torstai 9. maaliskuuta 2017

Uretaania, lasivillaa, lastulevyä




Rakenteisiin piilotettuja sähkö- ja vesiputkia, ynnä muuta modernisointiin liittyviä saneeraustapoja viime vuosikymmeniltä. Kun talolla on ikää tänävuonna kaikkiaan 232 vuotta, on sinä aikana tehty remontteja tietenkin paljon. Pientä pintaremonttia ja vähän suurempaa perusparannusta. Ensimmäiset sata vuottaan talo oli toisaalla ja siirretty tälle paikalle 1800 -luvun loppupuolella. Jugendaikakaudella tämä talo on saanut nykyisenkaltaisen ilmeensä ja näihin mustavalkokuviin on talo asukkaineen silloin haluttu ikuistaa. 






Nyt taloon ollaan palauttamassa perinteisempää, ekologista rakennustapaa ja vanhanaikaisempaa, eli kauniimpaa ilmettä sisäpinnoille. Lastulevyjen alta paljastui muovia seinistä, lasivillan päältä. Muovipintaista paperia lattiasta. Muovipintaista puukuitulevyä katosta, jonka alla vielä vanhempi lastulevyinen kattopinta. Talossa olikin ollut aina asuminen, vähän kuin pullossa eläisi. Kuitenkaan mitään muoveista ja lasivillasta aiheutuneita vaurioita ei näkynyt vielä. Sen verran on "tuuletus pelannut eristekerroksissa". 








Lattia kannatinhirret on jo tuettu uudelleen, alalaudoitus tehty umpeen, jonka päällä puukuitulevy, sekä lattiajuoksut, eli koolingit. Seinä- ja kattopintojen purkaminen työn alla.









Lattioihin kuivaa uutta kutterinpurua edellisen lasivillan, turpeen, hiekan, yms tilalle. Purupuhallin olisi ollut tässä hyvä juttu, mutta tuntui helpommalta lapioida puru säkkeihin ja kantaa sisälle, kuin hakea imuria vuokraamosta. Sellainen imuri on ollut itsellä työn alla jo muutaman vuoden. Mutta alapohjan täyttäminen säkkityönä on vielä helppo homma, toisin kuin yläpohjan, johon se imuri olisi ehdoton työkalu. 





Myös hirsikorjaukset oli tehty saneerausremonteissa lasivillalla. Nyt sahatavarapiirulla.

*****

Sitten tämän kevään lehtikirjoitukseni paikalliseen aviisiin, eli Auranmaan Viikkolehteen 7. pv maaliskuuta. Sekä Loimaan Lehteen 11. pv maaliskuuta:



Vanhat talot kuntoon

Kevät tulee tänäkin vuonna ja me pohjoisen ihmiset heräilemme talvihorroksista. Uutisissa sanottiin, että asuntokauppa näyttää vilkastumisen merkkejä, joka on seurausta työllisyyden paranemisesta.

Asuntokauppaan liittyy myös se vähäisempi sivujuoni, että myös vanhoille, asumattomille ja autioille taloille olisi usein ostajia, jos omistajat niitä suostuisivat sopivasti myymään. Näitä Khronokselle pyhitettyjä taloja meidän kulmilla on paljon. Viittaan tässä IC-98 taiteilijaryhmän samannimiseen projektiin Pöytyällä, jota pidän ilveilynä.

Kun asumiseen rakennettu talo on kerran päässyt autioitumaan ja vuodet siihen jo jälkiään jättämään, miksi siitä ei voisi luopua sopuhintaan joillekin nuoremmille, tai muuten innokkaille idealisteille, joita rakennusperintömme henki vielä puhuttelee. Vanha talo edullisesti ja ränsistyneenäkin on usein ostajalle parempi investointi, kuin saneeraamalla peruspilattu vanha talo.

Itsetietoisen, ja itsestään ylpeän kansakunnan osana haluan edellyttää tässä tyhjien talojen omistajilta velvollisuutta ja kunniantuntoa menneiden sukupolviemme rakennustyön säilyttämiseksi.
Kartanot, pitsihuvilat, kansakoulut, asemarakennukset ja muut vallasväen pytingit keräävät eliitin kiinnostusta ja saavat näkyvyyttä. Mutta maaseudulla on paljon asutustiloja jälleenrakennuskaudelta, torpparivapautuksen ajalta, sekä vielä muonamiehen mökkejä ja mäkitupia, jotka edustaa tämän kansakunnan vähäosaisen enemmistömme asutushistoriaa.

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi voisimme laittaa paikat kuntoon myös näillä rannikkoasutuksen takamailla.

Jari Lehtonen
Kellonsoittajan vanhasta talosta

Pöytyä kk.





10 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi paikalliseen aviisiin on hyvä. Juuri noin, mutta se olisi ollut paikallaan jo pari vuosikymmentä sitten. Vnhan torpan suht tuoreena omistajana olen murhemielin katsellut noita lahoavia torppia teiden varsilla -- ja ajatellut, että kuinka paljon niitä onkaan piilossa vilkkaista valtateistä, vanhojen kyläteiden varsilla.

    Olisi hieno homma, jos ne vielä pelastettavissa olevat löytäisivät uudet isännät. Ja sellaiset isännät, jotka arvostavat vanhoja rakennusperinteitä. Uusisivat ainakin katot ....

    Ja sitten nuo, jotka ovat jo menneet toivottomaan kuntoon - niistä voisi myydä tai lahjoittaa kelpaavat osat talojen kunnostajille. Haikeana katselin joiden vanhojen talojen ikkunoita muutama vuosi sitten, kun itselläni oli tarve löytää jostain vanhat uusimiskuntoiset pokat torppaani. No, onneksi Wanhan Vallankuomouksesta löysin minulle riittävän sopivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta! ;-) Paikallislehdissä nämä kirjoitukset ei mitään keskustelua aiheuta, mutta toivottavasti asia jää muhimaan ihmisten mieliin. Sitä minäkin usein mietin, että minkälaisia vanhoja ja asukkaista tyhjiä taloja ja pihapiirejä on siellä metsien ja peltojen takana, mihin ei päätieltä näe.

      Onko oma torppasi lähellä Turkua, kun olet käynyt kaupoilla Wanhan Wallankumouksessa. Vai oletko pidemmän matkan takaa heillä käynyt.

      Poista
  2. Juuri noin. Pientilojen vaatimattomat mökkeröt ovat aivan yhtä arvokkaita historiallisesti kuin vaikkapa kartanot, mutta eipä maassamme ole juurikaan suojeltuja mäkitupia. Kertonee jotain jopa museoväen omista näkökulmista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä myöskin kumarran syvään ja nostan hattua kaikille menneille, ja miksei nykyisillekin pientilojen ukoille ja akoille, jotka on tämän maan kansantaloustuotteen kasvattaneet.
      Taitaa olla museoväki enemmänkin kartanoromantiikkaan ihastuneita keski-ikäisiä naisia…? ;-)

      Poista
  3. Eipå torppani ole likikään Turkua - se on Pertunmaalla Itä-Hämeen ja Etelä-Savon rajamailla. Netistä etsin sopivia pokia ja sitten päätin tehdä retken tuonne Turun kulmille ja noutaa pokat sieltä.

    Kerran näin sopivan oloiset ikkunat hylätyssä talossa, mutta kovin oli hankalaa saada selville talon omistajaa, jolta olisi voinut ikkunoita kysellä. Siis luovutin.

    Eteläisessä Suomessa rannikkoseuduilla vanhojen talojen kunnostus ja kunnioitus on jossain määrin jo saavuttanut jalansijaa. Vaan sisämaassa saavat lahota rauhassa. Hirsist' tehdään polttopuuta.. valitettavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli oikein mainio matkakohde käydä Wanhan Wallankumouksessa ikkunakaupoilla! ;-) Se on varmaan hankala löytää autiotalolle omistajaa, jos sille ei ole tiedossa kunnollista postiosoitetta. Mutta kyläteiden varsilta sen osoitteen löytää ja sitten kunnantoimistosta voi omistajaa kysellä.

      Kyllä meillä Varsinais-Suomessa on ihan hienosti hoidettu jo nykyään rakennusperinteen asian ylösnostaminen. Vaikka vieläkin kaupungeista vanhoja puutaloja puretaan uudisrakentamisen alta.
      Mutta hyvin elitistiseltä myös tuntuu tämäkin asia, kun vaikka Rakennusperinteen Ystävien Tuuma -lehteä lukee.

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus paikallislehteen. Täällä pohjanmaalla ollaan todettu sama ongelma, että perikunnat eivät tahdo myydä tyhjillään olevia rakennuksia niitä haluaville. Antavat mieluummin lahota paikoilleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Joskus vuosituhannen alussa selvitin yhden autiotalon omistajan ja kysyin, josko hän sen haluaisi myydä. Talo oli hyväkuntoisen näköinen ja peruspilaamaton. Oli ollut paikallisen rakennustarkastajan mukaan asumaton vuodesta -71 alkaen. Maanviljelijä -omistaja ei sitä kuitenkaan halunnut myydä. Joitakin vuosia myöhemmin ajoin siitä ohi, niin oli jo saanut talo uudet asukkaat. Eli omistajalle taisi jäädä ajatus kuitenkin muhimaan.
      Sitten tiedän tapauksia, kun omistaja ei halua autiotalosta myydä edes vanhaa kaappia, kun ovat juuri aikeissa aloittaa sen talon remontoinnin. Sitten kymmenen vuotta myöhemmin kaikki on vielä koskematta, ja vain lisää rapistuneena.

      Poista
  5. Juurikin näin.Täälä Karijoella nyt kesäkodissa ensi kerran tänävuonna nyt, muistuu juttu kun etäs Antti vainaa silloin 84v ei antanut rajaltaan kaataa kuusia, jos vaikka tarvitsee aitaan rimaa tehdä. Kuoli sitte vuoden sisällä tuosta ja raja omalta puoleltaan sitte kokolailla ummeesa.
    Täytyisi täälläkin jollakin aikataululla tehdä alahirsihommaa talon nk kylmään päädyn kahteen tupaan.Rupee ottaan silmään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, rajaojien paikat ne on usein pahimpia riidan paikkoja. Itse nuorena, alta parikymppisenä miehenä tein yhdelle hakkuuyhtiölle metsurinhommia. Siellä oli yhdellä hakkuupalstalla kerran rajanauhat vähän epäselvästi laitettu, ja menin kaatamaan muutaman kuusen naapurin puolelta. Sieltä tuli seuraavana päivänä vanha isäntä juttelemaan minulle, että hän on aikanaan tappanut miehiä pienemmästäkin syystä. Itse sille silloin naureskelin, mutta aika tosissaan isäntä taisi olla. Työnjohtaja sitä minulle myöhemmin vielä puhui. Oli ollut jossain pahassa paikassa rintamalla nuoruuttaan tuhlaamassa.

      Poista