut pitkin kesää putkitöillä ja ikkunoiden korjauksilla, mutta oma osani valmistui juhannuksen aikaan. Työtä jatketaan myöhemmin, eli toinen puoli talosta odottaa vielä samaa ennallistamista.

Rouvan mielestä jokaisessa kulttuurikodissa kuuluu olla näkyvillä osa vanhaa hirsiseinää, jos talo on sen ikäinen, koska Sibeliuksen Ainolassakin niin on. Tässä seinä on kyllä komeaa hirttä, mutta sammaleet niiden välissä on pölyävää sorttia. Poistin sammaleita puukolla ja saumaraudalla, ja tilkitsin pellavaa tilalle. Hirren välit oli tasoitettu kolmiorimalla ja halkeamat jollain kalkkilaastilla tai liituvellillä. Seinä on ollut varmasti paperoituna suoraan hirren päälle joskus uudempana.

Viimeiset vuosikymmenet kaksi huonetta oli yhdistettynä isommaksi saliksi. Nykyinen sukupolvi halusi taas palauttaa väliseinän sille paikalle, missä se on joskus muistikuvissa ollut. Talon vanha paripeiliovi on säästynyt ulkorakennuksen ylisillä jostain vanhasta remotista. Siitä oli kyllä kaikki helat, lasit ja listat riisuttu pois, mutta tein listat, korjasin ovet, ja tein niille uudet karmit.

Ovien yläpuoliset listat on säästetty toisesta puretusta talosta, ja ollut varastossa vuosia odottamassa uutta käyttöä. Jykevät ja koristeelliset listat antaa mielestäni hienon ja arvokkaan vaikutelman, kunhan nekin saa maalia pintaansa karmien, ovien ja muiden listojen kanssa.

Lattiat saanevat pintaansa kuurausta, maalia tai vahaa. Väliseinissä on umpinainen vaakalaudoitus, pinkopahvi ja suomalainen paperitapetti. Ulkoseinissä kevyenä lisäeristyksenä ja ilmatiivistyksenä ohut puukuitulevy. Seinien hillitty ilme on beesin sävyinen ja pienikuvioinen. Liisterin ainesosana oikea puukuituselluloosa ilman polymeerejä.

Kulku keittiöön oli vähän pitkän matkan takana, ja tällä vanhalla paikalla ollut ovi oli niinikään poistettu käytöstä jossain kahdeksankymmentä -luvun remontissa. Eli seinä oli laitettu umpeen. Seinäpintoja oli myös koteloitu, eli oikaistu aika reilulla mitalla. Tämäkin väliseinä taisi mennä liki parikymmentä senttiä lähemmäs vanhaa hirsiväliseinää.

Katto oli myös siinä remontissa laskettu noin viisitoista senttiä alemmas, mihin sen nyt taas palautin. Katossa, eli yläpohjassa oli tyhjä tila, johon ei oltu villoja laitettu. Yläpohjassa lisäeristys olisi kuitenkin kaikista tärkein energiatalouden kannalta. Kattolevyt oli muovipintaista "halteksia".

Nyt katossa on helmipaneli, ja keskimäärin viidentoistasentin lisäeristys pellavalla, ilman tyhjiä tiloja. Seinissä ja lattiassa oli runsaasti lasivillaa, ja talo on ollut aina hyvin lämmin. Mutta millä määrällä energiaa?
Tyhjät kotelot ja tilat rakenteissa on hyvää ja suojaisaa juoksurataa hiirille.

Seinistä poistin lasivillaisen lisäeristyksen ja lattiassa lasivilla korvattiin kutterinlastulla. Eli kompensoin seinäeristysten poistamista yläpohjan lisäeristyksellä.

Tässä remontissa oli sellaisia toivomuksia työnantajan osalta, että palautetaan paljolti talon alkuperäistä ja vanhaa ilmettä. Itse esitin, että sähköjohdot pinta-asennuksena on osa vanhanaikaista rakennustapaa viimeisen sadan vuoden ajalta. Tämä talo on 232 vuotta vanha, ja siirretty tälle paikalle jo 1800 -luvun loppupuolella.
Mutta kun sähkötöiden pinta-asennus on käsityötä, niin ei ole helppo löytää siihen sopivaa sähkömiestä. Täällä ei nyt tullut yhtään pätkää johtoa pintaan. Ymmärrän kyllä, että jotkin johdot on järkevää upottaa rakenteisiin, mutta omassa talossani olen ihan hyvin onnistunut laittamaan kaikki nykyaikaiset vaatimukset täyttävät sähköjohdot pintaan. Siitä juttua täällä.

Vanha kaakeliuuni on ollut talossa ainoa puulämmitteinen, joka on säilytetty sen historian ja tarinan tähden. Uunia ei ole käytetty, mutta se on käyttökuntoinen ja hyvin säilynyt.

Kansalaissodan päätyttä valkoisten voittoon, oli talon isäntä hakenut tutun nuoren kylänmiehen pois punavankileiriltä ja antanut tästä oman sanansa vakuudeksi. Joitakin aikoja myöhemmin, oli tämä nuorimies muurannut isännälle tämän kaakeliuunin, ja sanonut sen valmistuttua, että hän on palkkansa siitä jo saanut. Hän sai pitää elämänsä, eikä ottanut muuraamisesta muuta palkkaa.

Keittiöstä paljastui lattia- ja seinäpintojen takaa vanha muuratun uunin paikka. Nuohooja tarkasti ja avasi hormin, ja antoi sille hyväksymisensä. Savuhormi meni vaakasuunnassa läpi piipun perustuksen, ja on ollut viereisen huoneen toisenkin uunin käytössä. Muurasin tuon läpimenon umpeen.
Savuhormi on keittiöstä katsottuna ilmahormin takana. Sitä varten puhkaisin reiän ja muurasin savuputken vaakavetona tuon ilmahormin läpi. Hella on kolmekymmentäsenttiä kapea valurautainen ruotsalaismalli. Sen viereen muurasin mallin mukaan tilan polttopuille. Näiden ja sähköhellan päälle oli tilauksessa perinteinen peltihuuva.

Viimeisin, vaan ei haasteettomin osa työstäni oli Ikea -kaappien kokoaminen, jossa luovutin aika nopeasti ja suosiolla. Muutama pieni kaappi ja peräkärry oli täynnä paketteja ja pakkausmateriaalia. Nämä kaapistot on varmasti ihan käyttökelpoisia, mutta teettää kyllä päänvaivaa niiden tottumattomalle kasaajalle. Sitten kun sitä työtä teettää tuntityönä perinnetimpurilla, niin kaapeille tulee kyllä jo hintaa.
Näissäkin kaapeissa oli kolme kohtaa, joissa osat ei sopineet, niinkuin oli tarkoitus. Eli kolme reklamoinnin paikkaa. En halunnut lähteä poraamaan uusia reikiä, sahaamaan etulevyjä, tai takomaan alasaranaa kuivaustasoon sopivaksi.

Puutarhaan uutta aitaa

Puutarhan vanha aita sai uudet puitteet lahonneiden tilalle menneellä viikolla. Tai parin viikon työ siitä tuli yhdelle miehelle. Kivipaadet on vanhoja ja osa vähän kallistuneena, mutta niille sijoille uusi aita tehtiin. Kohtisuoraan edestä katsottuna laitoin kyllä pystypienat vatupassin kanssa pystysuoraan. Mutta kun alavaakapuut on enemmän kaarevia ja samalla vähän pidempiä monin paikoin, piti pystysuoruus tarkastaa muutaman pienan välein. Muutoin olisi välitulkilla voinut mennä pidempiäkin matkoja. 

Pystypienoja on noin yhdeksänsataa kappaletta, vähän yli sadan kolmenkymmenen metrin matkalla. Naulasin kaikki käsin, joten naputtelemista riitti muutamaksi päiväksi. Arvioin mielessäni, että naulapyssy ei olisi tuonut tuossa työssä suurempaa lisäarvoa tekemiseen, kuin vasara ja käsinaulat. Olisi ollut enemmän mukana kannettavaa työn edetessä. Vasara ja naulat kulki mukana kevyesti vyötäisillä. Varmasti myös laiska naulapyssymies häviää tässä työssä nopeudessa reippaalle perinnetimpurille. Myös galvanoitu käsinaula on laadullisesti parempi, kuin sähkösinkitty konenaula, näin sääolosuhteille alttiina, kuin se puutarha-aidassa on.

Vaakapuiden jatkokset tein vanhalla mallilla ns. lentokarvina. Eli päät vinosti sahattuna ja ruuveilla sekä nauloilla yhdistettynä. Kivipaasissa on koukut, joiden varassa vaakapuut makaavat. 

Aita saanee maalia pintaansa ensi vuoden kesällä. 

Projektit jatkuu

Viime vuoden keväällä aloitin vanhan hirsisaunan kunnostustyötä, ja ensimmäiseksi se piti nostaa maasta irti. Painumista oli tapahtunut aika tavalla vuosikymmenien saatossa. Sovimme, että tehdään tätä vähän kerrallaan ja sopivissa väleissä. Siitä kirjoitin täällä.

Nyt sauna sai kattorakenteet aluskatteeseen ja ruoteisiin asti. Lisäksi anturan korotus kevytsoraharkoilla savupiipun pohjalle ja kiukaalle sekä vesipadalle. Itse en tykkäisi käyttää isommassakaan rakennuksessa valmiita kattotuoleja, kun ne on bulkkitavaraa ja sillä tavalla hengettömiä. Itse tekemällä ja suunnittelemalla kattoristikoista saa vähintäänkin yhtä vahvoja ja huomattavasti kauniimpia. Vanhan rakennuksen henki on niissä mukana alusta asti, kun niissä on samaa näköä pihan muiden rakennusten kanssa. Tässäkin otin kattokulman päärakennuksesta, jolloin pihasauna sopii silmään siinä pihapiirissä, eikä dominoi tai riitele suhteessa muihin rakennuksiin.

Nyt sauna jäi odottamaan piippumuuraria ja peltiseppää. Luulisin, että ulkovuoraustimpuri siellä myös puuhastelee ennen syksyä.

Kesä jatkuu ja pientä kiirettä pitää. Alkuvuoden työmaasta laitan vielä kuvia ja juttua tuonnempana.

Mukavaa kesän jatkoa kaikille!