Tytöstä polvi paranee

Palaan vielä menneeseen kesään ja haluan esitellä oman nuoremman tyttäreni elämän valintaa. Viikko juhannuksen jälkeen juhlittiin häitä perheiden ja ystävien kesken, kun hän sanoin miehensä kanssa toisilleen "tahdon". Juhlat pidettiin heidän vanhan torpan aurinkoisella pihalla. Sää oli vielä epävakaista ennen pitkää hellejaksoa, mutta onnistui hyvin aurinkoisena päivänä. 

Oma elämänfilosofiani on ollut, että tunne itsesi ja muista kohtuus. Vanhoissa taloissa ja vanhanaikaisessa elämäntavassa mieli lepää ja energiat latautuu parhaiten, sen hälinän ja kiireen vastapainoksi, mitä muu sosiaalinen elämä ja oravanpyörässä rimpuilu meiltä nykyään vaatii. 

On ollut ilo huomata, että omassa jälkikasvussa myös ne arvostusten ja inspiraatioiden siemenet on lähteneet itämään ajallaan, joita olen itse pitkin matkaa koittanut kylvää. Joskus jonkun unelman toteuttaminen voi olla koko elämänmittainen matka, mutta päämäärä selvänä edessä sitä kannattaa tavoitella. 

*****

Oma Kellonsoittajan vanha taloni on jälleenrakennuskauden talo, rannikkoasutuksen takamailla ja torpparivapautuksen ajalta. Vanha torppa täällä on ollut hatara ja välttävästi rakennettu ja Pappilan alustalainen savisella maalla. Mutta itsenäistymisen vuoden 1928 jälkeen on rakennettu nykyinen taloni. Eli kohta satavuotiasta taloa saadaan juhlistaa täälläkin. Olen kuullut, että suomalaisesta talonrakennuskannasta satavuotiaita tai vanhempia taloja on alle yksi prosentti. 

Tyttäreni ja miehensä torppa Haaka on Kustavissa ja paljon vanhempaa perua ja vankalla perustalla. Kylän päärakennus on ollut kartano ja säteriratsutila. Alueelle oli kruunun eli kuninkaan lupa perustaa torppia jo vuoteen 1700 mennessä. Mutta varmuudella ensimmäinen torppa on alueella ollut jo vuonna 1750. Tämä torpan rakennuspaikka on todennäköisesti se ensimmäinen, vaikka tarkkaa kirjanpitoa kartanoilla torppien määrästä ei ole ollut. Vaikka nykyisessä torpassa ei olisi enää jäljellä alkuperäisiä rakenneosia, on se varmuudella kuitenkin vuodelta 1840, tai silloin jo ollut olemassa ja asuttu.   

Siinä on asuneet useat sukupolvet ja samaa sukua monien vuosikymmenien ajan. Näihin vuosiin on mahtunut monenlaisia kansakunnan kohtalonhetkiä, joissa myllerryksissä pieni ihminen kulkee, kuin vetten ääretönten vieremällä ja lastuna laineilla, ilman omaa tahtoa ja itsetoteutuksen mahdollisuutta. On eletty läpi sotien ja nälkävuosien. Kirkonkirjat kertoo jokaisesta torpasta nälkävuosina jonkun kuolleen aliravitsemukseen. Haakan torpasta 1870 -luvulla nuori mies pakeni perintöasioista tulleiden erimielisyyksien jälkeen ilman passia Amerikkaan. Pestautui laivaan ja eli hurjaa elämää. 

Suku ei hänestä enää mitään kuullut. Kuitenkin Amerikassa hän tuli kaapatuksi valaanpyyntialukseen hengenvaarallisiin töihin ja päätyi sitä kautta Uuteen-Seelantiin, jossa onnistui aluksesta pakenemaan. Hän saavutti siellä alkuasukkaiden sympatian, jotka häntä aluksi piilottelivat. Oli yritteliäs ja toimelias, pääsi elämässä eteenpäin ja löysi itselleen vaimon. Perusti perheen ja yrityksen. Eli aktiivista, sosiaalista sekä porvarillista elämää, mutta salasi suomalaisen henkilöllisyytensä perheeltäänkin loppuun asti. 

Tämä on vanhan talon menneisiin asukkaisiin sattumalta löytynyt tarina ja näitä tarinoita olisi varmasti paljon lisää, jotka meiltä lopulta jää salaisuudeksi. Omasta suvustani tiedän merkinnän miehestä kirkonkirjoissa, joka pestautui laivaan. Laiva ei koskaan saapunut määräsatamaan ja miehistö merkittiin kuolleeksi. 

*****

Haakan torpan tarina jatkuu ja on nyt myös hyvällä hoidolla ja hyvissä käsissä. Historia elää meissä joka hetki. Sen tunteminen ja siitä lukeminen kannattaa aina, koska historia jatkuu.   

Haakan torpan tarinaa voi seurata Instagrammissa tästä: 

Haakan torppa

Kesän töistä vielä

On tullut aika päivittää omia tekemisiä, koska niitä on velvollisuus kirjata ylös. Teen töitä verokortilla eli työsuhteessa ja työt on monen mittaisia projekteja. 

Elokuun työmaani oli vanha talo Turussa ja varmasti alueensa vanhin talo. Ikää nyt 115 vuotta ja alkujaan useamman perheen talo. Täällä tein ensimmäisen työsopimukseni jo 14 vuotta sitten ja kaksi ensimmäistä seinää kuusi vuotta sitten. Rakennusperinnettä eri vuosikymmeniltä

Siinä ajassa olen nähnyt perheen lapsista kasvavan nuoria aikuisia. Tällaiselle työmaalle on aina mukava palata, kun luottamus on ollut molemmin puolinen. Oikeastaan yhtään huonoa kokemusta en ole työsuhteissani tässä keikkatimpurin työssä kokenut. Johtuu tietenkin siitä, että luotan omaan intuitioon ja olen tuntosarvet herkkänä tulevien hankaluuksien suhteen. 

 

Tämä pääty talossa oli isäntää askarruttanut vuosia, että mitä rakenteiden sisältä löytyy. Oli toiveissa, että olisi hirsiseinää, mutta kuitenkin löytyi purueristeinen pääty. Tilan molemmissa kulmissa on ollut sisäänkäynnit ja portaat yläkertaan. Eli tila tässä päädyssä on ollut alkujaan kylmää eteistilaa. Talo on muuten hirsirunkoinen vankka talo, mutta rakennettu varmaankin hartiapankki rahoituksella ja vähän kerrallaan. Sama perinteinen tapa on säilynyt näihin päiviin asti, kun olen sitä vähän kerrallaan käynyt remontoimassa. Vaikka talolla on ikää kunnioitettavat 115 vuotta, ei se ole vielä valmis, koska alkuperäisissä piirustuksissa on suunniteltu yhdelle seinustalle terassi ja talon päätyihin harjakoristeet. Ne on vielä tekemättä. 

Purulla on taipumus painua, kun se on löysästi varisteltu seinän väliin. Tässä kohdassa on takana kuisti, eli tuulikaappi, joten siihen ei ole purua enempää käytetty. Muualla oli tiiviimpää ja tyhjän tilan oli joskus ampiaiset asuttaneet. Puru vaihtui puukuitueristeeksi. 

Toivotan pitkää ja selkeää syksyä, sekä hyviä inspiraatioita vanhojen talojen korjaajille ja asukkaille. 

Vanha hautalöytö

Nyt keskikesän hetkellä jotain ihan muuta höpötyksen aihetta. Mieltä on jäänyt vähän vaivaamaan vanha asia, joka aina välillä vuosien kuluessa sinne palautuu.  

Elettiin jotain aikaa 1970 ja 1980 lukujen vaihteessa oman varhaisnuoruuteni laulumailla Hämeessä. Sinne sattuma meidät oli muutamaa vuotta aikaisemmin heittänyt. Kotitölli siellä oli hirsinen, vanha ja pieni, entinen muonamiehen mökki ja meitä muksuja oli niin, että päät yhteen kolisi. Mökin takana oli naapurin omistama noin parin hehtaarin jykevä kuusimetsä. Siellä me pojat etsittiin unohtumattomia seikkailuja, kun muilta velvollisuuksilta ehdittiin.  

Metsässä oli pitkulaisia painanteita, joista meille kerrottiin, että ne olisi joko mustasurman tai isovihan aikaisia ihmisten hautoja. Mustasurma kuitenkin runteli väkilukuja Euroopassa 1300 -luvulla, eikä tainnut Suomen niemelle yltää, kun täällä oli asutus niin harvassa. 

Kerran kesällä, ehkä vuosi oli 1979, minä huomasin yhden kiven päätä sammaleen lähteneen ja siitä paljastui jotain kaiverrusta. Nimi Julius ja sen yläpuolella ehkä kaksi miekkaa ristissä. Olisiko isovihan aikainen sotilaan hauta?

Kerrottiin löydöstä kotona ja sitten siitä juttu kulki pitkin kyliä. Melkein jokainen kertoja taisi sen muistaa itse löytäneensä. Maanomistajan jälkikasvu oli käynyt paikalla myös kaivamassa. 

 

Asuin tuossa mökissä vielä oman nuoren perheeni kanssa 1980 ja 1990 lukujen vaihteessa. Kesällä 1991 kävin kuvaamassa tuon kiven halvalla pokkarikamerallani ja korostin kaiverrusta liidulla. 

Lähetin kuvat Hämeen Maakuntamuseoon ja kerroin sen tarinan kirjeessä. En saanut mitään vastausta ja vuosikymmeniksi asia itsellänikin unohtui. Kuvat kuitenkin minulla on säilyneet.

Nyt olen nostanut asiaa uudelleen esille ja viestittänyt asian Museovirastolle ja heillä ei ole tästä löydöstä mitään paikkatietoa tai muutakaan. Toivoisin, että paikka löytyy vielä ja sen museoihmiset tallentaisi tietoihinsa. Myös paikan rauhoittaminen olisi mielestäni vähintäänkin asiallista. Toivon myös, että maanomistajat ei ole siirtäneet kiveä siltä paikalta pois. Tai ettei tämän löydön tiedot uudelleen unohdu tekemättömien töiden luetteloon Museovirastossa. 

*****

Lisäys: 

Tuo nimi Julius oli yleinen miehen nimi 1700 -luvulla. Mutta myös hevoselle annettu nimi, ainakin nykyaikana. Entä tuo kuvio nimen yläpuolella? Voisiko se olla isännän ja hevosmiehen puumerkki? Olisi mukava saada asiaan joku vastaus vihdoinkin. 

Kesäkuun työmaat

Tämä blogi on tekemisteni referenssivarasto. Tässä kuvia kesäkuun työmaista, jotka on sitä tavallista perusduunia. Likaista ja raskasta, josta jonkun on sitten helpompi päästä tekemään valmista ja kaunista pintaa. 

Vanhan torpan kesäkamarin lattia kaipasi lisätiiveyttä ja eristettä. Vanhoissa rakenteissa ei ollut korjattavaa, vaan kannattavaa oli ne uusia. Vanhat lattialankut oli halkaistua pyöröpuuta, eikä niitä tässä tilassa voinut uudestaan käyttää.  

Seiniä ja kattoa on mukavampi korjata valmiin lattian päältä. 

*****

Toinen työmaa oli vähän suurempi maalaistalo, joka lepää vankasti kallion päällä. Leikatut perustuskivet on pysyneet ryhdissä, eikä niissä ole liikkumista nähtävissä. Alahirret oli kuitenkin saaneet kosteutta vuosikymmenien aikana ja se kosteusrasitus on tullut sateen muodossa. Luonnonkivi ei maakosteutta kapillaarisesti nosta. Kivijalan päällä oleva tippalankku on hyvin joskus tehty, mutta sen elinkaari on rajallinen. Kun talolla on ikää 80 vuotta, olisi niiden vaihtaminen vaikka 40 vuoden välein mielestäni aika sopiva aika talon määräaikaishuollolle. Mutta tekemistä näissä taloissa on aina riittänyt enemmän kuin tekijöitä tai tekijöillä aikaa. Alahirttä vaihdoin reilu kymmenen metriä.

Kesä jatkuu ja onneksi tänä vuonna helteet on pysyneet jossain muualla! Mukavaa kesän jatkoa kaikille lukijoilleni!

Referenssejä 20 vuoden takaa

Linkitän tämän näkyviin, niin pitkäksi aikaa, kuin myynti-ilmoitus on olemassa. 

 312 m² Pikku-Pukinpromenadi 12, 20100 Turku Omakotitalo 6h myynnissä - Oikotie 23268599

Olin tekemässä Huvila Villa Carlon remonttia silloisen työkaverin kanssa syksystä 2004 vuoden 2006 loppuun asti. Silloin minulla ei ollut digikameraa, eikä blogia. Mutta kuvia remonttivaiheista on perinteisinä pahvisina ja ne on koottuna omaan referenssikansioon. 

Tuota saunaosastoa en ole ollut tekemässä, eikä se omaan rakennusperinteen ajatukseeni edes mahdu. Mutta suurimmat työt on piilotettuna pintamateriaalien alle. Hirsikorjaukset ja tukirakenteet. Kattopaneloinnit, lattiat ja listoitukset on sitä näkyvää kättemme jälkeä. Silloin torni oli ollut pidemmän aikaa kallistuneena taloon päin. Sen meren puoleisella seinustalla ei ole yhtään hirttä, jota emme olisi vaihtaneet tai korjanneet. 

Myyntikuvia on kaunis katsella. 

Vapaapäiviä

Huhtikuussa oli lämmin Pääsiäinen meillä. Lähdimme pienelle lomalle ja minäkin ensimmäistä kertaa tutustumaan eteläiseen naapuriin ja Tallinnan Vanhaan Kaupunkiin. Mikään muu lomailussa ja kaupungeissa ei minua kiinnosta enempää, kuin Vanhat Kaupungit ja niiden rakennukset. 

Olen vanhan liiton mies, enkä ole innostunut nykyajan höpötyksistä kovin paljon. Nuorempana tuli kuvattua paljon filmikameralla ja niitä vanhoja järkkäreitä olen säilyttänyt ja lisääkin hankkinut. Tälläkin matkalla halusin olla, kuten turistit kaupunkilomilla vanhaan hyvään aikaan, ja kulkea filmikamera kaulalla. Nämä kuvat otin Pentax Spotmatic F kameralla, jossa linssinä Takumar 1.8/55. Tulostimella sitten tänne blogiin skannasin ja vain rajasin reunat. Edellisistä filmikuvaamisista on kulunut yli 20 vuotta.

Vaikka tulin Tallinnaan nyt ensimmäistä kertaa, tuntui kaupunki tutulta ja kotoisalta. Tukholman Vanhaa Kaupunkia olen useammin kävellyt ja kuvannut, mutta sinne en ole suunnitellut muuttavani. Tallinnaan voisin muuttaa viettämään eläkepäiviäni, jos en sitten Pykeijaan.

Mietin myös matkalla tämän pienen ja sitkeän veljeskansamme vaiheita. Kaupungilla on tuhatvuotinen historia ja valloittajia ja isäntiä on vuosisatojen aikana tullut idästä ja lännestä. Itsenäisyyden ajat on jääneet siinä jatkumossa lyhyiksi, eikä meillä suomalaisillakaan sitä paljon pidemmälti ole ollut. Mutta oma kansallinen identiteetti on ollut vahva molemmilla puolilla Suomenlahtea.  

Vanhimmat rakennukset ja linnamuurit on vanhimmilta osiltaan 1200 -luvulla rakennettuja. Niissä taloissa on vielä ravintolatoimintaa ja niissä myös asutaan. Meillä jo satavuotias talo on vanha ja niitäkin on vähemmän, kuin yksi prosentti koko rakennuskannasta. 

Tänne tulen varmasti vielä uudestaan ja ehkä seuraavalla kerralla omalla asuntoautolla. Nyt ainakin oli parkkialueita, joissa oli tilaa ja pysäköiminen edullista. Nyt olimme kaksi yötä Viru Hotellissa ja sieltä oli kaupungille hienot näköalat kuudennestatoista kerroksesta, niin yöllä kuin päivällä. Mutta omalla autolla voisi tietysti käydä muuallakin Virossa. 

*****

Sitten palaan aiheeseen, josta vuosi sitten täällä kerroin. Meillä naapurin Jani muutti vaimonsa kanssa vähän kauemmaksi, kun ostivat itselleen vanhan maatilan talokeskuksen. Hän tuli nyt alkuvuoden aikana koko kansan tutuksi ja suosikiksi The Summit Suomi ohjelmasta. Jani kertoi nyt jättäytyneensä kokopäiväiseksi veistäjäksi ja kehittämään omaa ekologista ja luontaistalouden elämäntapaa. Nykyisessä paikassa hänellä on hyvät työskentelytilat ja paljon muuta.

*****

Sitten haluan esitellä tekijän, joka ei välttämättä minun esittelyjä paljon tarvitse. Artistinimeltään Puppa J kertoi seuranneensa ja fiilistelleensä näitä Puusuutari blogin päivityksiä nuorempana, kun vielä haaveili omasta ammatista rakennusperinteen parissa ja elämästä vanhassa talossa oman perheen kanssa. Sittemmin hän on valmistunut ja työskentelee näissä samoissa hommissa. Hänellä on vaimonsa kanssa oma pikku projekti ja siitä kertova videoblogi: Pohjatalo1866

Kerran tavattiin samalla työmaalla ja paiskattiin käsipäivää. Tuntuu aika palkitsevalta kuulla, että omilla höpötyksillä täällä on ollut joillekin ihmisille merkitystä, myös käytännön uravalinnassa.  

Vanha kansakoulu taiteilijakotina

Kulunut aika viime kesästä tämän vuoden kevään kynnykselle on kulunut vanhan kansakoulun vintillä. Kouluna rakennus on toiminut vain muutamia vuosia suurille ikäluokille, mutta taiteilijakotina useammalla vuosikymmenellä. Nytkin yläkerran vanha käyttöullakko otetaan samaan käyttötarkoitukseen työtilaksi. 

Kun kysymyksessä on käyttötarkoituksen muutos, on rakentaminen luvanvaraista uudisrakentamista. Pohjapinta-alaa yläkerralla on noin 170 neliötä ja eristettävää ja levytettävää kattopintaa parisataa neliötä. Rakentamislupa edellyttää käyttämään uretaanilevyä lämpöeristämiseen, jolla saadaan mahdollisimman paljon huonekorkeutta ja tilaa. Eristekerros katossa on 25 senttiä uretaanilevyä. 

Olen ennenkin laittanut vanhoihin taloihin uretaanieristettä ja kipsilevyä, eli ei se uusi juttu ole. Vaikka enemmän perinnetimpurina olen halunnut profiloitua. Mutta sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Täällä minulla oli hyvä työrauha, paljon selvää tekemistä ja sain itse suunnitella työjärjestyksen.

Oli vielä kesähelle, kun työmaan aloitin, niin ajatukset oli jo seuraavan talven lumisateissa ja pakkasissa. No niitä ei kuitenkaan tullut, mutta siihen oli varauduttava. Halusin saada ensimmäisen kerroksen uretaanilevyjä kattoon, seinät villoitettua ja vaihdettua uudet ikkunat. Ne onnistui hyvin alkutalveen mennessä. 

Joskus minulta on kysytty, että miksi teen yksin, enkä ota työhön apulaista. Vastaus on lähinnä se, että kun itse kysyy ja itse vastaa, ei tule turhaa suukopua. Tai enemmän kuitenkin se, että kaverin kanssa minun hommat menee höpöttämiseksi, ja silloin ajatus pätkii ja työ ei etene. Yksin tehtynä saan aikaiseksi melkein saman, kuin kaverin kanssa kahdestaan. Omilla työmaillani joutokäynti on aika vähäistä, ja työ valmistuu ehkä hitaasti, mutta varmasti. 

Kun katto ja seinät oli riittävästi talven tuloa varten eristetty, pääsin tekemään lattioita. Lattialauta on 205x33mm mäntyponttilauta. 

Ilmansulkupaperin teippasin höyrynsulkuteipillä palkkeihin kiinni, että painovoimainen ilmanvaihto ei vetäisi turvepölyä eristetilasta huoneilmaan. Lattialaudan reunan ja palkin väliin yritin saada jäämään muutaman millin rakoja, jotka olisi mielestäni hyvä vielä tilkitä pellavasuikaleilla. Sen pitävyys on varmasti pitkäikäisempi, kuin höyrynsulkuteipin. Sitä tilkittävääkin on satoja metrejä. 

Luokkahuone on alakerran korkein huone, joten siltä osalta yläkerta on matalin. Uudet lattiat tein neljässä eri tasossa, että saatiin riittävästi korkeutta. Luokkahuoneen päällä on ansas, eli tukirakennelma, jolla alempi vahva kannatinhirsi on jännitetty ylöspäin kahdella vetotangolla. 

Sitten savupiipun ja palomuurin vieressä kulkee kannatinhirsi, joka on kiinnitettynä alempiin kattopalkkeihin. Hirren molemmissa päissä on yksi tai kaksi kattopalkkia, joiden päät ulottuu hirsiseinän väliin kolottuna. Mutta muurin kohdalla kattopalkit roikkuu tämän yläpuolisen kannattajan varassa, eikä sellaista ole syytä paljoa tasoitella, että ei välipohja putoa alakertaan. Mutta roikkuu ne myös ansaksen varassa. 

Sitten samasta syystä, eli tuosta rakennuksen keskellä olevasta savupiipusta ja palomuureista johtuen, on ulkoseinien väliin kahteen kohtaan asennettu vetotanko, että ei rakennus lähde leviämään. Yleensä rakennuksen hirsiväliseinät estää rakennuksen leviämistä, mutta tässä tuo luokkahuone ja savupiippu palomuurin kanssa tekee siitä riskirakenteen. Vetotangoissa on keskellä vanttiruuvit, joilla on seinät kiristetty ja jotka on joskus uutena hitsattu kiinni.

Rakenteissa on monenlaista palkkia ja tolppaa, jotka piti kiertää jokaisessa työvaiheessa, lopulta useamman sata kertaa. Tasoitemiehelle tässä on vielä paljon työtä, ennen kuin maalari pääsee töihin.  

Alakerrasta tulevan rappuaukon päällä työaikainen teline. Vielä jäi isännälle itselleen puusepäntyötä rappuaukon kaiteiden tekemiseen. Sekä porrasaskelmien tekemistä eri lattiatasojen välillä. 

Viimeisten päivien työ oli hahmotella vessa yläkerran nurkkaan. Lattiarungon tein kaksinkertaisella havuvanerilla ja normaali kallistus lattiakaivolle. Havuvanerin alle tiheä koolaus siltä varalta, että siinä päädytään lattian laatoittamiseen. Lattiakaivo on vain siltä varalta, että vesi pääsee joskus juoksemaan lattialle. Suihkua tai pesukonetta ei vessaan tule. Vain vesivessa ja käsienpesu mahdollisuus. 

Työmaa oli minulle hyvä ja antoisa, mutta kohtuullisen kova rutistus. Nyt olo on väsynyt, mutta tyytyväinen. Jotain jännityksien laukeamista taisi tapahtua, kun vielä viimeisenä työpäivänä sairastuin. 

*****

Vanhoista kansakouluista taiteilijakoteina minulla on kokemusta aikaisemmaltakin ajalta. Siitä on aikaa jo lähelle parikymmentä vuotta, kun työkaverin kanssa olimme korjaamassa vanhan kansakoulun keittiön lattiaa. Siellä oli tiskikone vuotanut salakavalasti pidemmän aikaa, ja koko keittiön lattia oli syytä purkaa ja tehdä uusiksi. Myös väliseinähirsiä täytyi vaihtaa. 

Koulu toimi silloin myös taiteilijakotina ja siellä ihailin tämän kuvanveistäjän kätten töitä. Kun työmme eteni, tuli tilaus vielä tehdä rakennuksen etupihan puolelle koko rakennuksen pituinen terassi. Siinä oli kaksi erillistä katosta ja työ valmistui tähän vuodenaikaan. 

Koulussa meinasi käydä myös haveri tuon talven aikana, kun isäntä oli lämmittämässä alakerran avotakkaa. Siinä takan edustalla oli polttopuita pinottuna ja palava kekäle oli päässyt putoamaan takasta. Kun huomasimme tämän, oli palo alkanut ja savu alakerrassa sankkaa. Takkahuoneen vieressä oli vielä polttopuuvarasto ennen ulko-ovea. Talossa ei ollut toimivaa ensisammutuskalustoa, mutta minulla oli 12 kilon jauhesammutin autossa ja tuoreessa muistissa useampi tulityökurssi. 

Sukelsin muutaman kerran sinne savun sekaan henkeä pidätellen ja tyhjensin vähä vähältä jauhesammutintani sinne palon oletettuun juureen. Sain palon sammumaan ja palokunnan ehdittyä paikalle jäi heille koulun tuulettaminen. 

Tällaisen vanhan lehtijutun löysin googlaamalla tuosta koulusta, jossa näkyy myös tekemämme terassia. Artikkeli Gloria

*****

 

Omassa nuoren miehen elämässä oli aikanaan yhden talvikauden jollain kansalaisopiston taidepiirin kurssilla opiskelemassa öljyvärimaalausta. Koulussa en loistanut muissa aineissa, kuin käden taidoissa. Käsityöt ja kuvaamataito oli vahvuuksiani. Yläasteen kuvaamataidon opettajani suositteli minua Turengissa taiteilija Pentti Vuorion oppiin. Pääsin mukaan, vaikka taidepiiri oli aikuisille tarkoitettu ja olin alaikäinen. Mutta taisin olla mukana epävirallisesti. 

Kansalaisopisto toimi Turengin vanhassa kansakoulussa, joka oli puinen rakennus. Rakennus toimi myös Pentti Vuorion taiteilijakotina ja olen ymmärtänyt, että hänen töistään oli suuri osa siellä koulussa varastoituna. Sitten joskus 1980 -luvun alussa tuo koulu paloi ja osa Pentin elämäntyöstä.

Tässä artikkelissa Pentti Vuorion poika muistelee aikaa ja elämää tuossa koulussa.